lauantai 7. huhtikuuta 2018

Mielipiteitä Keski-Euroopasta

Pääsiäisen yli viihdyin miljonäärien seurassa Keski-Euroopassa. Me ei olla vielä voitettu lotossa niin kuin oli tarkoitus, mutta nimi on jäänyt. Miljonäärejä olemme, ainakin henkisessä omaisuudessa mitattuna. Seura on sama kuin syksyllä töissä kaiken pyörityksen ja pohdinnan keskellä eikä tämäkään matka jäänyt vain nähtävyyksien katseluksi. Kaivelimme toistemme epäkohtia ja annoimme palautetta tässä turvallisessa yhteisössä. Pohdintaan pääsi niin maalaisjärki kuin porno, suorittaminen matkustaessa, onnellisuustutkimus, mielipiteiden kertominen, ystävyys...

Minä sain palautetta, etten anna itsestäni ja etenkin, etten jaa oikeaa mielipidettäni, mikä johtaa siihen, ettei minusta saa kiinni. Ei saa selvää, kuka tai millainen ihminen oikeastaan olen. Kaikilla on mielipiteitä, sen taakse ei siis pääse piiloon. Ehkä mielipidettä ei ole kaikesta, mutta useista asioista kyllä. Vähintään omista rajoista ja odotuksista, ja jos ei ole ne olisi ihan hyvä selvittää itselle. Se antaa ymmärrystä. Ensin itse itsestään ja sen jällkeen muille sinusta. Kun näitä näkemyksiä sitten pidättää, naamasta kyllä näkee, että silmien takana on liikennettä, mutta suu ei suo sitä ulos. Mielipiteet menee usein tunteisiin, ne ovat itsen rakennusaineita ja niiden jakaminen saattaa pelottaa. Etenkin, kun ystävyys on syvää, voi toisen eroava ajatus tai vähättelevä kommentti itselle tärkeään asiaan osua kipeästi. Silti, jos aina myötäilee ja varoo satuttamasta tai saamasta itse siipeensä, tulee ihmissuhteista vain kaveruuksien keräilyä. Kenenkään, edes itsensä kanssa ei pääse sen syvemmälle. Koskaan ei saavuta syvempää ystävyyttä, jossa olisi turvallisesti samaa tai eri mieltä, vaihtaisi mielipiteitä, tutustuisi toiseen ja itseen. Sitä vain kuuntelee, nyökyttelee ja kotona puhisee, miten sekin voi olla tuota mieltä. Yrjöttävän tuttua minulle!

Parikymppisenä julistin, että ihan hyvä tai ihan sama ovat paljon pahempia kannanottoja kuin ihan paska. Mihin tämä piirre on kadonnut, hautautunut? No nyt hiekka alkaa taas kaikota karttani päältä, jota en koskaan hävittänyt, piilotin vaan.

En tiedä montako syvää ihmissuhdetta minulla on, yksi edes? Itseeni? Kohta ehkä, mutta ei vielä. Tästä lähtee projekti tutustua omiin mielipiteisiini, rajoihini ja itsekunnioitukseen. Pohjan tälle myötäilylle ja hukkumiselle on pelko toisen ja itsen satuttamisesta ja vielä sen alla lymyää konfliktin pelko. Se on iso peikkoni, konflikti. Ja varmasti myös väärässä olemisen pelko vaivaa. En pidä väittelystä. Tai jos mielipiteeni onkin tyhmä, naurettava, arvoton. Mielipiteilläni on kuitenkin painoarvoa, minulla on arvoa. Ja "väärän" mielipiteen voi aina vaihtaa, ja se on mahdollista vasta kun joku sen epäkohdan minulle osoittaa. Ja osoituksenkin jälkeen voin todeta, että ei se pohdinta ehkä päivänvaloa kestä, mutta jään silti sille tielle. Perustellusti. Olen omasta mielestäni oikeassa, etenkin niissä mielipiteissä kun ei ole absoluuttista oikeaa tai väärää.

Kuinka usein olenkaan tullut kotiin pohtimaan frendin edesottamuksia, eikä aina kauniiseen sävyyn. Negatiivisia tunteitahan tässä etenkin välttelen, sillä niillä juuri päästää toisen lähelle ja antaa hänellekin mahdollisuuden loukata. Antaessaan rakentavaa palautetta avaa itsen samalle, myöntää, että toisella ja toisen mielipiteillä on väliä. Sillä kyselijänä olen myös säilöjä ja pyörittelijä, on kiehtovaa pohtia ihmistä ilman häntä, mutta yksin pohtiessa ihmmissuhteen hedelmä jää raa'aksi. Poimin sen ja katselen, en välitä kuoria ja maistella, nuuhkin ja nuolen korkeintaan, jos sitäkään, ja ihan hyvin joskus kannattaisi iskeä kulmahampaalla kiinni. Ihailemalla en salli yhteistä ateriaa.

Olen perustellut meilipitteetömyyteni myös kohteliaisuudella. Olen pyhä kyselijä, kuten minut tuntevat ihmiset tietävät. Olen loputtoman kiinnostunut muista, mutten usko, että muut olisivat kiinnostuneita minusta, elleivät esitä kysymyksiä. Koukkuhan on siinä, ettei kysymyksiä aina tarvita. Ei sitä aina jaksa onkia toisesta tietoja, kyllä ne pitää haluta ihan itse jakaa muille. Kysymykset voivat aloittaa jutun, mutta sen jälkeen kullakin on vastuunsa keskutelun edistämisestä ja siinä se tulee, siis kullakin on vastuunsa oman mielipiteensä esiin tuomisesta. Ei kukaan luotaa sisälleni ja hogaa, että nyt tolta pitäis kysyä, mitä se miettii. Kyllä se on uskallettava itse tuoda esiin. Haluttava tuoda esiin. Sitä on pidettävä niin painavana, ettei leuka avautumatta jaksa pointtia kantaa vaan ajatus on saatettava kaikkien tietoon.

Millainen suojamuuri mielipiteettömyys myös onkaan! Miellyttämisen halu ja mielipiteen nieleminen tulisi sisällyttää tautiluokitukseen ja lääkkeeksi määrätä oleskelua hyvien ihmisten keskuudessa, jotka uskaltavat antaa ja vastaanottaa mielipiteitä. Kollegani huomautti hienosti, miten mielipiteettömyys estää aidon kanssakäymisen. Minä muka suojelen itseäni ja muita, ja muut kokevat, että vetäydyn. Etten halua heitä lähelleni. Ja niinhän se onkin. Aito minä on minä, jolla on mielipide ja joka uskaltaa tuoda sen esiin. Ei ole väärää mielipidettä eikä varsinkaan sellaista, jota ei voisi muuttaa. Sehän on sitä kanssakäymistä. Mielipiteiden vaihtoa, ystävyyttä ja ihmisyyttä. Suhteita! Ehkä hiljainen tai ujo odottaa kykenevänsä aina puhumaan painokasta sen kerran kun suunsa avaa. Mä en tosin ole hiljainen enkä ujo, vaikka joskus niin luulen, joten ei sen puheen tarvitse sen järkevämpää olla kuin kellään muullakaan. Matkalla mentiin jopa siihen, että selitettyäni, etten tunne saavani ääntäni kuuluville, koska kolme kimmaa luontaisesti äänekkäinä kelasi asioita niin intensiivisesti, he lopettivat puheensa kuin seinään jo huuliani roatettuani. "Nyt se puhuu! Joo, sano vaan!" kuulin ja näin heidän odottavista katseistaan. Ihana fiilis, joku halusi kuulla minut. Kuulkaa kaikka tulevaisuudessakin, minulla on asiaa!

Mielipiteedöttymyyden kautta ja ilmeisen hyvävänä kuuntelijan, sinä pyhänä kyselijänä olen myös tottunut keräilemään ihmissuhteita ja miellyttämään kaikkia. Enkä kykene päästämään irti, vaikka mikä olisi; korkeintaan annan laimentua, mutta välirikkoa vältän. Sen kerran, kun olisi ollut aihetta sanoa kaverille kiitos ja hei, en kestä seuraasi enää, jätin vain kylmästi vastaamatta hänelle millään yhteydenpitovälineellä. Hävisin. Se hävettää vieläkin, yhdeksän vuoden jälkeen, vaikka kaveruuden poikkaiseminen onkin luonnollisesti epämiellyttävää. Toisen satuttaminen ei ole koskaan mieluista, vaikka se voisi olla ainut tapa, jolla tarjota toiselle mahdollisuus kasvaa ihmisenä, tai ainakin kurkata omiin pimeisiin puoliinsa. Tästä rehellisyydestä olisi varmasti tuloksena kuin vain parempia ja syvempiä ystävyyksiä, myös niiden muuten vaan mukana roikkuvien karsiutuminen. Laatu ennen määrää, kyllä se tässä iässä alkaa olla arvokkaampi järjestys. En minä kaikkia ihmisiä tarvitse, tai heidän hyväksyntäänsä, eivätkä he minua tai minun hyväksyntääni. Ei kaikkea tarvitse saada ja kokea, vaikka itsepintaisesti olen tähän asti ajatellut.