Kolmen keikan viikko

Tässä on luultavasti koko vuoden kiireisin keikkaviikko kasassa. Uuden vuoden lupaus pitää, keikka kuussa ellei kolme viikossa - vaikka helmikuu nyt jäikin välistä. Viime lauantaina oli ihanan suomalaisduon ensimmäinen kerta täyteen myydyn Tavastian lavalla. Ida Paul ja Kalle Lindroth muodostavat ehdottomasti minua eniten kiinnostavan nuoren parivaljakon tämän hetken suomenkielisen musiikin saralla.

 Duo on muutenkin kiinnostava, etenkin kimman ja kundin muodostama, sillä hekin laulavat parisuhteista ja rakkaudesta, joten sukupuolien vaihdellessa, äänen vaihtuessa naisesta mieheen ja takaisin tulee kipaleisiin vuoropuhelua. Olen pitkään tykäänyt fiittaajista eli muiden kappaleissa vireilevista artisteista, duossa vuoropuhelu tulee omasta takaa. Äänten sointuessa yhteen tämä pari on mitä miellyttävintä kuunneltavaa, erittäin makeeta musiikkia!

Maanantaina seurasi Ruotsin maailman maineeseen kulkenut sisarusduo First Aid Kit, joka toi mukanaan maailmanluokan kokemuksia!

 Lämppärinä oli Van William, hyvin intohimoinen muusikko Jenkeistä. Kappaleista en aina saanut kiinni, mutta laulajan ja basistin fiilis oli hyvin musiikille antautuva. Intohimo on aina jännää katseltavaa, siitä voi itsekin imeä paljon.

First Aid Kitin musiikki on folkkia, mutta naistenpäiväksi tehty ärjyvä kipale oli hyvää vaihtelua soljuvaan iltaan. He soittavat niin upeasti ja äänet sointuvat toisiinsa makeesti, että puolentoista tunnin keikka oli ihan liian lyhyt. Mutta loppuun myydyssä Kulttuuritalossa riitti tunnelmaa ja eri-ikäisiä kuulijoita, sukupuolijakaumakin miesten ja naisten kesken oli melkein fifty-fifty. 

 Eilen käytiin vielä serkun kanssa Hartwallilla Sunrise Avenuen Euroopan kiertueen Heartbrake Century tourin päätöskeikalla. Heidän uusi levynsä on taattua kamaa ja tuttua linjaa, suosittelen leppoisaan kuunteluun. Haberin lämmin läsnäolo kantoi keikan ja hienot valot- ja videotehosteet tekivät siitä ihastuttavan. Piippuhyllystä huolimatta perjantaina menin nukkumaan hymy huulilla ja korvissa.

Musiikki elävänä on paras investointi. Läsnäoloa ja nautintoa yhtä aikaa.

Ei rikas, ei köyhä. Kylliksi.

Olen tässä työpäivän kuunnellut työkaverin paapatusta, miten "sinäkin varmasti pyrit kohta pidemmälle" ja "eikös niillä kaikilla uusilla naisilla ole korkeakoulututkinnot, että ei nekään täällä enää kauaa pysy. Kyllä ne pyrkii ylemmäs ja paremmilla palkoille." Tekisi mieli joskus lyödä nyrkki pöytään ja kysyä, mihin hiton paremille palkoille tässä pitäisi pyrkiä? Mikä on koskaan tarpeeksi? Mistä tämä koko diskurssi tulee, että kaikki koulutetut haluavat korkeisiin tehtäviin ja kansainväliselle uralle ja korkeille palkoille? Jos vaimosta akkana puhuessa tulee vahvistaneeksi omaa ajatustaan naisista akkoina, eikö palkasta valittaessa tule vain vahvistaneeksi käsitystä, että kaikki alle viiden tonnin liksat on huonoja, kaikki muut varmasti saa parempaa palkkaa kuin minä ja lopulta mikään palkka ei ole kyllin hyvä? Ei pysähdy miettimään, että hei omassa työpaikassani on esimerkiksi pitkät lomat ja hyvä työterveyshuolto. Tietysti hirveän kiva, kun ei sitä terveyshuoltoakaan koskaan tule käyttäneeksi, mutta siinäkin on vain bonus sinulle! Olet terve! Nauti!

Tällä negatiivisella asenteella myrkytetään sisältäpäin, tässä kohtaa työyhteisöä. Työnnetään injektioruiskulla propagnadaa suoraan suoneen. Ei anneta ihmisille itselleen valtaa päättää, kun ilmapiiri sen jo sanelee. Olet koulutettu, et kuulu tänne. Et voi tyytyä tähän. Niin mihin?

En voinut olla jatkamatta tätä keskustelua kahvitunnilla toisen työkaverin kanssa, ja hetken mietittyään kollega totesi, että onhan meillä huonot palkat. Siihen inttäessäni, että mitä sillä on väliä, jos olet muuten tyytyväinen, yleisesti onnellinen ja sinulla on rahaa tarpeeksi? Mihin sitä hiton rahaa tarvitsee, jos sitä on jo elämiseen ihan kylliksi? Ei paljon, ei vähän, sopivasti. Tästä voisi kai luulla, että olen rikas tai tyhmä. Nimittäin pankkitilille mahtuu, paljonkin, tarkistin viimeksi eilen. Niin, mutta... Mihin sitä rahaa tarvitsee, jos työ on kaikkialla suht samaa. Työ on työtä.

Vaihtaakko ainoastaan sen takia, että saisi enemmän euroja tilille? Jos sitä pyrkii eteenpäin vain koska niin kuuluu ja kuten aiemminkin totesin, huomaa vasta lopun lähestyäessä, että olisi pitänyt keskittyä olennaiseen silloin, kun olisi voinut ei ole kaikki kondiksessa ja mietittynä. Se mikä kunkin olennainen on, riippuu yksilöstä. Ihmistä ei tulisi yhteiskunnallisesti niputtaa samaan yhteisöjäsenyyteen vain ihmisyyden ja yhteisvastuun perusteella. Kaikki koulutetut eivät halua diplomaateiksi vaan puutarhuri voi olla unelmien valinta. Jos toiselle raha on tärkeää, toiselle se on vapaa-aika; jos yksi arvostaa yksinäisyyttä, toinen elää seurasta. Kunha tajuaa panna pisteen sille diskurssille, että näin kuuluu haluta. Tajuta kysyä itseltään haluanko minä tätä vai haluaako koko muu maailma minunkin haluavan tätä?

Elämän lanka on niin ohut ja se katkeaa niin helposti totesi kahvilla kollega. Minä pohdin jonnekin, että sitä elää ilman määräpäivää, vaikka joskus tulee reuna vastaan. Ihmisen elo on vaan määreellistä, se tekee siitä hienoa ja sen takia on syy pohtia.

Sama homma on kiireen kanssa. Onko sinulla oikeasti kiire vai tunnetko vain, että sinulla on oltava kiire? Kaikillahan on kiire. Kiire on osa elämää. Koko ajan. Siitä lähtein on kiire, kun aamulla on ehdittävä spåraan, vaikka se söisi sulkeutuvan oven väliin työnnetyt sormet. Kiire on, kyytiin on ehdittävä. Yksi parhaista elämänohjeista tuli enoltani, joka kertoi jo nuorena päättäneensä, ettei koskaan juokse bussiin. Hän kai myöhästyi joskus sen takia, mutta mitäpä siitä Minä olen noudattanut samaa ohjetta. Mielummin herään ajoissa, jotta olen rauhassa ja ajoissa perillä, mutta bussiin tai muuhunkaan yleiseen kulkuneuvoon en ole vuosikymmeneen juossut. Miksi juoksisin? Ei minulla ole kiire. Jos myöhästynkin, ei kiire auta asiaa.

Ja mitä palkkaa lastentarhan hoitajien tulisi oikeasti saada? Tai siivoojien? Kuinka paljon on tarpeeksi vapaa-aikaa ja mikä on hyvä kiireetön elämä? Kumpaakaan, rahaa tai aikaa, ei ole ikinä tarpeeksi kunnes vaan päättää, että nyt just on hyvä näin. Elämä. 

Ehkä tuleva aluetuomari

Nyt niitä on sit kaks, ja sehän meinaa, että olen käynyt kaksi SPV:n eli Suomen Purjehdus ja Veneilyn järkkäämää kurssia. Eka eli kisajärjestäjäkurssi meni läpi; tän viikonloppuisen tulosta jänätään ensi sunnuntaihin eli voinko ensi kesänä alkaa harjoitella aluetuomarin ominaisuuksia purjehduksen maailmassa. Kurssimme oli varsin tiivis paketti sääntöjä, joista jokaisen kilpapurjahtijan tulisi olla kiinnostunut. Opimme ihan eka lukemaan sääntökirjaa kuten sitä tuomaripöydän takana luetaan eli ilman tunteiluja. Samalla sääntöjen moninainen maailma avautui ihan uudella tavalla ja protestilautukunta harjoituksessa nauru raikui, kun keksin todistajan ominaisuudessa kertoa painuneeni kannen alle viisimetrisessä paatissa juuri kriittisellä hetkellä. Sen kokoiseen purkkiin, kun ei oikein hyttiä mahdu! Mutta tuomaristoa ei kuulemma voi oikeassa elämässä rankaista, vaikka pokka pettäisi, todellisuus kun on kuulemma tarua ihmeellisempää myös purjehduskisan jälkipuinneissa.

Pohdin tällä kurssille menemistä, sillä tasaisin väliajoin kyseenalaistan koko kilpaurheilun järkevyyden. Onneksi yksi jenkkifutista tuomaroinut kaverini vahvisti ajatustani, että tuomarina oman lajin näkee ihan eri kulmasta. Siihen saa syvyyttä sääntöjen kautta ja alkaa oikeasti hiffata miksi jengi kiertää rataa tietyin muuvein ja huutelee pää punaisena kanssakisaajalle merkin kohdalla. Ihmisten kilpailunhalusta johtuen kai useat kilpalajit on säädetty hankaliksi, jottei kisasta tule helppoa ja jotta kokemuksella olisi väliä. Tulee tietää niin säännöt kuin manööverit voidakseen menestyä.

Mutta millä pääsisin piintyneestä ajatuksestani "mitä väliä sillä on kuka tulee maaliin ekana?!" Voittajajoukkueessa on toki mukava hymyillä, mutta perustuuko ihmisen tarve kilpailla ja kilvoitella rentoutukselle, tarpeelle tuntea joku takanansa, himolle olla muita tai ainakin jotakuta nokkelampi (sillä kilpapurjehdus on kuin shakkia vesillä), adrenaliinin tarpeelle. Tietty joku sanoo, että kisatessa oppii ja omaa tasoa voi verrata muihin samanlaisiin veneisiin. Ehkä se syyn etsiminen pitäis vaan lopettaa, mitä väliä silläkään on. Onko syytä tai ei, tai jokaisella oma syynsä, olkoon, kunhan se tekee onnelliseksi. Jos joku haluaa harjoitella kilpapurjehduksen sääntöjä esimerkkitapausten kautta, sivulla Play the rules on animoituja tilanteita, joiden oikeellisuutta voi sääntöjen nojalla pohtia.

Syntymäpäivä

Mä sitten rakastan syntymäpäivääni! Parikyt vuotta voin sanoa aloittaneeni tämän päivän Sigin kappaleella Hyvää syntymäpäivää, se on aivan mahtava synttäripäivän vauhtiin polkaisija! Muutama vuosi sitten keksin ottaa päivän vapaaksi duunista, se kun usein sattuu osumaan ilkeästi keskelle viikkoa. Nautittuani hitaasta aamusta lähden pörräämään kaupungille, päiväkahviaikaan hipsin vanhempieni luo leivoslaatikot mukanani ja illalla roudaan heidät ravintolaan. Samoin tänään.

 Aamusta croissantteja, maitokahvia, hilloa ja greippiä. Tottakai! Kun en hotelliin ehtinyt, niin toin edes aamupalapöydän luokseni.

 Leivoksia, macaroneja, makuja ja koostumuksia, mousset ja hyytelöt siististi paikoillaan. Huh! Tämän vuoden konditoriaksi valikoitui Patisserie Teemu&Markus Yrjönkadulla. 

 Heidän huomaansa palaan...

Pelkkää leivosta koko päivä, muttei sentäs. Näiden herkkujen jälkeen avasin lahjani eli kauan toivotun imurin. Vanhemmilta nämä käytännön lahjat on parhaita, ja kiitokseksi iskin heti töpselin seinään ja imuroin heidän asuntonsa. Ja hyvinhän uusi pikku Boschini imee. Söde vaaleansininen väri tuo myös oman säväyksensä siivoukseen. Illan ravintola oli tänä vuonna Ravintola Lasipalatsi, missä mutkaton palvelu hurmasi ja kuha Marsalkan tapaan upposi meihin kaikkiin. Mmmmh... Juhliminen se kannattaa.

Vaikka tarjoilupöytä näyttää nyt tältä ja huomisen herätyskellon saa jo virittää soimaan, nostan traditiot kunniaan. Mikä sen parempi syy juhlaan kuin oma syntymäpäivä! 

Tervehtien ihan juuri 36vuotias kakara.

Jään päällä

Talvi on ollut hieno, ja kylmä... Ja minulle on iskenyt himo lähteä jäälle kävelemään. Olen muutenkin saanut pureman oleskella ulkona vähintään aina, kun aurinko paistaa kauneimmillaan. Valosta saa energiaa ja nyt aurinko lämmittää jo niin, että pakkanenkin hetkeksi unohtuu. Tänään ei auringon puolesta ollut aivan paras päivä, mutta lähdin kuitenkin Vuosaareen testaamaan miltä Aurinkolahden ranta näyttää jäätyneeltä ulapalta katsottuna.

Tässä kohtaa olin jo ehtinyt melko kauas, ja vaikka jään paksuuden tietää, on keskellä aavaa ulappaa aina pieni pelko takaraivossa, että mitä tapahtuisi, jos tästä nyt pulahtaisin jään läpi kylmään kylpyyn... Onneksi jäällä oli paljon muitakin ulkoilijoita ja monet vielä kauempana kuin minä. Pohdinkin, että tämä jännitys lienee osa sitä viehätystä, mikä meidät ulkoilijat jäälle vetää.

Tässä juuri kuvan vasemmalle puolelle rajautuu juuri pois Neitsyt saaret ja edessä siintää mielestäni Voirasiaksi nimetty saari. Edemmäksi en dallannut vaan pelko ylitti uteliaisuuden ja käännyin takaisin rantaa kohden, olinhan ehtinyt jo hyvän tovin vaeltaa jään päällä.

 Rannan läheisyydessä jää oli patoutunut kivien päälle ja meren peitteen paksuuden saattoi käydä toteamassa ihan kosketusetäisyydeltä. Vaaksallani mitattuna jää on ainakin 20 centtiä paksua, joten melkoisesta jääkannesta on kyse!

 Torstaina oli auringon kanssa parempi tuuri ja taitoinkin kotimatkan Hakaniemen lahden yli, missä kuvasin itseni Ympyrätalon kanssa.

Jalanjäljistä päätellen jäällä kävely on Hakaniemessäkin suosittua puuhaa. Töölönlahdella näkyi jäällä rusehtavaksi värjäytynyt ja hyvin tamppautunut väylä, jota moni käyttänee oikotienä lahden poikki Talvipuutarhalta Finlandia talolle.

Jäällä liikkumisen lisäksi avasin eilen perjantaina maaliskuun keikkatilin Reino Nordinin Tavastian keikalla. Herra on enemmän kaverini kuin minun makuuni, mutta yhteisenä viihdykkeenä livemusiikki on hyvinkin mieluista minulle. Keikan aikana tuli tutuksi yksi vanhempikin kappale Aurinko, jota aion kuunnella tulevaisuudessa samoin kuin muutamia uusia, hyviä biisejä. Seuraavana keikkalistalla on Ida Paul ja Kalle Lindroth parin viikon päästä.

Sitä keikkaa odotellessa pohdin kesälomaa ja syksyn matkoja. Haluaisin vihdoin Japaniin, mutta vaikka olen tottunut matkustamaan yksin, en tiedä nautinko siitä enää niin kuin ennen. Puhun nyt itseäni vastaan, sillä juurihan toitotin yksinäisyydestä nauttimisen olevan pelkästään valinnan asia. Matkalla ja sen jälkeen jakaminen on kuitenkin suuri osa nautintoa. Paikan päällä uusia ihmetyksiä pällistellee yhdessä paljon pidempään kuin yksin, ja kaikkea uutta ja ihmeellistä on kaksin verroin hauskempaa jakaa kuin yksin pohtia. Mutta valintoja on elämä täynnä ja Japanin näkeminen menee kyllä yksinäisyyden yli minä hetkenä hyvänsä. Ehkä sitä on pakko varata lennot, kunhan vaan pomo vahvistaa lomat!