En keksi otsikkoa!

Tässä on alkuvuosi huuhtonut elämästä suurimmat kuohunnat, ainakin täksi hetkeksi ja inspiraatio kirjoituksiin on hieman kortilla. Aloitin Kierkegaardin Murusia innokkaana, mutta takakannesta huolimatta herra ei yritä löytää totutta sinänsä vaan totuuden Jumalasta. En olisi ikinä kuvitellut lukevani näin paljon ja näin uskontoa pohtivia tekstejä, mutta olen tyytyväinen maailmankatsomukseni avartumisesta. Olen tullut siihen tulokseen, ettei kieltäminen ole muuta kuin myöntämistä, ettei ole pystynyt käsittelemään kieltämäänsä asiaa. Kieltäminen ei ole millään muotoa kiinnostavaa. Se on omien käsien ja aistein sitomista, tukahduttamista ja itselle vieraan luontaan työntämistä.

On luonnollisesti kuumottavaa  myöntää, ettei voi hyväksyä jotain. Tai ettei vain ole tullut jotain miettineeksikään. Sillä joo, monesti ei edes tajua, ettei jotain asiaa ole tullut ajatelleeksikaan. Oma boksi on aika kiinteä, vaikka siellä pitäisi valoa päällä vuorokauden ympäri. Vaatii ponnisteluja päästä vanhasta ajatusmallista eroon, mutta silmien avautuminen harvoin käy hieman kärsimättä. Ja uusi näköala on Hawaijin valkoista rantaakin kauniimpi! Minustakaan ei tullut uskontoon tutustuttuani hihhulia, vaan hmm kypsempi ihminen.

Filosofian ja uskonnon lisäksi olen ottanut yöpöydälle ja reppuun Eero Lehtisen Pakko purjehtia kirjan. Se on vauhdikas elämänkerta kokeneen purjehtijan seikkailusta, ja tarjoaa katsauksen moneen mielenkiintoiseen purjehduksen ammattimenijän matkassa. Tässä lukuvimmassani olen kuitenkin herännyt pohtimaan, että taidan sittenkin olla "tick the box" ihminen, vaikka olen yrittänyt sitä kieltää. Tykkään asettaa tavoitteita ja sitten saavuttaa ne, pistää raksin ruutuun ja homman suoritettujen joukkoon. Tätä pohtiessani koko tavoitteiden asettelu alkoi hämätä. Mietin, onko tavoitteita oltava? Tarvitsemmeko niitä nauttiaksemme arjesta? 

Yhden kaverin mielestä tavoitteet jäsentävät elämää, mistä olen kyllä jokseenkin samaa mieltä. Tavoitteet tuovat järkeä kulkuun ja tavoitteet mietittyään, voi saavuttaa jotain hyvin nautinnollista, pientäkin ja etenkin matkalla sinne Polarikseen. Mutta mitä sitten, kun tavoittelusta tulee koko homman juju. Jää tämä hetki vain askeleeksi seuraavaan. Olen tätä kai kysynyt ennenkin, mutta jos lukeminen muuttuu suorittamiseksi, ei kirjasta jää käteen muuta kuin se raksi listassa, eli ei itse asiassa mitään. Voi sanoa lukeneensa, ei muuta. Palkitsevampaa on mennä illalla suihkuun ja tuntea veden lämpö. Ihmetellä käsissä vaahdotetun saippuan synnyttämää hentoa, mutta samalla vahvaa vaahtoa, tuntea kylmä kaakeli selkää vasten ja sitten hiffata miten nopeasti se lämpiää selän ja kankkujen kohdalta. Iltasuihku ei ole mitään ruksimista, se on aika hauska hetki, kokemus.

Tällaisiksi hetkiksi asetin myös uuden vuoden tavoitteeni käydä joka kuu keikalla tai konsertissa. Tammikuu meni, helmikuulle ei ole tiedossa vielä mitään tapahtumaa, mutta maaliskuulle olen jo änkenyt neljä musiikillista iltaa! Hetkestä nauttiakseni, enköhän vaan pidä tavoitteeni kannustimena, en pakkona. Jos helmikuu on keikaton, olkoon, maaliskuu ei tule olemaan.

Tavoitteellisesta elämästä tuli myös mieleen Hesarin taannoinen artikkeli, jossa unelmatyöhön pettyneitä tai sinne pääsemättömiä kehotettiin pohtimaan, mistä he elämässä nauttivat. Nautinnon lähteen löydettyään voi löytää uuden suunnan ja vaihtoehtoisen duunin sen yhden unelman tilalle. Itse hiffasin nauttivani töissä guruna olemisesta. Olen tähän asti aina vältellyt koulutusvastuuta, muiden neuvomista sekä äänekkäämpää ohjeiden ja linjausten vaatimista. Nyt teen sitä kaikkea, minut piti vaan puskea siihen pakon edessä. Vanhasta työstä kuoriutui taas mielenkiintoinen, löysin sen mikä minua oikeasti motivoi, asiantuntijuus. Harrastuksia pohtiessani mietin, että purjehtimisessa syvimmin minua kiehtovat ihmiskontaktit ja meri elementtinä, mutta myös sekalainen osaaminen. Kaikki puhuvat, että kisaamista tulisi tehdä oppiakseen, mutta onko ihan tyhmää sanoa, etten halua oppia tai osata käytännössä, haluan tajuta teoriassa? Mua ei kiinnosta olla paras tekijä, mua kiinnostaa olla erittäin hyvä tajuaja.

Yhdessä lukemistani kirjoista esitettiin dilemma "Luuletko, että lamppu käyttää sähköä hyväkseen valon tuottamiseen? Vai onko sittenkin niin, että sähkö käyttää lamppua saadakseen aikaan valon?" Ei ollut ikinä tullut mieleeni meittiä, että sähkö käyttäisi hyväkseen yhtään mitään vaan olen aina pohtinut, että sähkö on se, mitä käytetään. Mutta niinpä jokainen hogaa asian tavallaan ja kuten sähkön ja lampun tapausta pohtiessasi on hankala sanoa kumpi on oikea ajattelumalli. Molemmat ovat mahdollisia! Mitä siis jos mäkin lopettaisin muiden tavoitteisiin pyrkimisen, nostaisin ihan reilusti kisakäsineet pystyyn ja marssisin vaikka tuomarikurssille...