Hiljentäminen

Istun kotona. Tästä aiheesta olen aiemminkin kirjoittanut. Olen hiljentänyt tahtia viime viikkoina tuntuvasti. Joillain on ehkä tipaton tammikuu, mulla seuraton. Olemme puhuneet downshiftauksesta töissä, vaikka yksi neljästä miljonääristä onkin lentänyt Brysseliin eikä osallistu enää juttuun kuin whatsappin kautta. Oman ajan ottaminen on minulle tämän hetken downshiftausta. Tämän hetken hiljentämistä, hiljentymistä. Useina vuosina tammikuu on ollut tahattomasti hiljainen. Olen pohtinut kotona mihin menisin, ketä tapaisin, kun kaikki tuntuu laskettelevan Alpeilla, ruskettuvan Aasiassa, puurtavan itseään kuntoon salilla. Olen haikailun sijaan huomannut valinnan ja oman mielenkiinnon tärkeyden. 

Downshiftauksesta on joskus 2010 kerrottu enemmän kuin tarpeeeksi, mutta otsikoista pudottuaan ilmiö jäi hämärään. Melkein tuli joskus 2013 mieleen, että kaikki maalle muuttaneet uratykit on varmaan jo palanneet hiljaa vanhoihin pesteihinsä, takaisin rahan ja tavoitteellisuuden maailmaan. Viikolla, kun tuotiin tämä mennyt muoti-ilmiö puheisiimme duunissa, tajusin, ettei ne tykit mihinkään ole palanneet, jos vain ovat valinneet alunperin oikein. Jos heitä on maalle tai minne vain matalampaan palkkaluokkaan vienyt tunne vatsassa, he ovat luultavasti vain kaivautuneet syvemmälle koloonsa, hyvään oloonsa. 

Ympärilläni en ole nähnyt kuin yhden downshiftaajan, jonka olen seurannut kamppailevan kutsumuksen ja odotusten välillä. Hän haluaa pientä luksusta, mutta samalla häne tulisi tavoittelle yksinkertaisuutta ja ylempää yhteyttä. Miten vaikeaa downshiftaus helppoudessaan onkaan. Annat periksi ja saat enemmän, mutta se mistä annat periksi ei olekaan ehkä se, mistä ensimmäisenä haluat tai uskallatkaan antaa periksi. Meidät on järeästi kasvatettu järkevään ja tuottavaan rooliin. Koulu, työ, perhe, onnellisuus. Toisaalta myöskään tyytymisenä downshifatuksesta tai hiljentymisestä ei tule mitään. Helppoudessaan se on rohkea päätös, mutta ihan kuin yksinolo ei saa olla pakko, hiljentäminen ei saa tuntua tyytymiseltä tai pakolta. Sen on oltava oma valinta, oma halu, tunne, varmuus, että vähemmällä saa enemmän, eikä materiaa vaan pään sisältöä. 

Nykyiset arvot ja yhteiskunnan diskurssi tukevat mielestäni myös mahdollisuutta omanlaisen elämään. Vihdoin on jokaisella oikeus ja entistä useammalla varaakin valita vapaasti. Ketään ei kiinnosta, miten elämäsi elät, vaikka kyllähän se kiinnostaa. Työ esimerkiksi ei enää ole pelkkää rahaa vaan yksi itsensätoteuttamisen väline, mutta toki korkeakoulutettu saa perustella hortonomiutta ympäristölle samoin kuin huippujuristi lampaiden kasvattajaksi ryhtymistä. Vaan onko sittenkin helpompaa niillä, jotka ovat kokeilleet ja pettyneet, vaihtaneet muualle huipulta. Voivat siis sanoa, että tuli oltua enkä takaisin mene? Solahtaako huippua kurotellut downshiftaajan ihailtuunkin rooliin kivuttomammin, ellei jonkun mielestä jopa osoita ihailtavaa rohkeutta valinnallaan, tätä olen miettinyt.

On vaan hyväksyttävä, että yhteiskunnalla, muilla ihmisillä, läheisillä ja vaikka millä instanssilla on odotuksia ja ehtoja kohtaamme, mutta vain me itse voimme päättää sopivatko nämä ehdot meille. Ja missä määrin. Voimme päättää olla täyttämättä niitä täysin tai osittain, voimme päättää ettemme maistereinakaan pyri johtoportaaseen vaan veneen kylkiä skabaamaan. Voimme päättää, että tällä viikolla olen seitsemän päivää hiljaa, vaikka kaikille sopisi nähdä. Voimme tune down kuten kollega hyvin sanoi, sulkea korvat, ja yllättävän monelta asialta, muttemme omilta tunteiltamme ja mahafiiliksiltä. Silti kysymys olisiko ok, jos haluasin siirtyä viljelemään appelsiineja Rovaniemelle ja ajattelisin, että yhteiskunnan pitää mahdollistaa mahdoton unelmani, niin ei, se ei ole downshiftausta. Vastuu on muistettava, mutta vastuu myös itselle. 

Itse kuljemme matkamme alusta loppuun, ja vain itse tiedämme tiemme. Piirrämme karttamme.

Alkuideaan palatakseni totean downshiftauksen idean olevan läsnä myös valinnassa olla onnellinen tässä hetkessä. Se on aina valinta, ja tuo mukanaan jotain. Valinta on kipeä ja hankala, on luovuttava, on uskottava että saa jotain parempaa, on uskottava että vähemmällä saa enemmän. On luovuttava, jotta saavuttaa onnen. Tietyllä tavalla ajattelu "aika aikansa kutakin" on myös downshftausta. Hyväksyminen, ettei kukaan tai mikään ole täällä iäti vaan ihmiset kävelevät kanssamme pidemmän tai lyhyemmän matkan, emme aina voi päättää itse kuinka kauan, mutta voimme päättää kuinka tästä matkasta nautimme ja miten sitä muistelemme.

Näinkö jätät minut vapaapudotukseen?

Puhkaiset ne hennot, punaiset pallot,

viet heliumsäiliön pois.

Sammutat valot.

Tömähdän takaisin tuttuun tuntemattomaan.

Koska en jää tuleen makaamaan, tai pimeyteen vaeltamaan, valitsen toisin ja pian jossain syttyy tulitikku. Valon pilkahdusta kohti lähden... Tuntuu itseasiassa, että olen etsinyt isompaa tulitikkua jo vuosia. Miettinyt, mitä oikeasti haluan elämältä. Tammikuussa keksin tehdä listan asioista, mitä en ainakaan halua. Olen myös tullut siihen tulokseen, ettei aina kannata etsiä, kääntää joka estettä tai kurkkia nurkkien taa. Voi antaa kohtalon ja vetovoiman lain tuoda eteen asioita ja luottaa siihen, että hetken tullen osaa valita, oikein tai väärin ei sen väliä. Jos on kurkattava, senkun. Kotiin pääsee aina. Ja jos on siivessä vähän paikattavaa, se kyllä parantuu, kunhan sen antaa parantua! Kunhan ei jää vangiksi kellekään tai millekään vaan on vapaa itselleen.