Lisäys äskeiseen

Nyt alan päästä oikeaan tahtiin ja poljentoon, kun hain kirjastosta Kierkegaardin Filosofisia muruja. Muruset on Välisoittoja ja tuota järkälemäistä Jälkikirjoitusta edeltävä teos, ja nämä kolme kai muodostavat jonkinlaisen jatkumon. Jos siis meinaan tulkita herra filosofia omalla tavallani, kai se on sentään hyvä tehdä kronologisessa järjestyksessä. Muruset vieläpä tuntuu olevan hieman epäuskonnollisempi kuin tuo kolmion viimeinen kulma, mutta millekään vaikutteelle en enää sano ei! Olen todennut, että kieltäminen on tarpeen vain, kun johonkin asiaan ei ole itse valmis tutustumaan. Sen kun huomaa, ja myöntää, silloin avaa kannen, jonka alta löytyy vaikka mitä kivaa. Etenkin avartavia ajatuksia.

Kirjapinooni on vielä mainittava Eino Leinon runokokoelma, joka kulkee laukussani dösämatkoilla. Näitä aivotyötä vaativia teoksia lukiessa tykkään, että aina on monta kirjaa kesken, joiden välillä voin sitten surffata ja kitua milloin Einon milloin Sorenin tahtiin, tässä kohtaa purjehduksen opiskelu on varsinaista aurinkolomaa. Sen tosin opin, ettei Leinon koskettavaa tuotantoa kannata lukea aamudösässä. Viime viikolla kaikista kurjimpana aamuna päätin jättää työmatkakävelyt sikseen, ja avasin kokelmateoksen Hymyilevä Apollo. Se päivä ei hyvin alkanut, kun Leino meni tai ainakin kovasti yritti pilven reunalle useammasakin runossaan. Mutta jos hän aamuun olikin raskas, niin iltaan hän luo tunnelmaa... Tervemenoa siis runohyllylekin!

Minä taidan nyt kerätä pari ensimmäistä murusta ja taipua sitten joogaan... Mukavaa viikon alkua!

Lukukokemuksia

Eilen oltiin baarissa 100dogs, missä tunsimme frendini kanssa olevamme todella yli-ikäisiä. Joimme Tetrikset, ja pohdimme lähtiessämme tietääkö muu baarikansa mikä Tetris edes on ollut? Tai Packman tai muut drinkit, joita listalta löytyi ja jotka kaikki oli nimetty 80/90-luvun videopelien mukaan. Tuskin. Tästä se lähtee, Jonnet ei muista ja sillee, ja ekan kerran se tuntui ihan hyvältä.

Fiilis varmaan johtui edellisen viikon hommista, kun otin rykäisyn itsenäisen isänmaamme satavuotis
teemaan ja luin Taisto Huuskosen loistavan Laps Suomen - romaanin sekä kävin katsomassa koskettavan Tuntemattoman sotilaan. Laps Suomen on Huuskosen omakohtainen kertomus loikkauksestaan Neuvostoliiton onneen 1950-luvulla ja mitä se onni sitten todellisuudessa olikaan. Sivistävä kirjallisuus ja elokuvat on vihdoin alkaneet kiinnostaa, hyllyssä odottaakin Huuskosen kaksi muutakin kirjaa Teräsmyrsky ja Ennin tarina. Enkä usko näitä lukiessani saavani silmiini vain ruudin katkua ja maan murusia vaan uuden katsannon historiaan. 

Kesää odotellessa enolta joululahjaksi saamani purjehdusopas helpottaa auringon ja meren kaipuuta, muistuttaen samalla purjehduksen perusasioita talvitauon aikana. Tässä oppaassa lähdetään a:sta ja päädytään pitkälle, ja näin minunkin käytännössä tekemäni jutut saavat teoriaa pohjakseen. 

Sokerina pohjalla sulaa Soren Kierkegaard eli tanskalainen eksistentialismin aloittelija. Etenkin Välisoittoja tarjoaa varsinaisia herkkupaloja mietiskelylle. Järkälemäinen Päättävä epätieteellinen jälkikirjoitus on vasta alussa, mutta vaikuttaa ihan luettavalta. Eniten tällaiseen klassikkoon tarttuessani hämää ihmisten epäilys klassikoita kohtaan. Niitä ei uskalleta edes aloittaa, koska pelätään jos vaikka ei ymmäretä, mitä niissä halutaan sanoa. Minä tartun tekstiin saadakseni siitä irti jotain, en mitään tiettyä. Voi hyvin olla, että ymmärrän kirjoittajan ihan väärin, mutta jos ymmärrän itse jotain uutta, pidän lukukokemusta positiivisena. 

Ja kuka voi enää mennä sanomaa, mitä 150 vuotta sitten elänyt henkilö on varmasti meinannut teoksessan, jossa selväkin asia sanotaan lievästi kryptisesti? Analysoijat ja asiantuntijat ovat vain lukeneet saman tekstin kuin kuka tahansa ja tehneet siitä vain omat päätelmänsä, toki taustatietojensa auttamina, mutta silti ihmisinä. Raamattuakin lukemattomat ihmiset tulkitsevat ihan oman tarpeensa mukaan, miksei kaikkia klassikkoja voisi lukea yhtä vapauttavasti? Ja omasta näkemyksestään nauttien.

Hiljentäminen

Istun kotona. Tästä aiheesta olen aiemminkin kirjoittanut. Olen hiljentänyt tahtia viime viikkoina tuntuvasti. Joillain on ehkä tipaton tammikuu, mulla seuraton. Olemme puhuneet downshiftauksesta töissä, vaikka yksi neljästä miljonääristä onkin lentänyt Brysseliin eikä osallistu enää juttuun kuin whatsappin kautta. Oman ajan ottaminen on minulle tämän hetken downshiftausta. Tämän hetken hiljentämistä, hiljentymistä. Useina vuosina tammikuu on ollut tahattomasti hiljainen. Olen pohtinut kotona mihin menisin, ketä tapaisin, kun kaikki tuntuu laskettelevan Alpeilla, ruskettuvan Aasiassa, puurtavan itseään kuntoon salilla. Olen haikailun sijaan huomannut valinnan ja oman mielenkiinnon tärkeyden. 

Downshiftauksesta on joskus 2010 kerrottu enemmän kuin tarpeeeksi, mutta otsikoista pudottuaan ilmiö jäi hämärään. Melkein tuli joskus 2013 mieleen, että kaikki maalle muuttaneet uratykit on varmaan jo palanneet hiljaa vanhoihin pesteihinsä, takaisin rahan ja tavoitteellisuuden maailmaan. Viikolla, kun tuotiin tämä mennyt muoti-ilmiö puheisiimme duunissa, tajusin, ettei ne tykit mihinkään ole palanneet, jos vain ovat valinneet alunperin oikein. Jos heitä on maalle tai minne vain matalampaan palkkaluokkaan vienyt tunne vatsassa, he ovat luultavasti vain kaivautuneet syvemmälle koloonsa, hyvään oloonsa. 

Ympärilläni en ole nähnyt kuin yhden downshiftaajan, jonka olen seurannut kamppailevan kutsumuksen ja odotusten välillä. Hän haluaa pientä luksusta, mutta samalla häne tulisi tavoittelle yksinkertaisuutta ja ylempää yhteyttä. Miten vaikeaa downshiftaus helppoudessaan onkaan. Annat periksi ja saat enemmän, mutta se mistä annat periksi ei olekaan ehkä se, mistä ensimmäisenä haluat tai uskallatkaan antaa periksi. Meidät on järeästi kasvatettu järkevään ja tuottavaan rooliin. Koulu, työ, perhe, onnellisuus. Toisaalta myöskään tyytymisenä downshifatuksesta tai hiljentymisestä ei tule mitään. Helppoudessaan se on rohkea päätös, mutta ihan kuin yksinolo ei saa olla pakko, hiljentäminen ei saa tuntua tyytymiseltä tai pakolta. Sen on oltava oma valinta, oma halu, tunne, varmuus, että vähemmällä saa enemmän, eikä materiaa vaan pään sisältöä. 

Nykyiset arvot ja yhteiskunnan diskurssi tukevat mielestäni myös mahdollisuutta omanlaisen elämään. Vihdoin on jokaisella oikeus ja entistä useammalla varaakin valita vapaasti. Ketään ei kiinnosta, miten elämäsi elät, vaikka kyllähän se kiinnostaa. Työ esimerkiksi ei enää ole pelkkää rahaa vaan yksi itsensätoteuttamisen väline, mutta toki korkeakoulutettu saa perustella hortonomiutta ympäristölle samoin kuin huippujuristi lampaiden kasvattajaksi ryhtymistä. Vaan onko sittenkin helpompaa niillä, jotka ovat kokeilleet ja pettyneet, vaihtaneet muualle huipulta. Voivat siis sanoa, että tuli oltua enkä takaisin mene? Solahtaako huippua kurotellut downshiftaajan ihailtuunkin rooliin kivuttomammin, ellei jonkun mielestä jopa osoita ihailtavaa rohkeutta valinnallaan, tätä olen miettinyt.

On vaan hyväksyttävä, että yhteiskunnalla, muilla ihmisillä, läheisillä ja vaikka millä instanssilla on odotuksia ja ehtoja kohtaamme, mutta vain me itse voimme päättää sopivatko nämä ehdot meille. Ja missä määrin. Voimme päättää olla täyttämättä niitä täysin tai osittain, voimme päättää ettemme maistereinakaan pyri johtoportaaseen vaan veneen kylkiä skabaamaan. Voimme päättää, että tällä viikolla olen seitsemän päivää hiljaa, vaikka kaikille sopisi nähdä. Voimme tune down kuten kollega hyvin sanoi, sulkea korvat, ja yllättävän monelta asialta, muttemme omilta tunteiltamme ja mahafiiliksiltä. Silti kysymys olisiko ok, jos haluasin siirtyä viljelemään appelsiineja Rovaniemelle ja ajattelisin, että yhteiskunnan pitää mahdollistaa mahdoton unelmani, niin ei, se ei ole downshiftausta. Vastuu on muistettava, mutta vastuu myös itselle. 

Itse kuljemme matkamme alusta loppuun, ja vain itse tiedämme tiemme. Piirrämme karttamme.

Alkuideaan palatakseni totean downshiftauksen idean olevan läsnä myös valinnassa olla onnellinen tässä hetkessä. Se on aina valinta, ja tuo mukanaan jotain. Valinta on kipeä ja hankala, on luovuttava, on uskottava että saa jotain parempaa, on uskottava että vähemmällä saa enemmän. On luovuttava, jotta saavuttaa onnen. Tietyllä tavalla ajattelu "aika aikansa kutakin" on myös downshftausta. Hyväksyminen, ettei kukaan tai mikään ole täällä iäti vaan ihmiset kävelevät kanssamme pidemmän tai lyhyemmän matkan, emme aina voi päättää itse kuinka kauan, mutta voimme päättää kuinka tästä matkasta nautimme ja miten sitä muistelemme.

Näinkö jätät minut vapaapudotukseen?

Puhkaiset ne hennot, punaiset pallot,

viet heliumsäiliön pois.

Sammutat valot.

Tömähdän takaisin tuttuun tuntemattomaan.

Koska en jää tuleen makaamaan, tai pimeyteen vaeltamaan, valitsen toisin ja pian jossain syttyy tulitikku. Valon pilkahdusta kohti lähden... Tuntuu itseasiassa, että olen etsinyt isompaa tulitikkua jo vuosia. Miettinyt, mitä oikeasti haluan elämältä. Tammikuussa keksin tehdä listan asioista, mitä en ainakaan halua. Olen myös tullut siihen tulokseen, ettei aina kannata etsiä, kääntää joka estettä tai kurkkia nurkkien taa. Voi antaa kohtalon ja vetovoiman lain tuoda eteen asioita ja luottaa siihen, että hetken tullen osaa valita, oikein tai väärin ei sen väliä. Jos on kurkattava, senkun. Kotiin pääsee aina. Ja jos on siivessä vähän paikattavaa, se kyllä parantuu, kunhan sen antaa parantua! Kunhan ei jää vangiksi kellekään tai millekään vaan on vapaa itselleen.

Työystävät

Muistan, kun menin ekan kerran nykyiseen työpaikkaani ja mietin, että menen nyt sitten vaan töihin sinne. Kyseessä oli ensimmäinen duuni valmistumisen jälkeen, eka kerta toimistohommissa. Menin töihin vain menttaliteetilla "tienaan elantoni, en tutustumaan ihmisiin". Nyt huvittaa miettiä tuota aikaa, silloin päälimmäisenä oli kai kova tahto olla vain tehokas työläinen, nykyään prioriteetiksi on melkein noussut töissä viihtyminen. Tokihan viihtyminen nostaa motivaatiota ja tuottavuutta, mutta miten tähän viihtymiseen ollaankaan päädytty...

Olen samassa duunissa siis vielä vuosien jälkeenkin, ja vaikka loikkasin pariksi vuodeksi ulos pyörästä, fiilis ei kadonnut minnekään. Ekat vuodet istuin lasiseinäisessä huoneessa, joka oli nimetty akvaarioksi. Seinillekin oli liimattu paperisia kaloja. Meitä istui siinä hetken neljä suht samanikäistä kimmaa, joista kehittyi tiivis frendijoukko nimeltään terrarion asukit. Olemme tavanneet vielä viime vuosinakin, vaikka kukin olemme tahoillamme liikkuneet kauas terrario/akvaario-ajoista.

Tullessani takaisin Asutraliasta, terrarion porukka oli vaihtanut duunia, mutta tilalle muodostuikin uusi neljän kimman tiimi, tällä kertaa nimeksi valikoitui hullut muuan hokeman mukaan. Vielä kun sen ääntää hieman kuin hüllüt saa ideasta kiinni, kaikkea hauskaa ehdimme ja teimme.

Aika aikansa kutakin ja niin hullutkin lopulta hajaantuivat uusiin hommiin, vain minä ja yksi kimmoista jäimme nykyiseen duunipaikkaan. Viime keväänä tiimiini rekrytoitiin kertaheitolla kolme uutta kollegaa, joista kehíttyi viimeisin menestystarina, miljonäärit. Miljonäärien kanssa ollaan ehditty eniten, muunmuassa lottoamaan, mistä enteellinen nimemme tulee. Tänään käytiin Nuuksiossa:

Oli aivan huippu päivä ulkoilla! Ja osaltaan päättää tarinamme työystävinä, sillä yksi on jo lopettanut palveluksensa firmassamme ja toinen siirtyy parin kuukauden päästä uusiin hommiin. Jään jälleen yhden jäsenen kanssa paikoilleni, tiedä sitten kauanko mekään asemiamme kulutamme. Viivan alle jää silti ihmetys ja ilo siitä, miten paljon hyvä työyhteisö ja etenkin tiivis kaveruudeksikin muodostuva työporukka voi päivittäiseen töissä viihtymiseen ja työn mielekkyyteen tehdä! En olisi uskonut, ja nyt en muuta enää hyväksykään.

 Uusia kasvoja putiikkiimme on vuoden vaihteen jälkeen rekrytoitu seitsemän, joista kolme juuri minun tiimiini, neljän maaginen luku olisi jälleen saavutettavissa. Ties mikä huippujengi meillä on taas kasvamassa. Näillä sanoilla toivotan kaikille mukavaa alkavaa viikkoa!

Keikka kuussa

Kaverini kertoi uuden vuoden kynnyksellä, että hän aikoo tehdä vuodelle 2018 viiden asian listan, joita hän haluaa tehdä ja saavuttaa tänä vuonna. Mietin, että listalleni tulisi ainakin joogaus viikottaiseksi ja hieronta satunnaiseksi tavaksi, avoimessa yliopistossa voisi olla kiva opiskella filosofiaa tai psykologiaa, minun tulisi myös vihdoin päättää onko purjehdus kilpaa vai matkaa ajaen enemmän oma juttuni. Viisi asiaa on ehkä lyhyt, mutta toisaalta viidessä jutussa voi karsia kaikki konditionaalit pois ja päättä, mitä todella haluaa ja mihin oikeasti aikoo ja jaksaa satsata. Viittä pointtia jaksaa jopa miettiä kunnolla ennen listalle panemista. Jo listaamistani jooga ja hieronta pysyvät listalla, mutta koska avoimen yliopiston lukukausi alkaa jo ensi maanantaina enkä ole vielä saanut tikkua ristiin sen suhteen saattaa opiskelu jäädä syksyn iloksi. Toisaalta, ei listan tarvitse sisältää viittä tammikuussa aloitettavaa asiaa. Sen on ehkä hyväkin olla koko vuoden kattava lista.

Listalleni on ehdottomasti merkitty myös keikat, joille aion vuonna 2018 mennä vähintään kerran kuussa. Eilen avasin tammikuun tilin Samae Koskisen keikalla Elmun baarissa Nosturissa. Ennen iltaa kuuntelin Youtubesta Koskisen biisejä ja mietin poljennon olevan useissa kipaleissa peruspoppia. Kun illan keikka paljastui nakuklubin tyyliseksi yhden miehen kitarashowksi, heräsi mielenkiintoni. Kun ekan kerran vein serkkuni Sannin keikalle, järkytyin tajutessani idean olevan artisti sydän instrumentti, mutta sitten ilta olikin menestys. Samoin oli eilinen! Poppimenininki vaikeni ja biisien hyvät lyriikat tuli vahvasti esiin, kun Koskisen persoonallinen ja mielenkiintoinen ääni alkoi kuulua kovaäänisistä ja kitarasoundit täytti ilman.

Kuva on hieman surkea, mutta jengiä Elmussa oli ansaitusti. Kaveri linkkasi viime vuoden vaihteessa Samaen Keltaista kipaleen, nyt vihdoin hurmaannuin artistin muustakin tuotannosta. Helmikuun keikka on vielä haussa, mutta maaliskuulle olen jo varannut kaksi iltaa musiikille. Menen silloin Kulttikselle katsomaan First Aid Kittiä ja Hartwallille diggailemaan Sunrise Avenueta, ja heinäkuussa on luvassa Ed Sheeran Tukholmassa. Viime vuodelta yksi parhaista keikoista oli Färsaarelaisen Eivorin setti Tavastialla. Valitsin illan keikkajulisteen perusteella ja sain nauttia reilun tunnin aivan upeasta musiikista, ehkä löydän keikka kuussa-projektini ansiosta lisää kätkettyjä helmiä ja helmikuullekin jonkin elämyksen.

Samae Koskinen - kertakaikkisen hieno aloitus vuoden 2018 musiikkielämyksille ja vahvistus viiden asian listani toteuttamiselle, sekä parin lisäpointin metsästykselle.