Ikä

Koin tänään kriisin, ikäkriisin. Olen tuntenut sen olevan tuloillaan, se on kiusannut jo vuosia, mutta tänään multa kysyttiin tunnenko, että 4, 8 ja 10 vuotta nuoremmat työkaverit olisivat minua niin paljon nuorempia. "En" oli vastaukseni, en ole tuntenut itseäni heitä vanhemmaksi, mielumminkin välillä tunnen heittäytyväni porukan nuorimmaksi. Totesin sitten itse, että näkyyhän ikä jo naamastakin ja niin kuulemma näkyy, eikä sille mitään voi. Silti tunteet kohosi pintaan. Olen itse aina arvottanut itseni ehkä iättömäksi, tullut toimeen kaiken ikäisten kanssa, nuortunut vaan entisestään nuorten kanssa. Tai näin olen itse ajatellut. Nyt pelkään, että minut on näin tehdessäni katsottu tädiksi, joka vain yrittää olla nuorempi kuin onkaan.

Perusprobleema tässä kai on, etten tunne saavuttaneeni elämässäni sitä asemaa enkä henkistä tilaa, mikä ikäiselleni jo kuuluisi. En ole ehtinyt luoda jatkumoa. En ole nainen vaan kimma ja ympärilläni on kundeja, ei miehiä. Nainen ja mies ovat aikuisia, kimma ja kundi jotain paljon maneempaa. Naisena pitäis olla jotenkin rauhoittunut ja seestynyt, pariutunut, lisääntynyt, urautunut ja velkaantunut, ja minä olen kaikkea muuta. Kimmana olen täysi kakara, tunteeni heittelevät kuin teini-ikäisellä ja elämä on risaista kuin parikymppisellä. Tai ainakin toivon ja luulen näin. En edes halua aikuiseksi, ja silti se näkyy jo naamasta. Silmien alla on rypyt varmasti liiasta nauramisesta, suonikohjut puskee esiin... Kroppa vaan pettää enkä ole kuin kohta 36!

Aiemminkin syksyllä sain kuulla, etten ole "enää ihan nuori". Toteajalla, kuten kullakin meistä oli ehkä oma ikäkriisinsä, muttei sitä tarvis muihin siirtää. Ja  lopulta, miksen voisi olla ok ikäni kanssa? Koska en tunne kuuluvani joukkoon! En ole tämän ikäinen, en halua vain tämän ikäisiä kavereita, en halua tyytyä syntymäajalla jaotteluihin, ja haluan silti kertoa syntymäaikani vuodella varustettuna. En halua olla 63 kun olen 36, tai hups aina 25, kun ei sillä ole mitään merkitystä, jos me emme anna sille merkitystä! Ja mehän annamme.

Jokaisen kriisin aiheuttajalle olen syvästi kiitollinen, niin myös tämän, sillä nyt pohdin miksi hitossa tämäkin kriisi? Mitä väliä sillä on mitä muut ajattelevat. Törmään tässä kai lopulta omaan käsitykseeni vanhemmista ihmisistä ja pelkään tulevani heidän kaltaisekseen nuorempieni silmissä. Vaikka voin aina tokaista, ettei Jonnet ymmärrä, haluaisin itse pysyä aallon harjalla. Nuorena.

Luonnollisesti ikää saa miettimään myös aina olemassa olleiden julkkisten poismenot, kun heidän vanhenemisensa seuraaminenkin on tuskallista. Lähimpien vanheneminenkin on tuskallista. Siinä voi vain verrata ja tajuta muuttuvansa itse jonkun silmissä samankaltaiseksi, aikuiseksi, vanhemmaksi, varttuneeksi. Se pelottaa, hirvittää, kuvottaa jopa. Ei vielä, on vastaus! En ole valmis. Ja todella, ehken vain ole valmis luopumaan mistään aina olemassa olleesta. Ymmärtämään, että ajalla on rajansa ja elämälläkin mittansa.

Yhdessä mietelauseessa todettiin ihmisellä olevan kaksi elämää. Toinen alkaa, kun tajuamme, että meillä on vain yksi elämä. Olisiko tämä myös sellainen kriisi, herätys tähän yhteen, tärkeään, ainutlaatuiseen, ja omaan.


Seuraava runo liittyy tähän teemaan...