lauantai 30. joulukuuta 2017

Pitkä teksti

Summa summarum viimeisestä puolesta vuodesta. Kutsun sitä koko ajan kevääksi, vaikka kyseessä on syksy. Elämän kevät. Melkoinen myllerrys on käynyt, ja se on ollut hieno kokemus. Tänä syksynä olen tavannut ihmisiä, jotka ovat saaneet minut kääntämään uuden sivun ajattelussani. Jotka ovat vaikuttaneet minuun tavoilla, miten en olisi ikinä kuvitellut kenenkään kykenevän. Se on upea tunne, kiitos teille! Ja aiemmin tuntemillenikin. Olen kasvanut saamaan elämästäni ja itsestäni, teistä ja meistä irti enemmän. Aiheista, joita olen herännyt pohtimaan, olette kesästä lukien saaneet lukea täältä blogista. Tämä on joku välitilinpäätös, jokin vaan sai minut istumaan alas reilu viikko sitten ja tää kulki sormien kautta näppäimistölle. Pyydän lukemaan sen 'silmät auki', ja jättämään kesken, jos alkaa haukotuttaa. Otsikko kertoo paljon, teksti on pitkä.

Onnesta olen ainakin puhunut, ja siihen totesi kollegani fiksusti, että se on päätös. Mielestäni se on myös asenne. Kun antaa itsensä olla onnellinen, hyväksyy onnen ja elämän, löytyy rauha sisältä. Onni on usealle korkein pysti, kilvoittelun aihe, päämäärä, vaikka onnen tulisi olla perusta, mistä kaikki lähtee liikkeelle. Missä on vinossa, kun ei ole onnellinen? Tiedät sen varmasti, jos hiljenet ja kuuntelet, katsot ympärillesi. Jos uskallat, tai maltat. Et hoe "missä se onni luuraa???" etkä juokse sen perässä. Onni on mahatunne, se on jotain kokonaisvaltaista, joka kasvaa mielummin niukkuudessa kuin yltäkylläisyydessä. En kai voi lausua nykyisestä kaiken mahdollistavasta tilanteestani, ettei ympäristö vaikuta onneen mitenkään, mutta silti olen varma, että vähemmällä tai vain tarvittavalla on ihminen onnellisempi kuin paljoudella ja ylettömyydelleä. Tietty tässä tulee dilemma valinnasta. Jos voin valita niukkuuden, saan siitä enemmän irti kuin, jos ajaudun siihen olosuhteiden pakottamana. Silloin niukkuus on vankila ja runsauden tavoittelusta tulee itseisarvo, eräänlainen onnen mittari. Niukassa rahatilanteessa saatan valita kalliin, koska nyt vaan haluan; yltäkylläisyydessä otan hyllyltä halpista, koska voisin ihan yhtä hyvin ottaa hinnakaan, mutta valitsen fiksuna sen halvemman, ja näin teen vain koska voin tehdä valinnan enkä ole pakotettu siihen. Silti onnellisuus on puhtaasti valinnan asia.

Vapauteen ja onneen kai konmarilaisetkin ovat pyrkineet, ainoa vaan, ettei luopuminen tuo onnea, ellei sitä tee oikeasta lähtökohdasta. Mielestäni tulisi miettiä onko luopuminen tavoitteellista vai itse tekona puhdistavaa? Luopuisitko vain saadaksesi luvatun hyvän olon vai luovutko ja sen jälkeen jokin rauha laskeutuu sisällesi? Siinä on melko ero; tavoitteellinen ja parantava ovat kaksi eri asiaa. Voit tavoitella luopumisella jotain ja se mitä saat, ei kuitenkaan välttämättä ole se, mitä halusit, tai mitä ajattelit saavasi. Ehkä laitat mummon kahviastiaston kierrätykseen saadaksesi kaappiin tilaa, ja jo luopumisen hetkellä se tekee niin kipeää, ettet voi tajuta luopumisen olevan hyvästä. Tai voit luopua ilman odotuksia, ja saada sen jälkeen rauhan tai jonkin muun hyvän tunteen. Pistää astiaston kiertoon hyvillä mielin, ei sen takia, että nyt on muodikasta hankkia kotiin ilmavuutta ja tilaa, joka tuo mukanaan väistämättä onnen tunteen.

Ihmisellä tulisi myös olla rauha olla epätäydellinen, ei vain pyrkiä eteenpäin ja aina parempaan. Rauha luottaa kelpaavansa sellaisena kuin on. Ilman postattavaa, ilman näytettävää. Kelvata on ehkä negatiivinen termi, aivan kuin pitäisi riittää jollekin. Kelpaamiseen sisältyy aina mahdollisuus paremmasta. Mutta ketä varten sitä parempaa tavoitellaan? Itseään vai toisia varten? Sitä varten, että voi todeta yrittäneensä? Ehkä siihen kallistuin itsekin; puoli vuotta sitten kun pohdin, ettei saa kaduttaa elämätön elämä sitten, kun pappi istuu sängyn reunalle. Mutta siinä hetkessähän monia kaduttaakin juuri se, että he tekivät, suorittivat ja tavoittelivat itsekkäästi, etteivät he pysähtyneet, hiljentäneet, kuunnelleet itseään ja antaneet aikaa läheisilleen. Kelpaa siis rauhassa sellaisena kuin olet, ole itsellesi kelpaava.

Sitten hengellisyydestä. Syksyn iso teema oli uskoon ja uskontoon 35 vuoden elämän jälkeen tutustuminen. Viimeistään Hesarin artikkeli naisesta, joka toivoo hengellisyyden tulevan arkipäiväisemmäksi ja normaalimmaksi osaksi ihmisen arkea, pani ajattelemaan uskoa neutraalina tai positiivisena asiana. En edelleenkään ole uskossa, minulla ei ole sille tarvetta ja silti alan hiljalleen tajuta uskon hyvät puolet juurikin ihmisen tarpeena johonkin ylempään voimaan. Kyseessä on varmasti tarve, joka on aina ollut osa ihmisyyttä. Dostojevski on todennut, että mikäli hänelle todistettaisiin, ettei evankeliumin julistus kristuksesta ole tosi, hän valitsisi mielummin uskon kuin totuuden (lähde Torsti Lehtisen kirja Eksistentialismi, Vapauden filosofia). Ihmiset ovat aina rukoilleet jotakin korkeampaa mikä se sitten on ollutkaan. Maailman päättömyys ja jatkumon puuttuminen sekä kylmäkiskoisuus henkevyyttä kohtaan ovat saaneet nykyihmisen tavoittelemaan materiaa, mikä ei kuitenkaan kylmyydessään tai mitäänsanomattomuudessaan tuo onnea, syvyyttä tai selitystä elämään. Toiseen ihmiseen ei myös voi onneaan tai elämän tarkoitusta rakentaa, sillä hän voi päättää tosin, kävellä tai kuolla pois. Hyvä fiilis uudesta asunnosta häviää jossain vaiheessa, mahtava fiba uusista kengistä vielä nopeammin. Mutta jos sinulla on yhdet upeat kengät, onnellisuus säilyy pidempään, ei silti kauempaa kuin kenkien pohjan kuluttua puhki.

Yritän tässä saada jotain järkeä siihen, miksi vihdoin hiffaan uskon mahatunteena, fiiliksenä jonkun korkeamman olemassa olosta ja itse tunnen saneeni saman fiiliksen vain siitä ilosta, että vihdoin hiffaan jotain. En tarvitse mitään, vaikka kaikki mukava aina sykähdyttää. Monelle usko tuo turvan. Minulle kohtalo on se jokin uskomaton, joka ohjaa. Ja kyllä, on se vaan vapauttavaa laskeutua sen varaan, että joku idea tässä kaikessa on. Ettei koko ajan tarvitse juosta. Teoillani on merkitystä, mutta silti kaikella on tarkoituksensa eikä minun oikeastaan tarvitse pohtia kenen tai minkä päättämä se tarkoitus on, se vaan on.

Ihmisyyttä myös yksi ilta ajattelin ja hiffasin, että ihmisen dilemma olemassa olossaan ja sen järjellisyydessä on, ettei ihmiselle ole niin sanottua ihmisyyttä mitä toisintaa elämässään. Lintu on lintu ja toimii aistiensa varaisesti, niin kuin mikä muu tahansa eläin. Apina voi olla fiksu, mutta se on fiksu vain asetettaessa ihmisen maailmaan ihmisen arvioitavaksi, eläinkunnassa se oteuttaa osaansa, ja ollessaan fiksu se ei ole fiksu kenekään silmissä eikä kehenkään verraten, sillä hölmömpi eläin ei tajua olevansa hölmö! Hiffaatteko? Ihminen osaa arvottaa asioita ja se, ajattelu, tekee ihmiselle mahdottomaksi toisintaa ihmisyyttä sinänsä. Ei ole mitään yhtä roolia, mihin ihmisinä voisimme valahtaa, sillä meille on suotu ajattelun ja järkeilyn lahja, tai kirous. Olemme aina olemassa verraten toisiimme ellemme tietoisesti irtaudu tästä ajatusmallista, ja silti pysy sen saavutettavissa.

Ihmisyys ei ole mitään valmista, se on vain alusta. Lintuus tai leijonuus sen sijaan ovat kaikki, koko rooli, koko aistipaketti ja vietit, eikä kukaa tule osoittelemaan, ettei leijona noin toimi tai lintu noin elä. Kaikki eläimet toimivat "kuten kuuluu", ovat oikeanlaisia tai sitten luonnonlait korjaavat ne maailmankartalta. Epälintumainen lintu ei menesty luonnonvalinnassa. Ihminen sen sijaan kertoo itse itselleen samoin kuin muille ja muut hänelle, mikä on ja ei ole oikeaa ihmisyyttä. Ja kuitenkin kaikkien mielipiteiden jälkeen jää kunkin oma harkinta hyvästä, riittävästä, oikeasta ja luonnollisesta. Henkisyyden tarve kasvaa juuri tästä hengästymisestä tavoitella jotain, mitä ei saavuta, muttei ehkä haluakaan saavuttaa. Se on kuin paluuta alkulähteille. Riittävän hyvään, omaan fiilikseen ja luontoon jotenkin. En tiedä onko usko luontoa, mutta ihmisluontoa se on. Paluuta itseen.

Lisäyksenä alkuperäiseen tekstiin hogasin juuri, että ihmiselle tulee sisäsyntyisesti, ihmisyydestä johtuen eli lajiominaisuutena puhekyky ja kävely. Niiden jälkeen mukaan astuu asteittain looginen ajattelu ja sen jälkeen paluuta ei ole. Looginen ajattelu sekoittaa siis kaiken luonnollisen, raa'an ihmisyyden.

Vihdon olen myös tajunnut askeesin idean. Yksi kaveri sitä jo kokeili omassa elämässään. Jätti muunmuassa ostamatta talvitakin 30asteen pakkasilla. Hän analysoi myöhemmin asian menneen hieman pitkälle, mutta oppineensa tempauksestaan silti paljon, ja miettivänsä edelleen jokaista hankintaansa tarkkaan. Paljoahan ei ihminen tarvitse ollakseen onnellinen. Kuten jo totesin, onnellisuus on mielestäni valinta. Se, mitä ihminen luultavasti eniten tarvitsee, on jonkinasteista kumppanuutta, ystävyyttä tai ymmärrystä, yhteenkuuluvuuden tunnetta, välttämätöntä suojaa, vaatteet ja ravintoa. Aika pienellä selviää, kun vain haluaa, päättää. Moni sanoo, ettei kykenisi, ja siinä kai se tulee onnen mahdollisuus valinnan kautta. Voi valita olevansa onnellinen nyt tai vasta, kun on saavuttanut sen ja sen asian.

Jos on aina halunnut perheen, voiko olla onnellinen ilman? Mielestäni voi, sillä ihminen ei aina voi itse vaikuttaa tilanteeseensa tai esimerkiksi siihen löytääkö puolison ja sen jälkeen tuleeko raskaaksi, elääkö lapsi, kestääkö parisuhde, tai tuoko perhe-elämä edes sitä onnea mitä luuli. Haaveen saavutettuaan voikin pysähtyä miettimään "tätäkö se nyt olikin?" Sanoisin, että jotta missä tahansa elämän tilanteessa voi ihminen tulla onnelliseksi, on hänen ensin oltava onnellinen itsekseen ja itsessään. Enemmän tulisi avautua haaveille mahdollisuutena, mutta löytää itse onni jokaisesta hetkestä. 

tiistai 26. joulukuuta 2017

Kokoa ja hallitse

"Tarvitset vain yhden tuolin" kertoo Artek. Tähän totesin joulun alla "kunnes huomaat tarvitsevasi toisen". Tämän kuuskymppisen yksi jalka onkin sitten musta, ehkä kolmannella on vain yksi valkoinen uloke. Pieneen asuntoon mahtuu mielestäni väriä, muttei enää mitään pilipali jakkaroita, vaan aitoja Aaltoja. Kokoa ja hallitse, ja istu mukavasti.

Mitähän sitä muuta toteaisi. Huomenna on herättävä kuudelta töihin, ja kun on muutama päivä mennyt nukkuessa yhteentoista, voi tänä iltana olla hieman utopistista yrittää vielä yhdeltätoista nukkumaan. Vanhempien luona, tai ylipäänsä lajitovereiden läsnäollessa tuppaan nukkumaan paremmin. Mitenhän sitä tässä ylhäisessä yksinäisyydessä edes osaa... Sillä vaikka hikoilin illan urheilusuorituksen aikana, ei se vielä fyysisesti väsyttänyt.

Tapanin tanssien tai purjehduksen sijaan perinne vei isotädille Pasilaan, ja yllätykseksi vanhan pöytälätkän ääreen. Olen viimeksi tarttunut näihin ukkoihin 80-luvulla, kun sain äidin pakotettua pelaamaan mua vastaan. Nyt ei tarvinnut pakottaa ketään vastustajaksi, kun 13-vuotias pikkuserkkuni suostui oitis rooliin. 
 
 Meinasin unohtaa pääruoan, kun aloimme heti hutkia kiekkoa maaliin. Ansaitusti nostalgiahurmoksessa minä voitin ottelun 4-1, mutta onnistuin myös lämäänään kiekon kolme kertaa katsomoon; mutten tosin omaan maaliin kuten vastustajan molari.

Hieman olivat herrojen liikkeet kankeita ja kaksi pelaajaa jopa jättäytyi ottelusta pois, sillä heidän ohjaimensa olivat ajan saatossa hajonneet. Pelaajien 43-vuoden keski-iästä voi laskea pelin tulleen taloon 70-luvun puolivälissä ja kun ottaa huomioon kuinka ínnokkaasti sitä nytkin rökitimme, ei ihme ettei se ole ihan priimana aikaa kestänyt. Katsellessani nykyajan pöytälätkiä, huomasin, että niissä Ruotsi ja Suomi on laitettu aina vastakkain. Tässä pelissä oli joukkueena siniset ja valkoiset... Tiedä sit ketä nämä värit markkeeraa?

 Ice cats go go go!

Jottei urheilijan kroppa ja kevyt olo vielä yllättäisi, pistelen tässä sivussa hieman juustoja iltapalaksi. Muutaman päivän päästä voi sitten tehdä, paljastaa ja alkaa toimia vuoden 2018 suunnitelmien mukaisesti. Ystävältä sain idean viiden toimen listasta uuden vuoden lupausten sijaan. Toimia on listalla jo neljä, viides vielä harkinnassa ja fiilis sellainen, että kyllä se 2018 vielä alkuun saadaan!

sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Menevä viikon loppu


Krepattu tukkani näytti vielä keskiviikkona näin hienolta harjakselta, mutta illan suihku pesi lumon pois. Nyt tilalla on perinteinen, suora kampaukseni. Torstai-iltana kävimme työkavereiden kanssa upeassa Pähkinänsärkijä ja Hiirikuningas - baletissa virittäytymässä joulutunnelmaan ja nauttimassa kansallisbaletin kulttuuriannista. Vihdoin sain itsekin virittäydyttyä hieman joulutunnelmaan!

Perjantaina olin vapaalla ja jouluostosten jälkeen otin osaa purjehdusseuran pikkujoulujen järjestelyihin, bileet pidimme Huutokonttorissa Jätkäsaaressa. Moni vieras kommentoi, ettei ole koskaan käynyt kyseisessä baarissa ja kehui mestan tunnelmaa. Paikka on sisustettu vanhalla kamalla ja kaiuttimissa soi Suomi-iskelmä, baaritiski on puolikas pelastusvene ja nimi meinaa satamatyöläisten työhönvärväyskonttoria, fiilistä siellä on kylliksi. Suosittelen pistäytymään!

Onnekseni bilejärjestelyissä oli mukana kokenut aisapari, sillä pikkujoulut onnistuivat paikanvalintaa myöten loistavasti. Mielestäni onnistuneiden juhlien ensimmäinen askel on vieraiden huomoiminen heti heidän astuessaan baariin sisään. Yhtä kundia kiirehdin kättelemään niin innokkaasti, että hän jäi takkinsa vangiksi ja ojensi puoliksi hihan sisällä jumissa ollutta kättään omaani vasten. Se on kättely tai halaus heitin, kun joku vielä keksi kommentoida kättelyä kovin viralliseksi tervehdystavaksi Mutta eipä kukaan voi väittää, ettei kuullut ohjeita illan kululle tai koodisanaa drinkkialennuksille.

Seuraava vinkki puolituttujen illanistujaisiin on helppo seuraleikki kuten tietovisa, jossa idea on saada ihmiset tutustumaan ja pakottaa heidät hetkeksi vaihtamaan vieraanpaan seuraan. Aisaparillani oli tähän loistava idea eli jaoimme korttipakasta kuvakortit ja ässät satunnaisessa järjestyksessä sisäänsaapuville (näin saadaan neljän hengen joukkueet, ja numeroitahan pakasta löytyy 13 eli suuremmankin seurueen saa tällä konstilla sekoittumaan kivasti). Sopivan hetken ihmisten tuttujen seurassa minglattuaan, pyysimme heitä etsimään joukkueensa. Kunkut saivat kerääntyä sohvalle, jätkät pyöreän pöydän ääreen, ässät loosiin ja niin edespäin. Siinä tuli hetken säpinää jengin kysellessä kellä mahtoi olla sama arvokortti kuin itsellä ja etsiessä joukkueelleen istumapaikat. Lyhyt tietovisa meriaiheisine kysymyksineen keräsi myös myönteistä palautetta.


Lauantaina singahdin auringon paisteessa pursiseuran syyskokoukseen, joka oli sisäisten erimeilisyyksien vuoksi venynyt hieman myöhäiseen päivämäärään, mutta onneksi ehdin juuri antaa ääneni kommodorin vaalissa ennen kuin piti taas vaihtaa maisemaa. Salillinen kokoustajia jaksoi lopulta palaveerata kuusi tuntia, itse siis häivyin kolmannen tunnin kumahtaessa kelloon! En olisi koskaan uskonut yhdistystoiminnan olevan näin vakavaa puuhaa... Minä siirryin politikoinnista bileisiin, saunaan ja lopulta Kalleen jatkoille. Siellä hyvä meno jatkui pilkkuun asti ja illan viimeisille hitaille löytyi kohtelias ranskaa puhuva tanssittaja. Kotimatkalla vielä noukin Teatteri-baarin edestä 50euron setelin ja Mantskulta löysin 24-vuotiaan kimman ajokortin, Visan ja dösälipun. Facebookin avulla löysin huolestuneen omistajankin, ja palautin kortit hänelle tänään. Kaikkea sitä verkkoon tarttuu, kun kävelee tuolla silmät auki.


Tänään onneksi hieman hiljeni ja kodin täytti satumainen tuoksu. Piparkakut siis uuniin ja sitä rataa... Lyhyiden yöunien takia voi tämä päivä ansaitusti jäädäkin vähän rauhallisemmaksi kuin menneet vuorokaudet. Mutta huomenna, jatkuu...

sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Kreppirauta tulille

Ikäkriisin puimisen jälkeen lienee varsin luonnollista vierailla menneillä vuosikymmenillä ja nostaa sieltä esiin pari mukavaa muistoa. Eilen vietimme työkaverin tupareita, joiden teema oli glitter. En löytänyt sopivia glitter-pöksyjä enkä muutakaan kimaltavaa vaatetta, joten päätin räväyttää muuten - glitter-jakauksella ja krepatulla tukalla!

Kreppirautani alkuperäispakkauksessaan. Pariksi tunniksi siis istuin eilen peilin eteen ja annoin äidilleni toiveen saattaa tukkani samaan malliin kuin joskus ala-asteen kevätjuhlissa. Parin tunnin aherruksen jälkeen tulos oli upea leijonanharja, joka tupareissakin aiheutti kehuja. Illan emäntä kertoi yrittäneensä googlata itselleen kunnon kreppirautaa sellaista löytämättä. Mun kappale on ostettu joskus 80-luvun lopulla ja se tulee irrottaa pistokkeesta tasaisin välein, sillä muuta lämmönsäätelyä ei vekottimessa ole. Mutta se lämpenee edelleen, 30 vuoden jälkeenkin!

Ja se krepattu fleda, melko harjas eikö?


Glitter-jakauksesta en harmikseni ottanut kuvaa, mutta näillä helpoilla varustuksilla pääsin kimaltavaan juhlatunnelmaan:

Tein siis kuten glitternisti neuvoo, ensin jakaukseen - ja poskipäille sekä luomille - hieman vaseliinia, siihen päälle glitteriä pienellä sudilla ja loppukiinnitys hiuslakalla. Koska innostuin levittämään hileitä myös luomilleni ja olo oli kuin voittajalla, kun seisoin kylppärissä silmät kiinni ja odottelin, että juuri naamaani ja siis myös silmäluomille suihkuttamani hiuslakka kuivuisi. Ehkä ne luomiglitterit olis pysyny kiinni ilman lakkaakin... Mutta toisaalta, eipä siitä mitään vahinkoakaan tullu, vaikka käytössä oli Tigin hyvinkin hajustettu super pitävä lakka. Ei sitä sentäs joka päivä silmiinsi sumuttele. Ei edes ripset ehtineet liimautua kiinni toisiinsa. Historian havinaa tässä kuvassa edustaa toi YSL:n hopeaglitter, joka on majaillut meikkipussissa jostain milleniumista asti.

tiistai 5. joulukuuta 2017

Ikä

Koin tänään kriisin, ikäkriisin. Olen tuntenut sen olevan tuloillaan, se on kiusannut jo vuosia, mutta tänään multa kysyttiin tunnenko, että 4, 8 ja 10 vuotta nuoremmat työkaverit olisivat minua niin paljon nuorempia. "En" oli vastaukseni, en ole tuntenut itseäni heitä vanhemmaksi, mielumminkin välillä tunnen heittäytyväni porukan nuorimmaksi. Totesin sitten itse, että näkyyhän ikä jo naamastakin ja niin kuulemma näkyy, eikä sille mitään voi. Silti tunteet kohosi pintaan. Olen itse aina arvottanut itseni ehkä iättömäksi, tullut toimeen kaiken ikäisten kanssa, nuortunut vaan entisestään nuorten kanssa. Tai näin olen itse ajatellut. Nyt pelkään, että minut on näin tehdessäni katsottu tädiksi, joka vain yrittää olla nuorempi kuin onkaan.

Perusprobleema tässä kai on, etten tunne saavuttaneeni elämässäni sitä asemaa enkä henkistä tilaa, mikä ikäiselleni jo kuuluisi. En ole ehtinyt luoda jatkumoa. En ole nainen vaan kimma ja ympärilläni on kundeja, ei miehiä. Nainen ja mies ovat aikuisia, kimma ja kundi jotain paljon maneempaa. Naisena pitäis olla jotenkin rauhoittunut ja seestynyt, pariutunut, lisääntynyt, urautunut ja velkaantunut, ja minä olen kaikkea muuta. Kimmana olen täysi kakara, tunteeni heittelevät kuin teini-ikäisellä ja elämä on risaista kuin parikymppisellä. Tai ainakin toivon ja luulen näin. En edes halua aikuiseksi, ja silti se näkyy jo naamasta. Silmien alla on rypyt varmasti liiasta nauramisesta, suonikohjut puskee esiin... Kroppa vaan pettää enkä ole kuin kohta 36!

Aiemminkin syksyllä sain kuulla, etten ole "enää ihan nuori". Toteajalla, kuten kullakin meistä oli ehkä oma ikäkriisinsä, muttei sitä tarvis muihin siirtää. Ja  lopulta, miksen voisi olla ok ikäni kanssa? Koska en tunne kuuluvani joukkoon! En ole tämän ikäinen, en halua vain tämän ikäisiä kavereita, en halua tyytyä syntymäajalla jaotteluihin, ja haluan silti kertoa syntymäaikani vuodella varustettuna. En halua olla 63 kun olen 36, tai hups aina 25, kun ei sillä ole mitään merkitystä, jos me emme anna sille merkitystä! Ja mehän annamme.

Jokaisen kriisin aiheuttajalle olen syvästi kiitollinen, niin myös tämän, sillä nyt pohdin miksi hitossa tämäkin kriisi? Mitä väliä sillä on mitä muut ajattelevat. Törmään tässä kai lopulta omaan käsitykseeni vanhemmista ihmisistä ja pelkään tulevani heidän kaltaisekseen nuorempieni silmissä. Vaikka voin aina tokaista, ettei Jonnet ymmärrä, haluaisin itse pysyä aallon harjalla. Nuorena.

Luonnollisesti ikää saa miettimään myös aina olemassa olleiden julkkisten poismenot, kun heidän vanhenemisensa seuraaminenkin on tuskallista. Lähimpien vanheneminenkin on tuskallista. Siinä voi vain verrata ja tajuta muuttuvansa itse jonkun silmissä samankaltaiseksi, aikuiseksi, vanhemmaksi, varttuneeksi. Se pelottaa, hirvittää, kuvottaa jopa. Ei vielä, on vastaus! En ole valmis. Ja todella, ehken vain ole valmis luopumaan mistään aina olemassa olleesta. Ymmärtämään, että ajalla on rajansa ja elämälläkin mittansa.

Yhdessä mietelauseessa todettiin ihmisellä olevan kaksi elämää. Toinen alkaa, kun tajuamme, että meillä on vain yksi elämä. Olisiko tämä myös sellainen kriisi, herätys tähän yhteen, tärkeään, ainutlaatuiseen, ja omaan.


Seuraava runo liittyy tähän teemaan...

Ikäkriisi

*kai siellä humaltuakin saa*

Ykätä niin,
että omaan kylppäriin asti ehtii.
Tai kirjoituspöydän laatikkoon?

Otan vanhan tv:n mukaan,
mikä voidaan paiskata parvekkeelta.

Mulla on agressioita,
pahoittelut.
Heitän tv:n matkalla dösän ikkunasta.

*sun luona tollaset bileet*

Jes, kaikille tv:t Sorttiasemalta
ja sit mun luo!

Rokkistara tuparit.

Voit leikkiä,
et omistan sviitin, mistä lentää irtaimistoa.

Paahtimiakin saa viskoa metsään,
piippiraudan lingota kuuseen roikkumaan.

*Hengitä syvääääääääään uuuuuuuuuuuuuuuuh ja ulos huuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuu*

*mitä täällä tapahtuu?*

En tiedä,
multa kysyttiin vaan tunnenko itseni vanhemmaksi kuin te muut.

sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Livenä, kiitos

 Eilen oli Haloo Helsingin Hulluuden Highway-kiertueen päätöskeikka Hartwall Arenalla Pasilassa. Päätin vuosia sitten, että musiikin kulutusta on lisättävä, etenkin keikoilla käymistä enkä ole katunut päätöstäni. Elävänä kaikki musiikki kuulostaa niin makeelta! Tuossa ylemmässä kuvassa on samanlainen häkkiviritys, minkä alla muistan nähneeni bändin joskus 2007. En silloin ollut itse yhtyeen fani vaan keikalle minut vei silloinen kaverini, mutta eilen muistot siltä keikalta nousivat elävästi mieleen. 

 Kolme kappaletta he soittivat tuolla pienellä lavalla ja sitten vaihtoivat arena-kokoon ja arena-tyyliin...


 Valot ja näytöt ovat näissä isoissa konserteissa usein yhtä upeita kuin musiikki, niin eilenkin. Vitsit mikä fiiis ja visuaalisuus!

 
 Hitaiden aikaan jengi sytytti puhelimien taskulamput, ja mietin miltä se on ennen näyttänyt stendarien lepattaessa... Ainakin arenallinen puhelimien lamppuja valaisi paikan yllättävän hyvin, sellaista ei sytkärin liekki varmasti saanut aikaan 80-luvulla. Mutta fiilis oli silti huippu! Samoin bändi rauhoittui muutaman kappaleen ajaksi akustisiin rytmeihin, joiden aikana Ellin hieno ääni pääsi oikeuksiinsa ja fiilis tiivistyi lämpimäksi.

Tulitehosteet oli muodin mukaisesti otettu myös osaksi show'ta, ja vau! Kuvan ottohetkellä soi keikan viimeinen kappale, kiertueen ja albumin nimikkobiisi, Hulluuden Highway. Niin se elämä on, hulluuden highway. Kaasu pohjaan vaan...