Äitiys. Hmmm...

Äidit ovat: isille ehkä sankareita, lapsilleen maailman napa. Yhteiskunnalle outoja myyttihahamoja, tarpeellisia, mutta ongelmallisia. Työelämälle kalliita, ja silti välttämättömiä. Tasaisin väliajoin naisia tulee myös kannustaa tähän maagiseen äidin rooliin. Minulle äidit ovat ihmisiä, joilla on huolletavinaan ihmisiä. Itselleen äidit ovat itsejään, erilaisia persoonia, erilaisia äitejä ja samaan aikaan erilaisia yksilöitä, aikuisia naisia. Tämä viimeinen eli äitien oma käsitys itsestään, naisen itsensä käsitys äitiydestä on minulta jäänyt hogaamatta ja se on aiheuttanut tämän tekstin. Ja tämän hogaamisen ovat saaneet aikaan lähipiiriini ilmestyneet ikäiseni äidit.

Pohdinta alkoi luonnollisesti siitä, miksen itse halua lapsia, olenhan jo siinä iässä. Ennen kuin tajusin laajentaa katsantoani, pohdinnassani päällimmäiseksi ongelmaksi pomppasi aina lapsi. Seitsemän vuotta sitten roikotin kaverin vauvaa kuin fileetä käsieni välissä ja ihmettelin mitä sille patukalle olisi kuulunut tehdä? Leperrellä vai näyttää kieltä? Saada hymyilemään vai pysymään hiljaa? Viimeksi kun näin opiskelufrendin bébén taisin vain jutella hänelle jotain viisaita ja kosketin pikaisesti pientä jalkaa. Mietin miten lapset ovat alussa niin perhanan avuttomia, uhmaiässä niin perhanan mahdottomia, teini-iässä mahdollisesti aivan kamalia ja täysi-ikäisinä saattavat vain hävitä maailman tuuliin.

Lapset käsitetään harmittavan usein  myös rasitteena ja perheen perustaminen idyllinä, johon on ryhdyttävä ihan jo suomen kielen säilymisen takia, joten onko ihme, jos asia mietityttää. Lapsen kerrotaan vievän vapauden ja mahdollisuuden nykyisin niin himoittuun vilkkaaseen elämään. Tästä oli juttua Hesarissakin... Mutta milloin kerrotaa lapsen tuovan aivan uuden puolen kaikkeen totuttuun? Kääntävän aivan uuden, tuoreen lehden naisen, ja miehen elämään. Tätä en olisi hiffannut ilman työkaverin, kolmikymppisen äidin kanssa käytyä keskustelua. Tuon keskustelun jälkeen meni kuitenkin vielä pitkään tajuta, ettei ongelmani juju ole lapsi. Lapsi vaan on ja elää elämäänsä, kasvaa ja hänestä tulee aikuinen, ydinfyysikko tai metronkuljettaja. Purjehtija hyvässä lykyssä. Mutta jos minulla on ongelma, ongelma on silloin jotain minuun itseeni liittyvää, jotain mitä lapsi minuun liimaa. Ongelmani on äitiys. Se status, minkä lapsi naispuoliselle huoltajalleen tuo.

Äityis on yhteiskunnassa eräänlainen myytti. On äideille jaettava äitienpäivän mitali, Äitienpäivä (nykyisellä paikallaan liputuspäivänä vuodesta 1947) oli kalenterissa kauan ennen Isänpäivää (liputuspäivä 1987 alkaen), äidit ovat melkein pyhiä kantaessaan lastaan ja lapset itsessään ihmeitä. Minulle tämä ihmepatukka on biologiaa. Ja isiä homman alkuun saattamiseen tarvitaan yhtä paljon kuin äitejäkin. Äidin asema on silti kiistämätön.

Äiti on usein se ykkönen, jonka syliin juostaan ja jonka perään itketään. Hän on se, joka on tavoitettavissa, kun tarvitaan. Hän ymmärtää, pyyhkii kyyneleen ja taputtaa takaisin vauhtiin. Miten minä osaisin venyä sen myytin kokoiseksi, niin hyväksi, että olisin paras? Miten osaisin olla jonkun toisen maailman keskipiste? Äidin ja lapsen suhde on ainutlaatuinen, toivottavasti tiivis ja ymmärtävä, mutta niin iso, ettei se tunnu mahtuvan pääni sisään, käsitykseeni omasta elämästäni. Kestäsinkö, että joku on ensin minusta riippuvainen ja jossain vaiheessa minä olen hänestä ikuisesti ainakin ihan pikkuisen huolissani.

Äitiyden myyttiasema on nyky-yhteiskunnassa jo hieman murentunut luovathan äidit uraa, he ovat koulutettuja, nuoria, someajassa, matkustavat, tekevät juuri mitä haluavat. Ei heitä äitiys sido, ei heidän tarvitse asettaa itseään tiettyyn äitiyden rooliin. He hoitavat lapsiaan kukin omalla tyylillään. Äitiyksiä on nykyään yhtä montaa sorttia kuin on äitejä. Jokaisella on oma tapansa olla pienen ihmisen tärkein henkilö, ja jokaisen tyyli on yhtä oikea. Ennen myönnän miettineeni, että jokainen äiti on superäiti, jotka tekevät jotain superasioita.

Todellisuutta silmäiltyäni olen tajunnut heidän olevan normaaleja naisia, joilla nyt vaan on tyttöjä tai poikia, ihmisiä, lapsia. Ihmeellistä, eikä toisaalta yhtään! Lapsia hankitaan rakkaudesta lajiin, omaan ihmislajiin tai rakkaudesta toiseen ihmiseen, halutaan saada jatkoa sukuun, tehdä mahdolliseksi se, mitä luonto meille suo. Oikean vastakappaleen löytyessä lapset vaan kuulemma ilmestyvät kuvaan, epäilyjen ja roolien väistyessä taka-alalle. Äitiyden sumuverhon haihtuessa, paljastaessa todellisuuden eli normaalin arjen. Ei se varmasti ihan näin helppoa ole, eikä äidin rooli puusta päälle putoa, mutta kaikilla on lupa yrittää. Ja tavallaan onnistua!

***

Pohdin,

tarvitsenko tilaa vai läheisyyttä.

Vapauttavan henkäyksen vai käden lämpöä?

Säikyn, kun tämä mielessä viipyy

En halua ajaa sinua pois

Tahdon vain paijata,
 ja kaurapuuroa tarjota.