sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Talkooviikonloppu


Hieman purjehdusaihetta tähän pohdinnan väliin, ei sitä kukaan jaksa aina vain pohtia. Tämä viikonloppu kuluikin HSS:llä veneiden talviteloille asetteluun ja kevään valmisteluun liittyvissä talkoissa. Viime viikonloppuna, kun oli hieno ilma, muut talkoilivat ja minä istuin sisällä ylitöitä tekemässä. Nyt kun päätin vaihtaa vapaalle molemmiksi päiviksi, sää oli sanoisinko hieman haastava.


 seuralaisten veneitä talviteloilla, meidän veneet alemmassa kuvassa

Eilen muunmuassa kiinnitimme veneisiin talvipeitteitä 13metriä sekunnissa puhaltaneessa tuulessa. Mutta se todettiin myös, että kun pressun kiinnittää kauniilla säällä, sen kiinnittää helposti liian löysäksi. Kovassa tuulessa tiukkuuden huomioi ihan eri lailla, sillä peitteen ei tulisi liikkua juuri yhtään, ettei se pääse talvitauon aikana repeytymään ja rikkoutumaan.

Tässä eilinen työmaa eli seuran Elliot veneet. Veneistä napsittiin myös kaikki köydet pois, jotta niille voidaan tehdä inventaario ja kuntotarkistus. Veneeseen piti myös ahtautua sisään keulaluukusta ja varmistaa, ettei rungossa ole vettä, joka pakastuessaan aiheuttaa veneelle vahinkoa. Nämäkin raaserit ovat siis onttoja sisisältä ja pitkä, laiha satamakundi kertoi pystyvänsä ryömimään niissä keulasta peräpeiliin asti. Vaikka en tajunnut ottaa veneistä sivukuvaa, voin vakuuttaa, että tilaa siellä ei turhia ole ja minun kokoiseni sai todella pohtia, miten sisällä säilyttää malttinsa, ettei ahtaan paikan kammo iske.

Kolme ihmistä sai nämä kolme venettä tyhjennettyä ja peiteltyä päivän viiden työtunnin aikana. Vitsit kyllä purjehdus vaan vie aikaa muutenkin kuin, jos koko kesäloman vesillä pörrää. Näpräämistä tässä lajissa on niin vimmatusti. Onneksi rupeaman jälkeen oli tarjolla sauna ja ihanan sailing sisterini mukanaan tuoma saunaolut. Siinä me istuskeltiin tunti löylyssä ihmissuhteita pohtien. Harrastuksen myötä saarelta on kyllä tarttunut mukaan myös aivan mahtavia ihmisiä!

 sunnuntaiaamun rauhaa Ullanlinnassa

Tänään talkoot jatkuivat yhtä mairittelevassa säässä kuin eilenkin, mutta ulkotyöajoilta mukanani kulkenut sadeasu pelasti kaiken. Oli hohdokasta suhista läpi hienojen kortteleiden Rukan kokovartalokumissa, mutta harrastus vaatii joskus muutakin kuin mainoksista tuttuja merkkejä. 

 Tänään ohjemassa oli viimeisten kahden Laser 16-veneen kääntö lumenkestäviksi. Sen jälkeen onneksi saatiin ulkohommat tehdyiksi ja siirryimme sisään tarkastamaan purjeita, pesemään köysiä ja hiomaan pinnoja.

ehjät purjeet paketeissaan

satama on kovin tyhjä jo

Viimeisenä duunina oli Laserin pinnojen hionta ja lakkaus. Kun ottaa huomioon tämän peräsinpinnan olevan ehkä 1,5metriä pitkä ja leveydeltään noin 5senttiä ei varmaan uskoisi, että yhden sellaisen hiomiseen ja lakkaukseen saa uppoamaan reilusti yli tunnin! Ja tuolla hiontapaperilla ei sitten tehnyt yhtään mitään vaan hionta oli pakko suorittaa koneella. Meillä oli pinossa yhdeksän veneen pinnat, mutta meidän pinna paloi loppuun jo toisen skeban hiottuamme ja lakattuamme. Huh huh, mietin vaan, jos olisi koko vene puusta...

Tässä lopputulos, joka on kyllä vaivan arvoinen ja vielä pari lakkakerrosta saatuaan kestää taas kulutusta muutaman vuoden. Kevään talkoissa sit.

Ihan pohtimatta tämäkään viikonloppu ei menny, sillä nyt kahden ilmaistyöpäivän jälkeen olo on aika kiva! En ole koskaan ollut ahkera vapaaehtoistekijä enkä ensimmäisenä talkoilemassa, ja silti olen ihmetellyt, mistä jotkus haalivat isoja tuttavaverkostoja ja hommaa joka sormelle. Ei siinä muuta taikaa taida olla kuin oma aktiivisuus ja viitseliäisyys; on annettava, jotta voi saada. Annettava yhteiseen hyvään, josta voi ensi kaudella itsekin nauttia.

keskiviikko 25. lokakuuta 2017

Äitiys. Hmmm...

Äidit ovat: isille ehkä sankareita, lapsilleen maailman napa. Yhteiskunnalle outoja myyttihahamoja, tarpeellisia, mutta ongelmallisia. Työelämälle kalliita, ja silti välttämättömiä. Tasaisin väliajoin naisia tulee myös kannustaa tähän maagiseen äidin rooliin. Minulle äidit ovat ihmisiä, joilla on huolletavinaan ihmisiä. Itselleen äidit ovat itsejään, erilaisia persoonia, erilaisia äitejä ja samaan aikaan erilaisia yksilöitä, aikuisia naisia. Tämä viimeinen eli äitien oma käsitys itsestään, naisen itsensä käsitys äitiydestä on minulta jäänyt hogaamatta ja se on aiheuttanut tämän tekstin. Ja tämän hogaamisen ovat saaneet aikaan lähipiiriini ilmestyneet ikäiseni äidit.

Pohdinta alkoi luonnollisesti siitä, miksen itse halua lapsia, olenhan jo siinä iässä. Ennen kuin tajusin laajentaa katsantoani, pohdinnassani päällimmäiseksi ongelmaksi pomppasi aina lapsi. Seitsemän vuotta sitten roikotin kaverin vauvaa kuin fileetä käsieni välissä ja ihmettelin mitä sille patukalle olisi kuulunut tehdä? Leperrellä vai näyttää kieltä? Saada hymyilemään vai pysymään hiljaa? Viimeksi kun näin opiskelufrendin bébén taisin vain jutella hänelle jotain viisaita ja kosketin pikaisesti pientä jalkaa. Mietin miten lapset ovat alussa niin perhanan avuttomia, uhmaiässä niin perhanan mahdottomia, teini-iässä mahdollisesti aivan kamalia ja täysi-ikäisinä saattavat vain hävitä maailman tuuliin.

Lapset käsitetään harmittavan usein  myös rasitteena ja perheen perustaminen idyllinä, johon on ryhdyttävä ihan jo suomen kielen säilymisen takia, joten onko ihme, jos asia mietityttää. Lapsen kerrotaan vievän vapauden ja mahdollisuuden nykyisin niin himoittuun vilkkaaseen elämään. Tästä oli juttua Hesarissakin... Mutta milloin kerrotaa lapsen tuovan aivan uuden puolen kaikkeen totuttuun? Kääntävän aivan uuden, tuoreen lehden naisen, ja miehen elämään. Tätä en olisi hiffannut ilman työkaverin, kolmikymppisen äidin kanssa käytyä keskustelua. Tuon keskustelun jälkeen meni kuitenkin vielä pitkään tajuta, ettei ongelmani juju ole lapsi. Lapsi vaan on ja elää elämäänsä, kasvaa ja hänestä tulee aikuinen, ydinfyysikko tai metronkuljettaja. Purjehtija hyvässä lykyssä. Mutta jos minulla on ongelma, ongelma on silloin jotain minuun itseeni liittyvää, jotain mitä lapsi minuun liimaa. Ongelmani on äitiys. Se status, minkä lapsi naispuoliselle huoltajalleen tuo.


Äityis on yhteiskunnassa eräänlainen myytti. On äideille jaettava äitienpäivän mitali, Äitienpäivä (nykyisellä paikallaan liputuspäivänä vuodesta 1947) oli kalenterissa kauan ennen Isänpäivää (liputuspäivä 1987 alkaen), äidit ovat melkein pyhiä kantaessaan lastaan ja lapset itsessään ihmeitä. Minulle tämä ihmepatukka on biologiaa. Ja isiä homman alkuun saattamiseen tarvitaan yhtä paljon kuin äitejäkin. Äidin asema on silti kiistämätön.

Äiti on usein se ykkönen, jonka syliin juostaan ja jonka perään itketään. Hän on se, joka on tavoitettavissa, kun tarvitaan. Hän ymmärtää, pyyhkii kyyneleen ja taputtaa takaisin vauhtiin. Miten minä osaisin venyä sen myytin kokoiseksi, niin hyväksi, että olisin paras? Miten osaisin olla jonkun toisen maailman keskipiste? Äidin ja lapsen suhde on ainutlaatuinen, toivottavasti tiivis ja ymmärtävä, mutta niin iso, ettei se tunnu mahtuvan pääni sisään, käsitykseeni omasta elämästäni. Kestäsinkö, että joku on ensin minusta riippuvainen ja jossain vaiheessa minä olen hänestä ikuisesti ainakin ihan pikkuisen huolissani.

Äitiyden myyttiasema on nyky-yhteiskunnassa jo hieman murentunut luovathan äidit uraa, he ovat koulutettuja, nuoria, someajassa, matkustavat, tekevät juuri mitä haluavat. Ei heitä äitiys sido, ei heidän tarvitse asettaa itseään tiettyyn äitiyden rooliin. He hoitavat lapsiaan kukin omalla tyylillään. Äitiyksiä on nykyään yhtä montaa sorttia kuin on äitejä. Jokaisella on oma tapansa olla pienen ihmisen tärkein henkilö, ja jokaisen tyyli on yhtä oikea. Ennen myönnän miettineeni, että jokainen äiti on superäiti, jotka tekevät jotain superasioita.

Todellisuutta silmäiltyäni olen tajunnut heidän olevan normaaleja naisia, joilla nyt vaan on tyttöjä tai poikia, ihmisiä, lapsia. Ihmeellistä, eikä toisaalta yhtään! Lapsia hankitaan rakkaudesta lajiin, omaan ihmislajiin tai rakkaudesta toiseen ihmiseen, halutaan saada jatkoa sukuun, tehdä mahdolliseksi se, mitä luonto meille suo. Oikean vastakappaleen löytyessä lapset vaan kuulemma ilmestyvät kuvaan, epäilyjen ja roolien väistyessä taka-alalle. Äitiyden sumuverhon haihtuessa, paljastaessa todellisuuden eli normaalin arjen. Ei se varmasti ihan näin helppoa ole, eikä äidin rooli puusta päälle putoa, mutta kaikilla on lupa yrittää. Ja tavallaan onnistua!

***

Pohdin,
tarvitsenko tilaa vai läheisyyttä.
Vapauttavan henkäyksen vai käden lämpöä?

Säikyn, kun tämä mielessä viipyy
En halua ajaa sinua pois

Tahdon vain paijata,
 ja kaurapuuroa tarjota.

sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Näin aurinkoisena sunnuntaina

Sain tänään aamiasvieraan kello 11. Valmistin hänelle sunnuntaispesiaalini banaanipannaria ja kahvia. Söimme ja juttelimme.

Olen tänä itsetutkiskelun aikana useasti saanut itseni kiinni pohtimasta intohimoa. Mihin minulla on palava intohimo? Mistä minä elämässä nautin, nauttisin, olen nauttinut, aion nauttia. Käytän ilmaisua "saanut itseni kiinni", sillä pyrkiminen johonkin on niin monelle tavoite. Ihmetellään, ettei oikeasti tiedetä, mitä halutaan, mutta kuitenkin tavoitellaan paljon ja isoa. Tavoitteen saavutettuaan ei usealle tule sen parempi mieli, sillä ei se ollutkaan vastaus tyhjyyteen. Tuska hiljentääkseen aletaan sitten tavoitella jotain seuraavaa. Kysytään alati mikä toisi täyttymyksen? Käytetään tätä hetkä vain astinlautana seuraavaan.

Aloitin pohdinnan tästä aamusta kertomisella, sillä minulle vastaus voisi olla juuri tuo. Intohimo voi olla niin yksinkertainen ja lähellä kuin hyvä ystävä ja hänen kanssaan aamiaisella käyty keskustelu. Se voi olla fiilis, jonka saan palautuspullon löytymisestä työmatkalla (vein muuten juuri kuuden euron edestä löytöjä kauppaan), se voi olla niin arkista kuin illallinen perheen kanssa tai ohi kulkeva hyväntuoksuinen mies. Se voi olla olevan observointia, keltainen gerbera, hetkeen sopiva biisi, Kaivarin kierros, hymyilyttävä sattuma. Nämä kaikki luovat intohimoa.

Luonnollisesti pullojen keräys ei voi olla elämän sisältö aivan kuin observoinnilla ei makseta laskuja, mutta jos ne edistävät onnellisuutta, se, onnellisuus, kelpaa jo hyvinkin elämän tarkoitukseksi.

perjantai 20. lokakuuta 2017

Mä en kestä!

Kamala luomisen tuska, muttei tarpeeksi kamala olo, että tänne tulisi jotain mielenkiintoista tai järkevää. Valmisteilla on teksti äitiydestä, mielessä pohdinta lemmikkieläimistä ja sanottavaa olisi muustakin, mutta elämän perässä on kipitettävä. Rauhoituksen sävelenä ensin Pink Floydia, tää tuli yks ilta mieleen, harjoiteltiinhan kipaletta skittatunneilla. En ole senkään kaulaan pitkään aikaan tarttunut... Mutta biisin kohta "We're just two lost souls swimming in a fish bowl year after year", fiilistelkää hetki rauhassa.


Olen saanut viimeaikoina kommentteja ja pieniä ihmetyksiä, että jaan täällä itsestäni paljon... En henkilökohtaisesti tunne jakavani paljoa, ajatuksiani toki, mielipiteitäni jes, itseäni hmm, en niinkään. Kirjoituksistani voi rivien välistä lukea asioita, ajatella kurkistavansa verhon taa, mutta minne silloin kurkistaa... Kuvajaiseen minusta?

Ajatteletko sinä tuntevasi toisen, kun tunnet hänen mielipiteitään? Onko mielipide avain ihmiseen? Tämä on dilemma, johon törmään aina välillä. Mielipiteestä on helppo vetää laajojakin linjoja toisesta, maalata kuva, mutta unohtaa sitten verrata teosta malliin. Kysyä asiaa suoraan henkilöltä itseltään.

Runoa en nyt julkaise, vaikka pari on valmiina. En tiedä mistä nekin kumpuaa, perintönä kai vyöryvät päälle, kun fiilis on oikea. Mutta nyt on kyllä fiilis hanskassa ja hanskat hukassa! Siirrytäänkin siis kuvakerrontaan, sekalaista koontia parilta viime viikolta

Isin synttäreiltä Clarion hotellilta.
Sieltä otettiin Kovasen Mersu kotiin ja autossa oli mukavan kuskin lisäksi tällanen lisäefekti, jolla sisävalojen väriä ja sävyä sai vaihtaa portaattomasti valintakiekko pyörittämällä. Vau... Ajelu kesti ihan liian vähän aikaa, kun minä sain näppini sen kiekon ympärille! Pöyritin pyöritin pyöritin hitaasti ja harkiten, nautinnolla.

Linnanmäen Valokarnevaaleilla on vielä pari päivää kaunista väriä ja tunnelmaa. Kävin paikalla kahteen kertaan, eilen jengiä oli jo melkein tarpeeksi ja paikka täynnä mukavaa Lintsi-fiilistä.
 
 Sitten pari erilaista kahviannosta viikkojen varrelta. Hyvinkäällä käytiin kaverin kanssa Laurellin palkitussa kahvilassa, ja eilen lämmiteltiin Bailey's coffeen äärellä. Popparit on nykyään in, ja sehän sopii mulle!

Lopuksi tämä kostea kuva syksyn saapumisesta ja kesän lopusta. 

 
Jouluun on Lottomainoksen mukaan enää 10 viikkoa ja tänä aamuna oli Helsingissäkin kuuraa maassa.

perjantai 13. lokakuuta 2017

Tyrsky

Ajatukseni tyrskineet vasten sinua
kuin syksyinen meri rantakallioon.
Allasi jotain pysyvää,
katsot horisonttiin vakaana.

Otteeni joka kerta kirpoaa,
vetenä valun päältäsi.
Pakenen,
taas pauhulla palaan.
Vastausta en saa,
sitä odotankokaan.
 
Haluni on nähdä, kokea, pyrskähtää, vaahdota...
Jos et voi mukaani lähteä,
jää paikallesi, 
jylhänä.
 
Minulla ei mennyttä, ei perustaa.
Ei vielä pohjaa, 
mille haluaisin rakentaa.
Vain nykyisyys ja vaihtuva olemus.
 
Muovaudun,
kunnes laannun,
kulkeudun pois.


lauantai 7. lokakuuta 2017

Hei, mitä kuuluu?

Kuinka usein olet kysynyt Mitä kuuluu?
Kuinka harvoin kuullut vastauksen.

Millon viimeksi kysynyt itseltäsi tämän,
millon viimeksi kuunnellut vastauksen.

Aina Ca va?'n vastataan Ca va!
Aina How are you ja I'm well menevät yhteen.

Millon saan sanoa istutaanko alas niin kerron.
Haluaisin, että kuulet; toivon, että kuuntelet. 
Ei sinun tarvitse hoitaa,
olet vaan siinä. 
Nyökkäät, hymyilet.
Annat tunteen, ettei aina olekaan ca va, vaan on muutakin.

Tämä saattaa olla vihreä, tämä mansikka,
toivon että sen posket punehtuu teidän mielissänne...

tiistai 3. lokakuuta 2017

Pariutuminen - ja eriytyminen

Siellä minä kellin, näettekö? Toisen hellässä huomassa, parisuhteen uumenissa turvassa. Oikeasti kuvassa on uusi Haltin kuoritakkini, mutta kuva tuo esiin suhtautumistani parisuhteeseen. Se olisi henkinen turvasatama, ponnistuslauta maailman melskeeseen, yhdessä tekemisen ja viihtymisen synonyymi. Siksi se on kai niin inhimillinen tarve.

Oma tilanteeni on saanut lähiaikoina pohtimaan parisuhteen tarkoitusta, merkitystä ja miksi toinen ihminen on nykyään napattava lennosta kiinni parinhakuohjelmien tai -sovellusten avulla. Useilla on listat mitä he kumppanilta haluavat tai he antavat ystävien tai asiantuntijoiden tehdä päätöksen puolestaan, ja silti, vaikka sen piti olla juuri se perfect match, ei se toimikaan. Ja joskus taas yleisillä laskukaavoilla epätoivoon tuomitut parit uivat synkronoitua kroolia auringon laskua kohden. En itse edes uskaltaisi asettaa kumppanille hirveitä toiveita, sillä tiedän, etten itse toisen toiveita pysty täyttämään. Perinteisesti pehmeänä luonteena siihen toki pyrin, haluan olla mieliksi ja mahdollisimman helppo ja rakastettava, mutta silloinhan se en ole enää minä vaan joku tilattu.

Nämä toivelistat ovat kahleita miellyttämisen vankilaan. Luonnostaan tulevat mielenkiinnot, harrastukset, henkevyydet ja hengettömyydet ovat itsestään selviä, niitä ei tarvitse yrittää. Mutta jos menet naimisiin timmin ihmisen kanssa, joka lösähtää matkalla aikuiseksi, onko ongelma sinun vai kumppanisi? Jos palkkapussi kuihtuu yhteisen taipaleen puolivälissä, koska johtajasta tuleekin opiskelija, etkö saanutkaan mitä tilasit? Vai saitko? Sait kuitenkin ihmisen, joka on edelleen se sama tyyppi. Ja kun sama sattuu sinulle, mitä se toinen saikaan? Hyvän syyn lähteä kälppimään? 

Oma vaatimukseni on, että kumppanini olisi sinut itsensä kanssa. Minullakin on siihen matkaa, joillain mittareilla monta mailia, mutta ainakin ajattevan kanssa sitä matkaa voisi jakaa. Toinen vaatimus on pohdinta, siihen ei ole matkaa yhtään. Ei milliä, se on osa minua, sen saa perusominaisuutena ken minuun haksahtaa. Juttelusta ei sitten tule loppua. Synkata pitää, mutta muu on ihan sama. Ruma muuttuu kauniiksi tai päinvastoin, kun pääset kurkistamaan silmien taa.

Ihminen usein keskittyy katsomaan, muttei näkemään. Katsominen vaaatii uteliaisuutta, näkeminen uskallusta. 

Toi katsominen ja uteliaisuus on just sitä, kun löydät hyvän tyypin, ja hän ei alun empimisen jälkeen haluakaan, tai pystykään, tai on sitoutumiskammoinen, tai kiinni jossain muussa, toimivassa tai ei, vanhassa, omassa elämässä, tutussa. Se "mitä jos..." jää kalvamaan ja se on se kaikista hirvein tunne. Hyvä tyyppi, minä ihan lätkässä ja sit ei päästä alkua pidemmälle. Ei koskaan päästä näkemään. Siis mitä jos tää nähtynä se oliskin toiminu, vaikka ensi katsomalta pelotti? Ja välillä on fiilis, että mahdotontakin haluaisi kokeilla. Järki ei tässä asiassa toimi, vaikka sitä tulisi houkutella esiin. Sydän ei suostu suitsiin, voi video! Elämä on kasvutarinaa alusta loppuun, ja nytkin mun pitäis tehdä Linked in profiiliani, hioa cv:tä ja katsella uusia duuneja, mutten voi muuta kuin pohtia tätä. 

Anthony de Mellon sanoin ihmiset, rakkaat ja muutkin, käyvät vain sulostuttamassa elämäämme, soittavat kanssamme yhden kappaleen tai pidemmän, elämän mittaisenkin sinfonian, mutta sen alla oma sointumme tulisi aina soida ilman ulkopuolisia apuja. Oman elämämme soinnin tulisi jatkua yhtä kauniista ja moniäänisesti, vaikka kanssasoittaja joskus menisi menojaan tai tutun orkesterin kokoonpano vaihtuisi täydestä vahvuudesta akustiseen alasti-klubiin, missä olet yhtäkkiä yksin parrasvaloissa nokkahuilusi kanssa. Tässä pohdin siis rakkaudessa esiintyvää oman onnen ja sydämen ripustamista toiseen ihmiseen ja hänen rakkauteensa. Kukaan ei ole täällä minua varten enkä minä kenenkään takia. 

Olen itse yrittänyt omistaa ja olla omistettuna, kunnes tajusin, ettei se toimi. Koskaan ei tulisi kiinnittää onneaan toisen varaan, mutta voidakseen tuntea, on silti pystyttävä antautumaan ja uskaltamaan. Uskaltamaan rakastaa, vaikkei saisi vastakaikua. Kuulemaan se heleä ääni tai kylmäävä kirskunta, pystyttävä katsomaan asiaa silmiin, hyväksyttävä, ettei tämä viulisti puuttunutkaan orkesteristani ja kuulemaan taas se oma, kokonainen sävelmä. Muistoa rikkaampana, tunnetta syvempänä. 

Ihana ajatus olisi toki symbioottinen rakkaus, jossa toinen täydentää ajatukseni, mutta sen löytäessään ei varmasti tarvitse enää enempiä kysellä. Se on silloin kahden haluavan täydellinen YYA-sopimus. Kaikki muu on sitten yhteiskunnan luomaa mallia mahdollisimman soinnukkaasti yhteen soittamisesta, siitä miten ihmiset vaan on luotu ensin kaksin soittotunneilla käymään, yhteisen biisin valitsemaan, soittoasentoon asettumaan ja kolmannen, neljännen, viidennen musikantin tekemään. Voi muuten jäädä virstanpylväät (naimisiin meno) saavuttamatta, upein kokemus (vanhemmaksi tulo) kokematta. Siinä ne yhteiskunnan luomat kaksi isointa menettämisen pelkoa alasti-klubin ollessa jälleen kerran kohtalona. 

Mutta mitä sitten, kun siihen sinfoniaan alkaa tulla puhallusvirheitä trumpetin soittajan suunnalta tai harpusta katkeaa useampi kieli yhtäaikaa? Parisuhteessa probleeman yllättäessä pitäisi pystyä pysymään avoimena, pysyä läsnä, pysyä puhuvana, pystyä ollemaan pakenematta. Virhesointia soittavan elämän alueen kohtaaminen ei ole kivutonta, ja ihminenhän rakastaa helppoutta. Helpompaa on hiljentyä kuin ottaa riski itsen ja toisen satuttamisesta. Helpompaa on kuunnella korvia riipivää virhettä kuin kysyä mikä on vikana minussa, sinussa, meissä, ylipäänsä missä on vika, kun ei tää vaan enää kuulosta niin hyvältä kuin ennen. 

Toisen kohtaaminen voisi viedä uusiin ulottuvuuksiin, yksin tai yhdessä, mutta muutos on usein liian iso peikko. Ostin liput tähän konserttiin, jonka tulee käsiohjelman mukaan kestää keskimääräinen ihmisen elinikä. Mihin voin valittaa, kun soitto loppuu kesken? Ja vastaus, että "ihan voi asiakas katsoa sisäänpäin, olisitte lukenut partituuria hieman tarkemmin" ei todella miellytä. Enhän minä tällaista vingutusta tilannut vaan soljuvaa soitantaa! Ja siltikö täällä pimeässä salissa on elämän loppuun istuttava!?

sunnuntai 1. lokakuuta 2017

MFB, JVG, BRUNSSI

Tässä tulee taas  viikon tiivistelmä, sillä se parisuhdekirjoitus leviää kuin pullataikina enkä saa siitä enää kiinni. Hion sitä kyllä, mutta tässä välissä vähän muikeampia tunnelmia. Ekana ihana My First Bandin keikka Tavastialta viime lauantailta.


Viimeksi kolme vuotta sitten kuulin heidät livenä samassa paikassa, mutta tämän vuoden keikalla jengiä oli järkyttävän vähän. Ja voi miksi, paljosta jäivät paitsi, muunmuassa askustisesta versiosta jos oikein muistan niin Parachute-kappaleesta ja muutenkin hiton sielukkaasta keikasta. Kolme aivan uutta kappaletta he myös soittivat ja panivat svengaten vanhojen biisien tahtiin. Näin heidät heidän ensimmäisellä keikalla 2006, eikä ole sen jälkeen tykkääminen laantunut! Seuraavaa keikkaa jään odotamaan...

Viikko kului viimeisten purjehdustreenien tunnelmissa, jolloin ilma oli muuten aivan huippu! Aurinkoa ja sopivaa tuulta, voi ja taas saa venttaa kuukausia, että pääsee taas vesille. Torstaina käytiin äidin kanssa ihmettelemässä Stockmanin Diorin kanta-asiakasillassa. Olimme illassa täyteyleisöä, hienoja eväitä syömässä, mutta kaikki katsannon avartamiset ovat mieleeni! Miten meikkaaminen voikaan olla kokonaisvaltaista, melkein teknistä, suoerlatiivejä ja upeita lupauksia... Kiehtovaa, jopa naisen näkökulmasta. Noh, naisen, joka ei kovinkaan meikkaa.

Eilen päästiin bucket listallani pitkään, pitkään, pitkään, vuosia olleeseen tavoitteeseen nimittäin JVG:n keikalle! Vihdoin, vaikka tätä kokemusta kannatti odottaa.

 Hartwall Arena oli melkein loppuun myyty ja alusta lähtien konsertissa oli huikea meno. Tässä juhlittiin samalla kundien 30-vuotis synttäreitä ja fiilis oli kyllä kuin mahtavissa bileissä. Vau vau vau!


 Jokaiselle paikalle oli vielä jaettu tällaiset rannekkeet, jotka sykki valoa ja vaihtoi väriä kauko-ohjatusti.  Yllä olevassa kuvassa näkyy täysien katsomoiden aiheuttama valoefekti.


 Valoshow oli siellä myös kohdallaan. Samoin feettaajat kuten Antti Tuisku, Paula Vesala, Tippa-T, Pete Parkkonen, Reino Nordin ja muut ketkä ovat kaksikon kanssa kappaleita laulaneet. Kannati lähteä, vitsit oli Suomen mittakaavassa kerrassaan upea keikka!

Sunnuntain kunniaksi, kerrassaan pieneksi arjen luksukseksi vein tänään vanhempani sunnuntaibrussille Vuosaareen Hotel Vuorantaan. Paikka on vanha Sypin koulutuskeskus, missä äiti on pankkivuosinaan käynyt koulutuksissa ja brunssi näyttävässä ruokalassa oli juuri mitä viikon lopettukseksi voi toivoa.


 Seisovan pöydän ääressä oli paljon ruokavieraita, mutta myös ruuhkan selittävä valikoima ruokia. Metsäsienipiirakkaa, puolukkapannukakkua, punajuuri-pinjansiemensalaattia, vuohenjuustoa kurpitsan kera... Ja paljon muuta, huuuuuuh... Täällä saa cityshopperkortilla kaksi brunssia yhden hinnalla eli 25eurolla. Pöytävaraus ilmeisen suositeltava, ettei jää ilman nautintoa.

Takaisin ajettiin luonnollisesti Kaivarin kautta, ja siellä pysäytin auton näiden ihanien syksyn värien ääreen... Mukavaa syksyn alkua teille!