Sydän huutelee, kuka vastaa. Minäkö?

 

Mietin viikolla menneitä pohdintojani ja etsin yhtä tiettyä, minkä löysinkin kirjaamisistani vuodelta 2008. Työkaverin vielä huomauttaessa, että olin kirjoittanut sen tänne blogiinkin joskus 2013, päätin nostaa aiheen jälleen pintaan. Täällä elämäni näyttää toivottavasti hauskalta, mutta pinnan alla kytee paljon pohdintaa. Tuolloin 2008 ajattelemani ja 2013 uudelleen nostamani ajatus oli 

Miltä tuntuu, jos on eläman ruuhkavuodet ja onkin ihan hiljaista?

Tämä ajatus on noussut taas ajankohtaiseksi. Olen 35 vuotias, parhaassa ruuhkaiässä siis. Ja elämäni on ihan  hiljaista, noin perinteistä ruuhkaa ajatellen. Kun ikäiseni jonottavat Kehä ykkösellä muiden lapsellisten kanssa, mä änkeen tyhjään ratikkaan ihmettelemään kaupunkia. Minulla ei ole kiire minnekään, ei vastuuta kenestäkään. Ei jääkaappia täytettävänä, ei sormia suukoteltavana, ei painoa hartioilla. Minulta ei enää edes kysytä olenko löytänyt jonkun. Eikä enää ole ketään, joka lähettäisi jouluksi kortteja, joissa kaksi lasta istuu takan äärellä vanhempien kuvajaisen hohtaessa taustalla. Kohdallani on ehkä luovuttu toivosta, mistä olen tyytyväinen.

Viime vuonna muistan pohtineeni ruuhkavuosien varsinaista aiheuttajaa eli perheellistymistä ja lasten hankintaa siltä kantilta, että haluaisin löytää jonkun, jonka kanssa tehdä se päätös, etten halua lapsia. Tehdä yhdessä päätös, me emme halua lapsia. Pohdin tarvitsevani lapsettoman elämän käsitykselleni jonkun ulkopuolisen vahvistuksen ja vastuun osakantajan. Toisen jakamaan sen silloin raskaalta tuntuneen taakan, että viimeistään muutaman vuoden päästä äidiksi tuleminen olisi liian myöhäistä. Vaaleanpunaisiksi ja -sinisiksi maalatut asemat jäisivät taakse spårani puksuttaessa raiteillaan johonkin tuntemattomaan, keskustaan tai aavikolle, ei lähiön idylliin. Nyt muistan jälleen, etten ole koskaan halunnut lapsia. En ole koskaan välittänyt lapsista. Vaikka onhan minulle valistettu, että oma on aina oma ja siis aivan eri asia! Olen kuitenkin aina mielummin tuntenut olevani rikkaruoho ilmassa, jalat vapaina kuin hennot juuret jossain mielen otteessa, joka kuljettaa eteenpäin. Ikuisena kakarana, jolla on aikuisen oikeudet.

 

Nyt minulla on taas sama kaipuu, kaipuu jonnekin. Eikä ollenkaan kaipuu perheeseen, lapseen tai perinteisiin ruuhkavuosiin, vaan kaipuu tunteeseen, seikkailuun ja mahdollisuuksien ruuhkavuosiin. Haluaisin avata yhden oven, joka on edessäni, mutta koska sen hantaakiin tarvitaan neljä kättä, en voi sitä yksin tehdä. Sivelen siis sitä hennosti, ja istahtaessani odottamaan hetkeksi, laitan silmät kiinni ja haaveilen. Jos tämä ovi ei koskaan aukea, mietin mitkä kaikki ovet voinkaan itsenäisesti avata.

Kaikkea en vaan voi saada. Mutta elämä minulla jo on.

Tämä elämäni on hyvä. Ei täydellinen, mutta minulle sopiva.

Näin pohdin viime viikolla.

Miten usein tarraudummekaan yhteen onnen tuojaan, vaikka mielemme vain on rajana. Emmekö tiedä, että

täydellistä harvoin löytyy, siksi onkin tyydyttävä parhaaseen.  

Eikä täydellinen ole edes kiinnostavaa, täydellisyydestä vain alkaa jossain vaiheessa rimpuilla pois, sillä sitä ei ihminen pysty pystyssä pitämään, jos ei ole aidosti tyytyväinen tähän hetkeen, ainoaan mitä on. Elämäntilanteessani on juuri nyt huvittavan helppoa tarttua hetkeen, huomata jälleen, miten elämä on kaikille lyhyt ja ainutlaatuinen. Ja kuinka itse on elämänsä päätähti, haluisi sitä tai ei. Kukaan ei vaan sitä tule kertomaan, ennen kuin Terho-kodin sängyn laidalle istuu pappi.