sunnuntai 27. elokuuta 2017

Kilpapurjehdusta vaihteeksi

Tämä sunnuntai olikin viikon lomani ensimmäinen vapaapäivä, lähdin ulos vain viedäkseni roskat. Ah! Ja nyt on etusormessa kaksi mojovaa vesikelloa, kun muutaman muun rästiin jääneen homman lisäksi päätin ryhtyä taas maalaamaan ja ylläri, melkein kymmenen vuotta käyttämättöminä olleet maalituubit eivät suostuneet avautumaan. Lopputulos sinisten ja toinen keltaisen kohdalla olikin maalituubin repeäminen. Mutta maalin sain ulos ja joskus vuonna 2008 aloitettu öljyvärityö heräsi henkiin. Nyt lopputulosta katsellessani, olen niin tyytyväinen, etten tajua miksi unohdin tämän harrastuksen! Viikolla pitää mennä taiteilijakauppaan ostamaan tärpättiä ja valkoista maalia, niin saan tuon keskeneräisen valmiiksi sekä pari uutta ideaa aluilleen.

Perjantaina tai lauantaina siis lomaohjelmaa vielä riitti. Alkuperäisten suunnitelmien mukaan minun piti mennä purjehtimaan kevyesti seuran pikku Laserilla, mutta kanssapurjehtija bongasikin meille kilpailun ja ilmoitti molemmat gasteiksi enkä perjantaina Koivusaareen körötellessäni tiennyt edes mihin kisaan olin gastiksi lupautunut! Satamassa odotti tihkusateen alla mukava pursi ja iloinen, toisilleen täysin tuntematon miehistö, ja kuulin että kilpailisimme niinkin vaatimattomasta kuin Koivusaaren pursiseuran mestaruudesta seuran 45-vuotis juhlavuonna! Jep, että tällästä tällä kertaa. Ja minähän niin rakastan kisaamista... Juu en.

 

Tässä kulkupelimme lauantain juhlaliputuksessa.

Perjantain tuuleton sää oli aika surkea harjoittelulle, mutta onneksi havaitsimme spinnun nostimen kiertyneen jonnekin maston huippuun ja korjasimme sen ennen lauantain tositoimia. Sillä jos perjantaina tuuli ehkä yksi tai kaksi metriä sekunnissa, lauantaina sain taas kokea sen kelin, missä en vaan haluaisi kilpapurjehdusta ajatellakaan. Meidät nimittäin saavutti keskipäivän reippaan 7m/s jälkeen hitonmoinen saderintama, jossa puuskat nousivat 14,5 metriin sekunnissa perustuulen ollessa kymmenen metrin molemmin puolin. Vaahtopäät alkavat muodostua siinä 12m/s ja 14m/s on jo hyvin reipasta menoa, kun kisaamisesta puhutaan. Purjeissa on valtavat voimat ja tilanteiden tullessa kisatessa vastaan aina nopeasti, keli sai punttini tutisemaan. Viime vuonna oli sama homma sään kanssa osallistuessani elokuussa yhteen kilpailuun. Perjantaina oli siis ihan tyyntä ja lauantaina kamala veto päällä. Mistä moinen tuuri, ihmettelen vaan...

Kuten viime vuonna, sain lauantainakin armollisen hengaajan roolin ja tilanteen vaatiessa kiskoin köysiä apukätenä ja autoin spinnupuomin kanssa. Hengaus tässä puhurissa onkin oikeasti tärkeää, sillä kaikki ylimääräinen paino on saatava sille laidalle, josta tuuli kohtaa purjeen ja kallistaa venettä, kisatessa kun halutaan aina mennä maksimeilla eli mahdollisimman tiukassa kryssissä mahdollisimman tiukoilla purjeilla ja näin ollen myös optimaalisesti kallistaen. Meitä gasteja oli yhteensä kuusi, joista viisi oli parhaimmillaan laidalla painona, yhteensä saimme aikaan noin 300 kilon ylimääräisen vastapainon tuulta vastaan. Ei huono!



Hengaus ja henkisen kantin venytys kannatti, ja kuten kuvassa kiiltää pokaalit me voitimme seuran mestaruuden! 45-vuotis juhlan kunniaksi oli vieläpä kunnon juhlat lohikeittotarjoiluineen, booleineen ja livebändeineen. Jos siis mietin, miksi hemmetissä aina suostun ja lupaudun kisaamaan, vaikka tiukan paikan tullen hiljenen ja toivon vain parasta, on vastaus tässä lajin kokonaisuudessa. Ensin kylvetään suolahuuhtelussa ja heti perään taivaan makeassa suihkussa, otetaan vastaan hieman huutoa ja tiukkoja paikkoja, ja vielä vähän jännitystä siitä ehdimmekö maaliin tarpeeksi nopeasti. Sitten maalin tulon jälkeen kurvataankin satamaan sihauttamaan auki tölkki kylmää, unohdetaan mokat ja aidosti kehutaan toisiamme ja illalla tavataan muita, isketään tarinaa, tai kuunnellaan kokeneempien tarinoita, on se vaan makeeta.

Yhteenkuuluvuutta parhaimmillaan ja vielä intohimon keskellä, minun ja usean muun. Vaikka sain minäkin osakseni pienen kunnianosoituksen, kun kerroin, että tiedän kyllä miksi tuolla herralla tuolla on punaiset housut klubitakin kanssa. Niin, saisinhan minäkin kyseisen värisiä byysiä käyttää, olenpa itseasiassa ihan Neptunuksen kasteenkin purjelaivalla saanut. Sillä hetkellä vanhempi herra purjehtija kumarsi minun suuntaani, vaikka hänen kisasuorituksensa ylittävät kaiken mihin itse ikinä voisin pyrkiäkään. Aijai, toiset ne kisaa ja toiset matkustaa, niin se taitaa mennä. Ja molemmat nauttivat samasta lajista.

 

perjantai 25. elokuuta 2017

Kolmen t:n loma

Viime perjantaina luetellessani duunin kahvitauolla mihin kaikkialle loman aikana menisin, hogasivat kollegat heti yhteneväisyyden paikan nimissä. Olin valinnut peräkkäisille päiville Tampereen, Tallinnan ja Turun, kolme t:tä siis. Siitähän innostuttiin muovaamaan koko loma t:llä eli miksen lähtisi Taalintehtaalle, Tapiolaan, Tuupajoelle, joka tosin paljastui oikeinkirjoitettuna Juupajoeksi, torstaina voisin painella Tornioon ja sen jälkeen lähteä maailmalle Timbuktuun, Tukholmaan, Toulouseen... Heitin, että muistakaa tämä, jos mua ei viikon päästä näy koneen ääressä. Palaan loppuvuodesta, kun olen nähnyt tarpeeksi t:tä.



Ensimmäinen T oli sunnuntaina Tampere ja upea Sokos hotel Torni (miten tossa nimessäkin nyt on T?!). Yövyttyämme keväällä Jätkäsaren Clarionissa, jäi mieleen ajatus koenukkua myös Tampereen korkea majoitusliike. Vieläpä kun en tykkää jäädä lomalla kotiin, panin tuumasta toimeen ja näin matkasimme vanhempieni kanssa Manseen yhdeksi yöksi. Hotel Tornissa aika mukava 34 neliön huone 21. kerroksessa majoitti helposti meidät kolme tarjoten käsittämättömän näköalan lisäksi kylpyammeen, inspiroivan tumman sisutuksen ja kerrassaan herkullisen aamiasbuffetin. En saa kehuistani rahaa, olen vain yksinkertaisesti erittäin tyytyväinen vierailuumme. Tähän hotelliin on panostettu ihan uudella silmällä!


Sisustuksessa on huomioitu kaupunki kivasti samoin kuin hotellin paikkalla ollut rautatievarikko. Isäni karsasti tummia värivalintoja, mutta minusta ne tuovat hotelliin jotain uutta ja omaa. Kerrankin viileä vaalea on uskallettu unohtaa. 

Näköala 25. eli ylimmän kerroksen Moro-baarista, keltaiset valaisimet ovat luonnolisesti minun mieleeni.

 
Aamiainen tarjoillaan vanhoihin veturitalleihin sisustetussa ravintolassa, takana kohoaa 25 kerrosta hotellia.


Illallispaikaksi voimme kaikki suositella Hans Välimäen belgialaisvaikutteista August von Trappea Tammerkosken varrella. Siitä oli helppo lähteä sulattamaan illallista kosken rantaan.

Ilmakin oli mitä parhain.

 
Ja illan päätteeksi vielä Moroon lasillisille ennen kylpyyn pulahtamista. Jos Turun slogan on Kiss my Turku, mä sanoisin tässä Smack my Tampere.

Tiistaina sinkosin itseni Länsiterminaaliin tsekkaamaan Tallinkin uusimman aluksen eli Megastarin. Ostimme vain laivan nähdäksemme parin kympin ostosristeilyn ja päädyimme kävelemään laivasta ulos yhtä kevein kassein kuin olimme sinne menneetkin. Emme siis ostaneet mitään, ihmettelimme vain paattia ja kanssamatkustajia, jotka esitteistä päätellen ovat laajalti aasialaisia.

 
En siis löytänyt yhtään suomen, ruotsin, englannin tai viron kielistä esitettä, mutta onneksi japaniksi numerot kirjoitetaan länsimaisella tavalla ja kuvat kertovat enemmän kuin tuhat kirjoitusmerkkiä... Laiva itsessään ei ollut suuri yllätys, mielumminkin pieni pettymys. Missä on se super iso tax free tai järjettömän monet ravintolat? No, nopea se on ja miellyttävä, uusi ja raikas, värikäs ja selkeä. Comfort lounge kympin lisähinnalla antoi myös mukavan rauhan paluumatkalle. Pienen naposteltavan ja kahvien äärellä istuimme ja ihmettelimme tyyntä Itämerta.


Keskiviikkona piipahdin sitten Turussa, mistä mulla ei ole montaa kuvaa, niin intensiivisesti keskityin ruotimaan ajankohtaisuuksia ja ajankohdattomuuksia kaupunkiin juuri opiskelemaan muuttaneen serkkuni kanssa. Pääkohde käynnilleni oli Robert Doisneaun Minun Pariisini - valokuvanäyttely Turun taidemuseossa, joka avarsi molempien meidän sivistystä taiteen saralla. Valokuvat saivat pohtimaan mustavalkokuvan voimaa ja sitä miten maailma aiemminkin on ollut värikäs, mutta miten sitä värikkyyttä on vaikea hahmottaa menneen ajan kuviin. Historia näyttäytyy ei ankeassa valossa, mutta yksinkertaisemmassa katsannossa osaltaan siksi, että sen kuvasto on ikuistettu mustan ja valkoisen sävyin. Väritöntähän elämä ei ole koskaan ollut, mutta mielikuvamme siitä on. Vai onko? Tätä jäimme miettimään.

Hyvä purilaismesta löytyi torin laidalta Hello! American dinerista, josta sentäs tajusin ottaa foton. Seinillä muuten vanhoja musta-valkokuvia Turusta.
Aurajoen rannassa kävely on myös aina tehtävä, nyt joku oli naarannut vedestä pyöriä rannalla kuin näytille, kuvattaviksi...


Tässä lomani T:t, Tornioon kun en torstaina lähtenyt vaan frendin kanssa aamiaiselle Radisson Blu Plazaan. Voin muuten suositella! Heidän super breakfast on aivan huippu ja city shopper alennuksella aamiaiselle pääsee kaksi henkeä yhden eli 25 euron hinnalla. Huh huh! Ei ollut nälkä vielä illallakaan...

sunnuntai 20. elokuuta 2017

Vuoksi, luode

Sopiva paikka, ankkurit veteen.
Kaikki pohjaan, 
tiukasti kiinni.

Odotamme.

Nautimme maisemista, toisistamme.
Vesi nousee.
Ankkurit pitävät.

Vesi nousee edelleen, me odotamme.
Näin kuuluu olla.
Tässä on sopiva paikka.

Vuoksi.
Ankkurit pitävät, vetävät veneen pinnan alle,
tiukasti pohjassa kiinni,
suorittavat tehtävänsä.

Saapuu luode.
Helpotus.
Ankkurit edellen pohjassa,
ja kettinki makaa sen vierellä.

Kävit
Kävin
sahaamassa sen poikki, kun 

et 
en 
jaksanut enää hengittää pinnan alla.

lauantai 19. elokuuta 2017

Kisakatsomo HTR


Kun minulta kysytään millaisesta purjehduksesta pidän, sanon aina sunnuntaipurjehduksesta tottakai! Haluan nauttia maisemista ja vihaan kisaamista, tiukkoja tilanteita. Ja silti katsellessani purjehduskisoja, ruikutan rannalla, että tuolla sitä pitäisi olla. Kisavihani perustuu epävarmuuteen, en tiedä pärjäisinkö tiukoissa tilanteissa, osaisinko toimia ja hallitsisinko hermoni. Harjoituksen puutetta siis. Eilen ruikutimme yhdessä Sailing centeristä tutun kimman kanssa Helsinki Tallinna racen hyvin rauhallista, melkein tuuletonta lähtöä. Onneksi helpotusta toi mitä upein kisakatsomo sekä kisaeväämme...


Näiden äärellä olimme tyytyväisiä, että veneet ei heti livahtaneet ohi vaan niitä sai tuijottaa muutaman tunninkin. Tuultahan eilen ei Hernesaaren edustalla juuri ollut, ja muutamien venekuntien näimme jopa keskeyttävän leikin oletettavasti tuntien paikallaan lillumisen jälkeen. Mutta sitähän se kisaaminen myös välillä on, tiukasta paikasta siirrytäänkin hermoja raastavaan odotukseen. Illan mittaan kärki nimittäin kyllä ampaisi Harmajan ohi hyvässä imussa ja myöhäisin kello yhdeksän lähtö kynti merta oikein kauniisti.


Tässä kuvassa näkyy muutamia keskeyttäneitä, jotka ajavat kisasta pois koneella. Edempänä hermonsa hallinneet tiimit, jotka tuohon aikaan vielä killuivat eteenpäin enemmän uskon kuin tuulen voimalla. Nyt useimmat ovat varmasti jo Tallinnassa ja minä painan ylitöissä. Olen aloittanut tyroksiini-lääkityksen kilpirauhasen vajaatoimintaan, joten sen vilkastuttamana näitä blogitekstejä varmaan alkaa taas syntyä. Muutama on jopa valmiina odottamassa. Nähdään siis taas pian!

perjantai 18. elokuuta 2017

Sydän huutelee, kuka vastaa. Minäkö?

 

Mietin viikolla menneitä pohdintojani ja etsin yhtä tiettyä, minkä löysinkin kirjaamisistani vuodelta 2008. Työkaverin vielä huomauttaessa, että olin kirjoittanut sen tänne blogiinkin joskus 2013, päätin nostaa aiheen jälleen pintaan. Täällä elämäni näyttää toivottavasti hauskalta, mutta pinnan alla kytee paljon pohdintaa. Tuolloin 2008 ajattelemani ja 2013 uudelleen nostamani ajatus oli 

Miltä tuntuu, jos on eläman ruuhkavuodet ja onkin ihan hiljaista?

Tämä ajatus on noussut taas ajankohtaiseksi. Olen 35 vuotias, parhaassa ruuhkaiässä siis. Ja elämäni on ihan  hiljaista, noin perinteistä ruuhkaa ajatellen. Kun ikäiseni jonottavat Kehä ykkösellä muiden lapsellisten kanssa, mä änkeen tyhjään ratikkaan ihmettelemään kaupunkia. Minulla ei ole kiire minnekään, ei vastuuta kenestäkään. Ei jääkaappia täytettävänä, ei sormia suukoteltavana, ei painoa hartioilla. Minulta ei enää edes kysytä olenko löytänyt jonkun. Eikä enää ole ketään, joka lähettäisi jouluksi kortteja, joissa kaksi lasta istuu takan äärellä vanhempien kuvajaisen hohtaessa taustalla. Kohdallani on ehkä luovuttu toivosta, mistä olen tyytyväinen.


Viime vuonna muistan pohtineeni ruuhkavuosien varsinaista aiheuttajaa eli perheellistymistä ja lasten hankintaa siltä kantilta, että haluaisin löytää jonkun, jonka kanssa tehdä se päätös, etten halua lapsia. Tehdä yhdessä päätös, me emme halua lapsia. Pohdin tarvitsevani lapsettoman elämän käsitykselleni jonkun ulkopuolisen vahvistuksen ja vastuun osakantajan. Toisen jakamaan sen silloin raskaalta tuntuneen taakan, että viimeistään muutaman vuoden päästä äidiksi tuleminen olisi liian myöhäistä. Vaaleanpunaisiksi ja -sinisiksi maalatut asemat jäisivät taakse spårani puksuttaessa raiteillaan johonkin tuntemattomaan, keskustaan tai aavikolle, ei lähiön idylliin. Nyt muistan jälleen, etten ole koskaan halunnut lapsia. En ole koskaan välittänyt lapsista. Vaikka onhan minulle valistettu, että oma on aina oma ja siis aivan eri asia! Olen kuitenkin aina mielummin tuntenut olevani rikkaruoho ilmassa, jalat vapaina kuin hennot juuret jossain mielen otteessa, joka kuljettaa eteenpäin. Ikuisena kakarana, jolla on aikuisen oikeudet.

 

Nyt minulla on taas sama kaipuu, kaipuu jonnekin. Eikä ollenkaan kaipuu perheeseen, lapseen tai perinteisiin ruuhkavuosiin, vaan kaipuu tunteeseen, seikkailuun ja mahdollisuuksien ruuhkavuosiin. Haluaisin avata yhden oven, joka on edessäni, mutta koska sen hantaakiin tarvitaan neljä kättä, en voi sitä yksin tehdä. Sivelen siis sitä hennosti, ja istahtaessani odottamaan hetkeksi, laitan silmät kiinni ja haaveilen. Jos tämä ovi ei koskaan aukea, mietin mitkä kaikki ovet voinkaan itsenäisesti avata.

Kaikkea en vaan voi saada. Mutta elämä minulla jo on.

Tämä elämäni on hyvä. Ei täydellinen, mutta minulle sopiva.

Näin pohdin viime viikolla.

Miten usein tarraudummekaan yhteen onnen tuojaan, vaikka mielemme vain on rajana. Emmekö tiedä, että

täydellistä harvoin löytyy, siksi onkin tyydyttävä parhaaseen.  

Eikä täydellinen ole edes kiinnostavaa, täydellisyydestä vain alkaa jossain vaiheessa rimpuilla pois, sillä sitä ei ihminen pysty pystyssä pitämään, jos ei ole aidosti tyytyväinen tähän hetkeen, ainoaan mitä on. Elämäntilanteessani on juuri nyt huvittavan helppoa tarttua hetkeen, huomata jälleen, miten elämä on kaikille lyhyt ja ainutlaatuinen. Ja kuinka itse on elämänsä päätähti, haluisi sitä tai ei. Kukaan ei vaan sitä tule kertomaan, ennen kuin Terho-kodin sängyn laidalle istuu pappi.

sunnuntai 13. elokuuta 2017

Viaporin tuoppi

 

Mun ääripäästä toiseen ulottuva kiinnostus merenkulkuun sai eilen tähtipölyä, kun pääsin osallistumaan hyvinkin perinteiseen Viaporin tuoppi-puuvenekisaan. Sain kutsun liittyä gastiksi HSS:llä laituripaikkaa pitävälle s/y Nefertitille, joka on Swaninkin kanssa yhteistyötä tehneen Sparkman & Stephensin design vuodelta 1969. Vene on rakennettu Helsingissä Vatorin veistämöllä Jollaksessa. Lähellä siis sitä hyvää pizzapaikkaa, missä kävin viikko sitten, vaikka nykyisin veistämön tilalla taitaa olla yksityisten ihmisten terasseja ja makuuhuoneita erilaisissa rivitalokoonpanoissa.

Keskiviikkokisan jälkeen samassa veneessä purjehtinut kundi tuli siis ehdottamaan, jos haluaisin tulla heille gastiksi Tuoppiin. Vaikka hetken mietin euroja, jotka menettäisin, kun en pääsisi ylitöihin, hah tulin luojan kiitos tajuihini nopeasti ja suostuin. Silmäni olivat varmaan lautasen kokoiset, olenhan katsellut tätä kisaa rannalta niin monet kerrat, ja aina niin harmistuneena, kun en ole saanut tungettua itseäni mihinkään paattiin mukaan, ja nyt minua tultiin pyytämään mukaan!



Lauantai valkeni lämpimänä, kauniina, kirkkaana, oikeana timanttina... Mukaan veneeseen oli pyydetty myös HSS:llä purjehtiva kokenut kisaaja ja meidän Tuopista tulikin oikeaa taistoa hyvästä sijoituksesta, hauskaa yhdessäoloa unohtamatta. Tällaisessa rennossa, mutta tavoitteellisessa seurassa huomaa kuinka itsekin on imuroinut vuosien varrella vaikka mitä taitoja tästä lajista. Siitä tavoitteellisuudesta sitten, 70-luvulta peräisin oleva spinnu saatiin repeämään laskun yhteydessä kolmesti, vaikka se oli tähän asti kestänyt retkipurjehduksen haasteet. Kaksi ensimmäistä repeämistä olivat onneksi niin pieniä, että paikkaus onnistui jesarilla ja vedimme purjeen seuraavilla myötätuuliosuuksilla takaisin ylös. Kolmannella kerralla purje tuli alas keskellään melkein koko purjeen lävistävä halkeama ja taisikin mennä perusteellisempaan korjaukseen, mutta niin näissä kisoissa on tapana käydä. Kuulin yhdeltä puuveneihmiseltä heillä menevän vuodessa 25 000 euroa varaosiin ja paikkauksiin, niin paljon paikat rikkoutuvat kovassa kisaamisessa. Etenkin jos puhutaan kisapurjeista, joita kuulemma muutenkin käytetään vain yksi kausi niiden venyessä jo yhden kesän aikana liikaa tuloksellista kisaamista ajatellen.



Tässä spinnutellaan kisakumppanien ohi

Tässä veneessä pääsin myös tutustumaan ihan uuteen purjeeseen, jota olen ennen nähnyt käytettävän vain Kuunari Helenalla. Tämä "uutuus" oli spinnaker staysail, joka vedettiin spinnun ja maston väliin melko lähelle kantta ja joka antoi melkoisen boostin vauhtiin, vaikka sitä pystyi eilisessä kelissä käsittelemään helposti käsivoimin. Satysail on kuin sellainen vaihteen pieni plus-merkki, jolla otetaan todella tuulesta kaikki irti. Tuuli ei siis puhalla spinnun alta karkuun vaan jää kiikkiin ja hyötykäyttöön.

Reitti kulki Kruunuvuoren selällä eli juuri Kustaanmiekan edessä olleelta lähtölinjalta Särkän salmen läpi Vallisaaren edustalle, ja sieltä Pihliksen ympäri ja takaisin Kruunuvuoren selälle. Reitin kiertämiseen meni meiltä neljä tuntia ja sen jännityksen ja fyysisten ponnistusten jälkeen, mitä kisapurjehdus vaatii, olut Suokissa Varvinlahden laiturissa maistui vielä paljon normaalia paremmalta.

 

 Satama oli täynnä purkkareita ja mahtavaa fiilistä!

Ja ilta senkun parani, kun päädyimme samaan pöytää ranskalaisen pariskunnan kanssa. He olivat tulleet Helsinkiin Tallinnan kautta ja nauttivat lämpimästä lauantaista pienpanimo-oluita maistellen. Heidät saateltiin kisasaunaan Merisotakoululle ja minä pääsin juttelemaan ranskaa ja kehumaan Marseille'ta. Aijaijai mikä lauantai! Purjehdusta ja ranskaa, hyvää ruokaa, olutta ja seuraa, siinä kaikki mitä tarvitsen.


Tässä vielä nouseva ukkonen, jota päädyin pitelemään sinne puupurkkariin. Siinä kökötettiin sisällä, mutta mahdollisimman kaukana mastosta... Huh mikä luonnon näytelmä.

Perjantaina puhuttiin myös purjehduksesta ja suvun historia raottui veneilyn saralla, kun isotädin luona katseltiin valokuva-albumeja. Äidin puolen isoisoisä ja isoenot ovat harrastaneet purjehdusta ja omistaneet erilaisia veneitä. Yhteen kuvaan sain jopa selvitystä, suvussani on nimittäin purjehdittu muunmuassa Lightning- tai Liti-purjejollalla, jolla on MM-kista Suomessa ensi kesänä! Sinne täytyy änkeä auttamaan, että saa kosketusta tähänkin purjehdustyyliin. Vene on kuulemma vakaa, mutta nopea ja soveltuva niin kisaamiseen kuin retkeilyyn. Tässä pari kuvaa:

 
 
Purjeessa näkyy salama-tunnus, mutta L-kirjain on ilmeisesti aiemmin ollut Suomen maatunnus, joka on sittemmin muutettunykyiseksi FIN-tunnukseksi. Vielä, kun tunnistaisi tai tunnistuttaisi tämän sulavan venheen:

 

tai tämän, molemmat samaisesta perhealbumista. Ei se purjehdus siis ihan oma keksintö ollutkaan, vaan meri virtaa suonissa sukupolvien suorana linjana.

sunnuntai 6. elokuuta 2017

Sunnuntaista sunnuntaihin

Kesä on suonut kauniita päiviä etenkin sunnuntaille. Viime sunnuntaina kävimme syömässä pizzaa Jollaksen kuulussa navettapizzeriassa Fornitalyssa. Mesta on ollut pystyssä jo vuosia, mutta tuntuu aina vaan imuroivan asiakkaita läheltä ja kaukaa. Monelle ryysis oli liikaa ja useat kääntyivät kannoillaan kuullessaan tunnin jonotusajasta. Me istahdettiin talon edustalle portaille ja otettiin sunnuntain lämmöstä ja rauhasta kaikki irti, ja tunnin päästä nautittiin erittäin maukasta pizzaa.


Tomaattikastike oli esimerkillistä, täytteet just niin tuoreita kuin kuuluu ja yhden pizzan hinta kympin plus miinus 50centtiä. Ravintolassa ei ole pöytiä eikä tuoleja, joten idea on noutaa herkut ulos syötäviksi tai kotona nautittaviksi. Sinne siis kauniina päivänä! Tai sitten autolla johonkin meren rantaan nauttimaan. Vaikka öljysäiliö 468:n läheisyyteen tai muuten juuri valmistuvan Kruunuvuorenrannan maisemiin. Sinne suuntasimme syömisen jälkeen...

 

Säiliön luota voi katsella Suokin majakkaa, lähteviä Ruotsin laivoja tai ihan vaan katsella merta. Helsinki on yllättävän erilainen toiselta kantilta katsottuna, Kaivari vaikkapa mereltä päin.

Tälle viikonlopulla kehitin vaihteeksi, pitkästä aikaa, purjehduskisoissa auttamista. HSS:llä oli perjantaista sunnuntaihin klassikko-veneiden suuri Shampanjaregatta kilpailu. Klassikot ovat erilaisia klassisia venemalleja, joista monet on rakennettu puusta. Minut oli valikoitu lautakunta-alukseen, mistä minulla on viime vuodelta kokemusta ja sainkin vastata kisalähtöjen rytmittävien lippujen nostoista ja laskuista. Liput merkitsevät lähtöproseduurin aikamerkkejä, annetaanhan ensimmäinen lippu ja lähtövaroitus viisi minuuttia ennen lähtölaukausta, ja sen jälkeen lippuja nostetaan ja lasketaan neljän minuutin, yhden minuutin ja lähdön hetkellä.



 Tässä melkein koko armada lähestyy meitä ylämerkiltä spinnujen vetäessä myötätuulessa.

 
Tiukka hetki lähdössä, missä mennään kylki kyljessä parhaan aseman varmistamiseksi.

Mikäs sen parempi tapa viettää viikonloppua! Ja eilen oli vieläpä regatta illallinen pyöreässä Boat House - ravintolassa, ohessa hieman ruokakuvia. En voinut vastustaa kiusausta ottaa annoksista kuvat

 
alkupalaksi riimihärkää


pääruoalla poroa katajanmarja-punaviinikastikkeessa

 
jälkiruoaksi kermassa haudutettua leipäjuustoa. Huh, hieno palkkio vapaaehtoisavusta.

Ja lopuksi vielä ilotulistus ja täysikuu...