Pitkä teksti

Summa summarum viimeisestä puolesta vuodesta. Kutsun sitä koko ajan kevääksi, vaikka kyseessä on syksy. Elämän kevät. Melkoinen myllerrys on käynyt, ja se on ollut hieno kokemus. Tänä syksynä olen tavannut ihmisiä, jotka ovat saaneet minut kääntämään uuden sivun ajattelussani. Jotka ovat vaikuttaneet minuun tavoilla, miten en olisi ikinä kuvitellut kenenkään kykenevän. Se on upea tunne, kiitos teille! Ja aiemmin tuntemillenikin. Olen kasvanut saamaan elämästäni ja itsestäni, teistä ja meistä irti enemmän. Aiheista, joita olen herännyt pohtimaan, olette kesästä lukien saaneet lukea täältä blogista. Tämä on joku välitilinpäätös, jokin vaan sai minut istumaan alas reilu viikko sitten ja tää kulki sormien kautta näppäimistölle. Pyydän lukemaan sen 'silmät auki', ja jättämään kesken, jos alkaa haukotuttaa. Otsikko kertoo paljon, teksti on pitkä.

Onnesta olen ainakin puhunut, ja siihen totesi kollegani fiksusti, että se on päätös. Mielestäni se on myös asenne. Kun antaa itsensä olla onnellinen, hyväksyy onnen ja elämän, löytyy rauha sisältä. Onni on usealle korkein pysti, kilvoittelun aihe, päämäärä, vaikka onnen tulisi olla perusta, mistä kaikki lähtee liikkeelle. Missä on vinossa, kun ei ole onnellinen? Tiedät sen varmasti, jos hiljenet ja kuuntelet, katsot ympärillesi. Jos uskallat, tai maltat. Et hoe "missä se onni luuraa???" etkä juokse sen perässä. Onni on mahatunne, se on jotain kokonaisvaltaista, joka kasvaa mielummin niukkuudessa kuin yltäkylläisyydessä. En kai voi lausua nykyisestä kaiken mahdollistavasta tilanteestani, ettei ympäristö vaikuta onneen mitenkään, mutta silti olen varma, että vähemmällä tai vain tarvittavalla on ihminen onnellisempi kuin paljoudella ja ylettömyydelleä. Tietty tässä tulee dilemma valinnasta. Jos voin valita niukkuuden, saan siitä enemmän irti kuin, jos ajaudun siihen olosuhteiden pakottamana. Silloin niukkuus on vankila ja runsauden tavoittelusta tulee itseisarvo, eräänlainen onnen mittari. Niukassa rahatilanteessa saatan valita kalliin, koska nyt vaan haluan; yltäkylläisyydessä otan hyllyltä halpista, koska voisin ihan yhtä hyvin ottaa hinnakaan, mutta valitsen fiksuna sen halvemman, ja näin teen vain koska voin tehdä valinnan enkä ole pakotettu siihen. Silti onnellisuus on puhtaasti valinnan asia.

Vapauteen ja onneen kai konmarilaisetkin ovat pyrkineet, ainoa vaan, ettei luopuminen tuo onnea, ellei sitä tee oikeasta lähtökohdasta. Mielestäni tulisi miettiä onko luopuminen tavoitteellista vai itse tekona puhdistavaa? Luopuisitko vain saadaksesi luvatun hyvän olon vai luovutko ja sen jälkeen jokin rauha laskeutuu sisällesi? Siinä on melko ero; tavoitteellinen ja parantava ovat kaksi eri asiaa. Voit tavoitella luopumisella jotain ja se mitä saat, ei kuitenkaan välttämättä ole se, mitä halusit, tai mitä ajattelit saavasi. Ehkä laitat mummon kahviastiaston kierrätykseen saadaksesi kaappiin tilaa, ja jo luopumisen hetkellä se tekee niin kipeää, ettet voi tajuta luopumisen olevan hyvästä. Tai voit luopua ilman odotuksia, ja saada sen jälkeen rauhan tai jonkin muun hyvän tunteen. Pistää astiaston kiertoon hyvillä mielin, ei sen takia, että nyt on muodikasta hankkia kotiin ilmavuutta ja tilaa, joka tuo mukanaan väistämättä onnen tunteen.

Ihmisellä tulisi myös olla rauha olla epätäydellinen, ei vain pyrkiä eteenpäin ja aina parempaan. Rauha luottaa kelpaavansa sellaisena kuin on. Ilman postattavaa, ilman näytettävää. Kelvata on ehkä negatiivinen termi, aivan kuin pitäisi riittää jollekin. Kelpaamiseen sisältyy aina mahdollisuus paremmasta. Mutta ketä varten sitä parempaa tavoitellaan? Itseään vai toisia varten? Sitä varten, että voi todeta yrittäneensä? Ehkä siihen kallistuin itsekin; puoli vuotta sitten kun pohdin, ettei saa kaduttaa elämätön elämä sitten, kun pappi istuu sängyn reunalle. Mutta siinä hetkessähän monia kaduttaakin juuri se, että he tekivät, suorittivat ja tavoittelivat itsekkäästi, etteivät he pysähtyneet, hiljentäneet, kuunnelleet itseään ja antaneet aikaa läheisilleen. Kelpaa siis rauhassa sellaisena kuin olet, ole itsellesi kelpaava.

Sitten hengellisyydestä. Syksyn iso teema oli uskoon ja uskontoon 35 vuoden elämän jälkeen tutustuminen. Viimeistään Hesarin artikkeli naisesta, joka toivoo hengellisyyden tulevan arkipäiväisemmäksi ja normaalimmaksi osaksi ihmisen arkea, pani ajattelemaan uskoa neutraalina tai positiivisena asiana. En edelleenkään ole uskossa, minulla ei ole sille tarvetta ja silti alan hiljalleen tajuta uskon hyvät puolet juurikin ihmisen tarpeena johonkin ylempään voimaan. Kyseessä on varmasti tarve, joka on aina ollut osa ihmisyyttä. Dostojevski on todennut, että mikäli hänelle todistettaisiin, ettei evankeliumin julistus kristuksesta ole tosi, hän valitsisi mielummin uskon kuin totuuden (lähde Torsti Lehtisen kirja Eksistentialismi, Vapauden filosofia). Ihmiset ovat aina rukoilleet jotakin korkeampaa mikä se sitten on ollutkaan. Maailman päättömyys ja jatkumon puuttuminen sekä kylmäkiskoisuus henkevyyttä kohtaan ovat saaneet nykyihmisen tavoittelemaan materiaa, mikä ei kuitenkaan kylmyydessään tai mitäänsanomattomuudessaan tuo onnea, syvyyttä tai selitystä elämään. Toiseen ihmiseen ei myös voi onneaan tai elämän tarkoitusta rakentaa, sillä hän voi päättää tosin, kävellä tai kuolla pois. Hyvä fiilis uudesta asunnosta häviää jossain vaiheessa, mahtava fiba uusista kengistä vielä nopeammin. Mutta jos sinulla on yhdet upeat kengät, onnellisuus säilyy pidempään, ei silti kauempaa kuin kenkien pohjan kuluttua puhki.

Yritän tässä saada jotain järkeä siihen, miksi vihdoin hiffaan uskon mahatunteena, fiiliksenä jonkun korkeamman olemassa olosta ja itse tunnen saneeni saman fiiliksen vain siitä ilosta, että vihdoin hiffaan jotain. En tarvitse mitään, vaikka kaikki mukava aina sykähdyttää. Monelle usko tuo turvan. Minulle kohtalo on se jokin uskomaton, joka ohjaa. Ja kyllä, on se vaan vapauttavaa laskeutua sen varaan, että joku idea tässä kaikessa on. Ettei koko ajan tarvitse juosta. Teoillani on merkitystä, mutta silti kaikella on tarkoituksensa eikä minun oikeastaan tarvitse pohtia kenen tai minkä päättämä se tarkoitus on, se vaan on.

Ihmisyyttä myös yksi ilta ajattelin ja hiffasin, että ihmisen dilemma olemassa olossaan ja sen järjellisyydessä on, ettei ihmiselle ole niin sanottua ihmisyyttä mitä toisintaa elämässään. Lintu on lintu ja toimii aistiensa varaisesti, niin kuin mikä muu tahansa eläin. Apina voi olla fiksu, mutta se on fiksu vain asetettaessa ihmisen maailmaan ihmisen arvioitavaksi, eläinkunnassa se oteuttaa osaansa, ja ollessaan fiksu se ei ole fiksu kenekään silmissä eikä kehenkään verraten, sillä hölmömpi eläin ei tajua olevansa hölmö! Hiffaatteko? Ihminen osaa arvottaa asioita ja se, ajattelu, tekee ihmiselle mahdottomaksi toisintaa ihmisyyttä sinänsä. Ei ole mitään yhtä roolia, mihin ihmisinä voisimme valahtaa, sillä meille on suotu ajattelun ja järkeilyn lahja, tai kirous. Olemme aina olemassa verraten toisiimme ellemme tietoisesti irtaudu tästä ajatusmallista, ja silti pysy sen saavutettavissa.

Ihmisyys ei ole mitään valmista, se on vain alusta. Lintuus tai leijonuus sen sijaan ovat kaikki, koko rooli, koko aistipaketti ja vietit, eikä kukaa tule osoittelemaan, ettei leijona noin toimi tai lintu noin elä. Kaikki eläimet toimivat "kuten kuuluu", ovat oikeanlaisia tai sitten luonnonlait korjaavat ne maailmankartalta. Epälintumainen lintu ei menesty luonnonvalinnassa. Ihminen sen sijaan kertoo itse itselleen samoin kuin muille ja muut hänelle, mikä on ja ei ole oikeaa ihmisyyttä. Ja kuitenkin kaikkien mielipiteiden jälkeen jää kunkin oma harkinta hyvästä, riittävästä, oikeasta ja luonnollisesta. Henkisyyden tarve kasvaa juuri tästä hengästymisestä tavoitella jotain, mitä ei saavuta, muttei ehkä haluakaan saavuttaa. Se on kuin paluuta alkulähteille. Riittävän hyvään, omaan fiilikseen ja luontoon jotenkin. En tiedä onko usko luontoa, mutta ihmisluontoa se on. Paluuta itseen.

Lisäyksenä alkuperäiseen tekstiin hogasin juuri, että ihmiselle tulee sisäsyntyisesti, ihmisyydestä johtuen eli lajiominaisuutena puhekyky ja kävely. Niiden jälkeen mukaan astuu asteittain looginen ajattelu ja sen jälkeen paluuta ei ole. Looginen ajattelu sekoittaa siis kaiken luonnollisen, raa'an ihmisyyden.

Vihdon olen myös tajunnut askeesin idean. Yksi kaveri sitä jo kokeili omassa elämässään. Jätti muunmuassa ostamatta talvitakin 30asteen pakkasilla. Hän analysoi myöhemmin asian menneen hieman pitkälle, mutta oppineensa tempauksestaan silti paljon, ja miettivänsä edelleen jokaista hankintaansa tarkkaan. Paljoahan ei ihminen tarvitse ollakseen onnellinen. Kuten jo totesin, onnellisuus on mielestäni valinta. Se, mitä ihminen luultavasti eniten tarvitsee, on jonkinasteista kumppanuutta, ystävyyttä tai ymmärrystä, yhteenkuuluvuuden tunnetta, välttämätöntä suojaa, vaatteet ja ravintoa. Aika pienellä selviää, kun vain haluaa, päättää. Moni sanoo, ettei kykenisi, ja siinä kai se tulee onnen mahdollisuus valinnan kautta. Voi valita olevansa onnellinen nyt tai vasta, kun on saavuttanut sen ja sen asian.

Jos on aina halunnut perheen, voiko olla onnellinen ilman? Mielestäni voi, sillä ihminen ei aina voi itse vaikuttaa tilanteeseensa tai esimerkiksi siihen löytääkö puolison ja sen jälkeen tuleeko raskaaksi, elääkö lapsi, kestääkö parisuhde, tai tuoko perhe-elämä edes sitä onnea mitä luuli. Haaveen saavutettuaan voikin pysähtyä miettimään "tätäkö se nyt olikin?" Sanoisin, että jotta missä tahansa elämän tilanteessa voi ihminen tulla onnelliseksi, on hänen ensin oltava onnellinen itsekseen ja itsessään. Enemmän tulisi avautua haaveille mahdollisuutena, mutta löytää itse onni jokaisesta hetkestä. 

Kokoa ja hallitse

"Tarvitset vain yhden tuolin" kertoo Artek. Tähän totesin joulun alla "kunnes huomaat tarvitsevasi toisen". Tämän kuuskymppisen yksi jalka onkin sitten musta, ehkä kolmannella on vain yksi valkoinen uloke. Pieneen asuntoon mahtuu mielestäni väriä, muttei enää mitään pilipali jakkaroita, vaan aitoja Aaltoja. Kokoa ja hallitse, ja istu mukavasti.

Mitähän sitä muuta toteaisi. Huomenna on herättävä kuudelta töihin, ja kun on muutama päivä mennyt nukkuessa yhteentoista, voi tänä iltana olla hieman utopistista yrittää vielä yhdeltätoista nukkumaan. Vanhempien luona, tai ylipäänsä lajitovereiden läsnäollessa tuppaan nukkumaan paremmin. Mitenhän sitä tässä ylhäisessä yksinäisyydessä edes osaa... Sillä vaikka hikoilin illan urheilusuorituksen aikana, ei se vielä fyysisesti väsyttänyt.

 

Tapanin tanssien tai purjehduksen sijaan perinne vei isotädille Pasilaan, ja yllätykseksi vanhan pöytälätkän ääreen. Olen viimeksi tarttunut näihin ukkoihin 80-luvulla, kun sain äidin pakotettua pelaamaan mua vastaan. Nyt ei tarvinnut pakottaa ketään vastustajaksi, kun 13-vuotias pikkuserkkuni suostui oitis rooliin. 

 

 Meinasin unohtaa pääruoan, kun aloimme heti hutkia kiekkoa maaliin. Ansaitusti nostalgiahurmoksessa minä voitin ottelun 4-1, mutta onnistuin myös lämäänään kiekon kolme kertaa katsomoon; mutten tosin omaan maaliin kuten vastustajan molari.

Hieman olivat herrojen liikkeet kankeita ja kaksi pelaajaa jopa jättäytyi ottelusta pois, sillä heidän ohjaimensa olivat ajan saatossa hajonneet. Pelaajien 43-vuoden keski-iästä voi laskea pelin tulleen taloon 70-luvun puolivälissä ja kun ottaa huomioon kuinka ínnokkaasti sitä nytkin rökitimme, ei ihme ettei se ole ihan priimana aikaa kestänyt. Katsellessani nykyajan pöytälätkiä, huomasin, että niissä Ruotsi ja Suomi on laitettu aina vastakkain. Tässä pelissä oli joukkueena siniset ja valkoiset... Tiedä sit ketä nämä värit markkeeraa?

 Ice cats go go go!

Jottei urheilijan kroppa ja kevyt olo vielä yllättäisi, pistelen tässä sivussa hieman juustoja iltapalaksi. Muutaman päivän päästä voi sitten tehdä, paljastaa ja alkaa toimia vuoden 2018 suunnitelmien mukaisesti. Ystävältä sain idean viiden toimen listasta uuden vuoden lupausten sijaan. Toimia on listalla jo neljä, viides vielä harkinnassa ja fiilis sellainen, että kyllä se 2018 vielä alkuun saadaan!

Menevä viikon loppu

Krepattu tukkani näytti vielä keskiviikkona näin hienolta harjakselta, mutta illan suihku pesi lumon pois. Nyt tilalla on perinteinen, suora kampaukseni. Torstai-iltana kävimme työkavereiden kanssa upeassa Pähkinänsärkijä ja Hiirikuningas - baletissa virittäytymässä joulutunnelmaan ja nauttimassa kansallisbaletin kulttuuriannista. Vihdoin sain itsekin virittäydyttyä hieman joulutunnelmaan!

Perjantaina olin vapaalla ja jouluostosten jälkeen otin osaa purjehdusseuran pikkujoulujen järjestelyihin, bileet pidimme Huutokonttorissa Jätkäsaaressa. Moni vieras kommentoi, ettei ole koskaan käynyt kyseisessä baarissa ja kehui mestan tunnelmaa. Paikka on sisustettu vanhalla kamalla ja kaiuttimissa soi Suomi-iskelmä, baaritiski on puolikas pelastusvene ja nimi meinaa satamatyöläisten työhönvärväyskonttoria, fiilistä siellä on kylliksi. Suosittelen pistäytymään!

Onnekseni bilejärjestelyissä oli mukana kokenut aisapari, sillä pikkujoulut onnistuivat paikanvalintaa myöten loistavasti. Mielestäni onnistuneiden juhlien ensimmäinen askel on vieraiden huomoiminen heti heidän astuessaan baariin sisään. Yhtä kundia kiirehdin kättelemään niin innokkaasti, että hän jäi takkinsa vangiksi ja ojensi puoliksi hihan sisällä jumissa ollutta kättään omaani vasten. Se on kättely tai halaus heitin, kun joku vielä keksi kommentoida kättelyä kovin viralliseksi tervehdystavaksi Mutta eipä kukaan voi väittää, ettei kuullut ohjeita illan kululle tai koodisanaa drinkkialennuksille.

Seuraava vinkki puolituttujen illanistujaisiin on helppo seuraleikki kuten tietovisa, jossa idea on saada ihmiset tutustumaan ja pakottaa heidät hetkeksi vaihtamaan vieraanpaan seuraan. Aisaparillani oli tähän loistava idea eli jaoimme korttipakasta kuvakortit ja ässät satunnaisessa järjestyksessä sisäänsaapuville (näin saadaan neljän hengen joukkueet, ja numeroitahan pakasta löytyy 13 eli suuremmankin seurueen saa tällä konstilla sekoittumaan kivasti). Sopivan hetken ihmisten tuttujen seurassa minglattuaan, pyysimme heitä etsimään joukkueensa. Kunkut saivat kerääntyä sohvalle, jätkät pyöreän pöydän ääreen, ässät loosiin ja niin edespäin. Siinä tuli hetken säpinää jengin kysellessä kellä mahtoi olla sama arvokortti kuin itsellä ja etsiessä joukkueelleen istumapaikat. Lyhyt tietovisa meriaiheisine kysymyksineen keräsi myös myönteistä palautetta.

Lauantaina singahdin auringon paisteessa pursiseuran syyskokoukseen, joka oli sisäisten erimeilisyyksien vuoksi venynyt hieman myöhäiseen päivämäärään, mutta onneksi ehdin juuri antaa ääneni kommodorin vaalissa ennen kuin piti taas vaihtaa maisemaa. Salillinen kokoustajia jaksoi lopulta palaveerata kuusi tuntia, itse siis häivyin kolmannen tunnin kumahtaessa kelloon! En olisi koskaan uskonut yhdistystoiminnan olevan näin vakavaa puuhaa... Minä siirryin politikoinnista bileisiin, saunaan ja lopulta Kalleen jatkoille. Siellä hyvä meno jatkui pilkkuun asti ja illan viimeisille hitaille löytyi kohtelias ranskaa puhuva tanssittaja. Kotimatkalla vielä noukin Teatteri-baarin edestä 50euron setelin ja Mantskulta löysin 24-vuotiaan kimman ajokortin, Visan ja dösälipun. Facebookin avulla löysin huolestuneen omistajankin, ja palautin kortit hänelle tänään. Kaikkea sitä verkkoon tarttuu, kun kävelee tuolla silmät auki.

Tänään onneksi hieman hiljeni ja kodin täytti satumainen tuoksu. Piparkakut siis uuniin ja sitä rataa... Lyhyiden yöunien takia voi tämä päivä ansaitusti jäädäkin vähän rauhallisemmaksi kuin menneet vuorokaudet. Mutta huomenna, jatkuu...

Kreppirauta tulille

Ikäkriisin puimisen jälkeen lienee varsin luonnollista vierailla menneillä vuosikymmenillä ja nostaa sieltä esiin pari mukavaa muistoa. Eilen vietimme työkaverin tupareita, joiden teema oli glitter. En löytänyt sopivia glitter-pöksyjä enkä muutakaan kimaltavaa vaatetta, joten päätin räväyttää muuten - glitter-jakauksella ja krepatulla tukalla!

Kreppirautani alkuperäispakkauksessaan. Pariksi tunniksi siis istuin eilen peilin eteen ja annoin äidilleni toiveen saattaa tukkani samaan malliin kuin joskus ala-asteen kevätjuhlissa. Parin tunnin aherruksen jälkeen tulos oli upea leijonanharja, joka tupareissakin aiheutti kehuja. Illan emäntä kertoi yrittäneensä googlata itselleen kunnon kreppirautaa sellaista löytämättä. Mun kappale on ostettu joskus 80-luvun lopulla ja se tulee irrottaa pistokkeesta tasaisin välein, sillä muuta lämmönsäätelyä ei vekottimessa ole. Mutta se lämpenee edelleen, 30 vuoden jälkeenkin!

Ja se krepattu fleda, melko harjas eikö?

Glitter-jakauksesta en harmikseni ottanut kuvaa, mutta näillä helpoilla varustuksilla pääsin kimaltavaan juhlatunnelmaan:

Tein siis kuten glitternisti neuvoo, ensin jakaukseen - ja poskipäille sekä luomille - hieman vaseliinia, siihen päälle glitteriä pienellä sudilla ja loppukiinnitys hiuslakalla. Koska innostuin levittämään hileitä myös luomilleni ja olo oli kuin voittajalla, kun seisoin kylppärissä silmät kiinni ja odottelin, että juuri naamaani ja siis myös silmäluomille suihkuttamani hiuslakka kuivuisi. Ehkä ne luomiglitterit olis pysyny kiinni ilman lakkaakin... Mutta toisaalta, eipä siitä mitään vahinkoakaan tullu, vaikka käytössä oli Tigin hyvinkin hajustettu super pitävä lakka. Ei sitä sentäs joka päivä silmiinsi sumuttele. Ei edes ripset ehtineet liimautua kiinni toisiinsa. Historian havinaa tässä kuvassa edustaa toi YSL:n hopeaglitter, joka on majaillut meikkipussissa jostain milleniumista asti.

Ikä

Koin tänään kriisin, ikäkriisin. Olen tuntenut sen olevan tuloillaan, se on kiusannut jo vuosia, mutta tänään multa kysyttiin tunnenko, että 4, 8 ja 10 vuotta nuoremmat työkaverit olisivat minua niin paljon nuorempia. "En" oli vastaukseni, en ole tuntenut itseäni heitä vanhemmaksi, mielumminkin välillä tunnen heittäytyväni porukan nuorimmaksi. Totesin sitten itse, että näkyyhän ikä jo naamastakin ja niin kuulemma näkyy, eikä sille mitään voi. Silti tunteet kohosi pintaan. Olen itse aina arvottanut itseni ehkä iättömäksi, tullut toimeen kaiken ikäisten kanssa, nuortunut vaan entisestään nuorten kanssa. Tai näin olen itse ajatellut. Nyt pelkään, että minut on näin tehdessäni katsottu tädiksi, joka vain yrittää olla nuorempi kuin onkaan.

Perusprobleema tässä kai on, etten tunne saavuttaneeni elämässäni sitä asemaa enkä henkistä tilaa, mikä ikäiselleni jo kuuluisi. En ole ehtinyt luoda jatkumoa. En ole nainen vaan kimma ja ympärilläni on kundeja, ei miehiä. Nainen ja mies ovat aikuisia, kimma ja kundi jotain paljon maneempaa. Naisena pitäis olla jotenkin rauhoittunut ja seestynyt, pariutunut, lisääntynyt, urautunut ja velkaantunut, ja minä olen kaikkea muuta. Kimmana olen täysi kakara, tunteeni heittelevät kuin teini-ikäisellä ja elämä on risaista kuin parikymppisellä. Tai ainakin toivon ja luulen näin. En edes halua aikuiseksi, ja silti se näkyy jo naamasta. Silmien alla on rypyt varmasti liiasta nauramisesta, suonikohjut puskee esiin... Kroppa vaan pettää enkä ole kuin kohta 36!

Aiemminkin syksyllä sain kuulla, etten ole "enää ihan nuori". Toteajalla, kuten kullakin meistä oli ehkä oma ikäkriisinsä, muttei sitä tarvis muihin siirtää. Ja  lopulta, miksen voisi olla ok ikäni kanssa? Koska en tunne kuuluvani joukkoon! En ole tämän ikäinen, en halua vain tämän ikäisiä kavereita, en halua tyytyä syntymäajalla jaotteluihin, ja haluan silti kertoa syntymäaikani vuodella varustettuna. En halua olla 63 kun olen 36, tai hups aina 25, kun ei sillä ole mitään merkitystä, jos me emme anna sille merkitystä! Ja mehän annamme.

Jokaisen kriisin aiheuttajalle olen syvästi kiitollinen, niin myös tämän, sillä nyt pohdin miksi hitossa tämäkin kriisi? Mitä väliä sillä on mitä muut ajattelevat. Törmään tässä kai lopulta omaan käsitykseeni vanhemmista ihmisistä ja pelkään tulevani heidän kaltaisekseen nuorempieni silmissä. Vaikka voin aina tokaista, ettei Jonnet ymmärrä, haluaisin itse pysyä aallon harjalla. Nuorena.

Luonnollisesti ikää saa miettimään myös aina olemassa olleiden julkkisten poismenot, kun heidän vanhenemisensa seuraaminenkin on tuskallista. Lähimpien vanheneminenkin on tuskallista. Siinä voi vain verrata ja tajuta muuttuvansa itse jonkun silmissä samankaltaiseksi, aikuiseksi, vanhemmaksi, varttuneeksi. Se pelottaa, hirvittää, kuvottaa jopa. Ei vielä, on vastaus! En ole valmis. Ja todella, ehken vain ole valmis luopumaan mistään aina olemassa olleesta. Ymmärtämään, että ajalla on rajansa ja elämälläkin mittansa.

Yhdessä mietelauseessa todettiin ihmisellä olevan kaksi elämää. Toinen alkaa, kun tajuamme, että meillä on vain yksi elämä. Olisiko tämä myös sellainen kriisi, herätys tähän yhteen, tärkeään, ainutlaatuiseen, ja omaan.


Seuraava runo liittyy tähän teemaan...

Ikäkriisi

*kai siellä humaltuakin saa*

Ykätä niin,

että omaan kylppäriin asti ehtii.

Tai kirjoituspöydän laatikkoon?

Otan vanhan tv:n mukaan,

mikä voidaan paiskata parvekkeelta.

Mulla on agressioita,

pahoittelut.

Heitän tv:n matkalla dösän ikkunasta.

*sun luona tollaset bileet*

Jes, kaikille tv:t Sorttiasemalta

ja sit mun luo!

Rokkistara tuparit.

Voit leikkiä,

et omistan sviitin, mistä lentää irtaimistoa.

Paahtimiakin saa viskoa metsään,

piippiraudan lingota kuuseen roikkumaan.

*Hengitä syvääääääääään uuuuuuuuuuuuuuuuh ja ulos huuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuu*

*mitä täällä tapahtuu?*

En tiedä,

multa kysyttiin vaan tunnenko itseni vanhemmaksi kuin te muut.

Livenä, kiitos

 Eilen oli Haloo Helsingin Hulluuden Highway-kiertueen päätöskeikka Hartwall Arenalla Pasilassa. Päätin vuosia sitten, että musiikin kulutusta on lisättävä, etenkin keikoilla käymistä enkä ole katunut päätöstäni. Elävänä kaikki musiikki kuulostaa niin makeelta! Tuossa ylemmässä kuvassa on samanlainen häkkiviritys, minkä alla muistan nähneeni bändin joskus 2007. En silloin ollut itse yhtyeen fani vaan keikalle minut vei silloinen kaverini, mutta eilen muistot siltä keikalta nousivat elävästi mieleen. 

 Kolme kappaletta he soittivat tuolla pienellä lavalla ja sitten vaihtoivat arena-kokoon ja arena-tyyliin...

 Valot ja näytöt ovat näissä isoissa konserteissa usein yhtä upeita kuin musiikki, niin eilenkin. Vitsit mikä fiiis ja visuaalisuus!

 

 Hitaiden aikaan jengi sytytti puhelimien taskulamput, ja mietin miltä se on ennen näyttänyt stendarien lepattaessa... Ainakin arenallinen puhelimien lamppuja valaisi paikan yllättävän hyvin, sellaista ei sytkärin liekki varmasti saanut aikaan 80-luvulla. Mutta fiilis oli silti huippu! Samoin bändi rauhoittui muutaman kappaleen ajaksi akustisiin rytmeihin, joiden aikana Ellin hieno ääni pääsi oikeuksiinsa ja fiilis tiivistyi lämpimäksi.

Tulitehosteet oli muodin mukaisesti otettu myös osaksi show'ta, ja vau! Kuvan ottohetkellä soi keikan viimeinen kappale, kiertueen ja albumin nimikkobiisi, Hulluuden Highway. Niin se elämä on, hulluuden highway. Kaasu pohjaan vaan...

"Yösyöttö" Riviera Kalliossa

 

Nyt palataan hetkeksi arkeen näistä kaikista pohdinnoista; panin oikein popparit kotona kattilaan, että pääsen tunnelmaan... Nyt on nimittäin pakko nimetä Helsingin manein leffateatteri, joka on Kalliossa sijaitseva Riviera! Etuosan baari hämää, vaikka onkin tyylikkään 'sliik', sillä itse elokuvateatterin puolelta löytyy ihanan muhkeita sohvia ja nojatuoleja, stylet pikku pöydät jokaiselle katselijalle omansa sekä se kuuluisa elokuvateatterin sisällä oleva baari juomalistoineen ja ehdottoman herkullisen näköisine napostelulautasineen. Mukavuutta ja tunnelmaa halvemmalla kuin valtavirtateatterissa, yes please!

Kun vielä valitset paikan huonene sivuilta, saat itsellesi sellaisen laiskanlinnan, että ei paremmasta väliä! Tai jos olet pariskuntana liikkeellä, sohva se on ehdottomasti. Ja peffan alle kunnon tyyny, jos ei meinaa muuten nähdä, nekin tarjotaan talon puolesta. Tänne tulen uudestaan, noissa lepolinnoissa kolmituntinen Tuntematon sotilas ei varmasti tuntuisi yhtään pahalta.

Leffasta sitten eli kankaalla esitettiin yksinhuoltajaisän arkea kuvaava Yösyöttö. Aijai, ensiksikin Petteri Summanen on aivan loistava näyttelijä ja saisi tehdä enemmän leffoja! Muukin roolitus on mennyt aivan nappiin ja kuvauksella ja leikkauksella elokuva oikein lähteekin lentoon. Se ei ole vain tarina yksinhuoltajaksi yllättäen jäävästä kundista vaan koko fiilis on leffassa hieman absurdi, kuin nyt tämän tuoreen isän tilanne sattuu olemaan. En voi paljastaa paljoa enempää, sillä leffa nojaa paljon tilannekomiikkaan samoin kuin dialogiin, mutta suosittelen katsomaan, huvittumaan ja viihtymään tunti 26minuuttia. Kotimainen laatu puhuu puolestaan. Ja mikä mukavinta, se on kuvattu Vuosaaressa, tutuissa maisemissa. Rivieraan siitä, ja nopeasti!

Mahatunne

Mulla täytyy aina olla joku ongelma, jotta saan aikaan pohdintaa. Eilen kaverit huomauttivat, että olin koko aamupäivän hieman poissaoleva. Kun toin lounaspöytään ongelmani "Voittaako rakkaus kaiken?" alkoi vilkas keskustelu, jonka jälkeen mielenvireyteni nousi aivan uudelle tasolle ja tämä teksti sai alkunsa. Mutta ensimmäisenä tekstin pääteemaan eli mahatunteeseen, jota olen miettinyt jo pidempään.

Ensimmäisessä työpaikassani pomoni tuli heittäneeksi ilmaan tämän mahatunne-termin. Sitä tuli hänen mielestään kuunnella kaikessa päätöksenteossa, pienessä ja isossa. Jos mahatunne sanoo kyllä, kannattaa irtisanoutua ja lähteä Australiaan. Hän oli alkujaan ruotsinkielinen, ja ajattelin termin olevan suomeksi jotenkin outo, siis mahatunne... Ajattelin kai ruotsiksi termin kääntyvän fiksummin. Mutta kun aloin kuunnella, millä perusteella päätökseni teen, huomasin kaiken johtavan aina mahaan. Sen tunteen pohjalta todella irtisnaouduin ja lähdin vuodeksi Australiaan, sen perusteella valitsin aikanaan meneväni yliopistoon enkä kelloseppakouluun, sen pohjalta maalautin tuon jalkalampun jalan ja valitsen menusta kiinnostavimman ruoan... Maha kertoo suunnan, antaa painavammankin neuvon, kun sitä herkistyy kuulemaan. Ainakin kun on tällainen tunneajattelija kuin minä.

Toiset painavat eteenpäin järjen voimalla, perustellen päätökset järkeilyllä. Se on hyvä niille, jotka näin pystyvät tekemmään. Toiset ovat tunteella kulkevia ja silloin, jos maha on vastaan ei lopullisesta päätöksen tekemisestä tule mitään. Intuitio voisi olla toinen termi tälle jutulle. Saatan myös tehdä päätöksen kertomatta sitä vielä kellekään ja jäädä sitten fiilistelemään, mitä mahani siitä sanoo. Jos sitten ei tunnu oikealta, päätökseni ei ole oikea eikä sitä voi toteuttaa, jotain on muutettava.  Rohkeutta mahan kuunteleminen vaatii, ja herkkyyttä, mutta sitä vastaan on turha taistella. Se on henkilökohtainen turvavarusteeni, vakuutukseni ja itsetuntemuksen välineeni.

Kun päätöksestä tulee kyllin vaikea, se tarvitsee mahatunteen lisäksi aikaa ja päättäväisyyttä. Purjehduskaverini totesi torstaina tavatessamme osuvasta miten vaikeaa on  laittaa jalkansa maahan, päättää olevansa jotain mieltä ja pysyä päätöksessään, etenkin kun kyseessä on tunne-elämä. Siis vaikka sanon mahatunteeni olevan vakuutukseni ei se tee päätöksenteosta lopulta sen helpompaa. Jos mukana on tunteita, kun mukana on sydän, päätös tuntuu  joskus jopa mahdottomalta. Kun kuvaan vielä astuu varjo, mitä jos kuitenkin tai itku menetetystä mahdollisuudesta on päätöksessä läsnä, antaa maha suunnan, mahdollisuuden olla itselle rehellinen, kunhan itselle uskaltaa olla rehellinen. Sillä, kun on itselleen rehellinen, tarvitsee enää rohkeutta ja uskoa. Päätöksen jälkeinen helpotus puhuu puolestaan.

Tästä pääsenkin seuraavaan pohdintaani eli voittaako rakkaus kaikki esteet? Pysyykö mahatunne vireydessä rakkauden vastaantullessa vai meneekö se yhtä sekaisin kuin sydän ja järkikin? Ja pohjimmiltaan, voiko mahatunteella päättää rakkauden, elämän vahvimman tunteen kohtalosta? Olen pohtinut viime aikoina suhteita, joissa toisella on neliön muotoinen muuttokuorma ja toisella on talo, jossa pyöreäkarminen ovi. Neliö ei mahdu sisään pyöreästä oviaukosta ilman sahaa, mutta missä kulkee raja siitä, mitä toiselta voi rakkauden nimissä pyytää? Kumpaa tässä tilanteessa tulisi muovata, muuttokuormaa vai oviaukkoa? Ja missä suhteessa?

Nykyään vieläpä, kun olemme tottuneet valitsemaan elämässämme vapaasti, shoppailemaan mitä haluamme, on hyvin turhauttavaa yrittääkään tyytyä oviaukon väärään muotoon. Mieluusti sitä muovaisi omaa pakaasiaan sopiakseen vaadittuun, mutta sitten vastaan tuleekin mahatunne. Tunne, joka kertoo mihin on valmis ja mihin ei.

Sanotaan, että rakkaus voittaa kaikki esteet. Mutta jos rakkauksia on kaksi, ja ne vetävät vastakkaisiin suuntiin, on valinta julma. Kun molemmat antaisivat elämän, mutta täysin erilaisen, vain mahatunne tietää kumpi tie on oikea.

Ennen normit määräsivät paljon enemmän, prinssi ei voinut naida eronnutta naista ilman järkyttävää skandaalia. Wallis sai kuitenkin Edvardinsa, mutta herra joutui tunteen puolesta uhraamaan asemansa yhteiskunnassa. Järjestettyjä avioliittoja on edelleen, mutta halu ja valinta ovat tärkeämpiä kuin normi ja traditio. Nykyisin ehkä jotkut uskonnot ovat harvoja, mitkä jarruttavat ihmisten vapaata valintaa. Jos toisen aate on aivan vieras eikä itse istu siihen eikä se istu itseen, on hyvin hankalaa päättää tulisiko neliöstä tehdä pyöreä vai pyöreästä tulla neliö, vai muotoituisimmeko molemmat soikeiksi, tai kuusikulmioiksi.

Tai onko muutos edes mahdollinen? Kun ei halua taskulämmintä vaan höyryävää yhteyttä; kun haluaa jotain, mitä ei voi oppia eikä opettaa. Kun haluaa jotain, missä toisen hiffaa heti, tuntematta. Silloin ei naurata, jos sahakkan ei auta, sillä niin hienoa sahaa ei taida olla, että se yltäisi neliön sisään muovaamaan, sille pyöreän sydämen. 

Rakkauden on vaikea peitota mahatunnetta,
mutta mahatunne, 
se voi peitota mitä vain.

Remonttivuosi

Vuosi 2017 on ollut remonttivuosi monella tavalla, mutta ainakin kotini on saanut tämän vuoden aikana aivan uuden ilmeen. Alkuvuodesta valmistelin pitkään mietittyä remontti, toukokuussa remontti toteutui ja nyt marraskuussa olen saanut asuntooni viimeiset silaukset kuten taulut seinille ja jalkalampun uuteen uskoon. Seinien maalauksen jälkeen oli itsestään selvää, etten halua enää yhtään reikää seiniin enkä ainakaan halunnut porata isoäidiltä perittyä puukehyksistä peiliä tiukasti yhteen kohtaan kiinni. Näin pää päätin investoide Stas-tauluripustuskiskoon, asennuksen hoiti sama liike, mistä tilauksen tein eli Life Art Oy Fredalla.

Mulla on nykyään ihan sellainen olo, että olisin galleriassa, kun olen kotonani. Tauluja voi siirtää vaivatta ja lisätä yhteen silikoninauhaan vaikka kolmekin taulua päällekäin roikkumaan. Ohuet nauhat myös kestävät ihan kiitettävästi painoa ja koukun järeämmäksi vaihtamalla tuo kilojen painoinen peilikin roikkuu ilmavasti. Muka haperoon 40-luvun kanankakka seinäänkin nämä kiskot asentuivat siististi eikä seinä murentunut, kuten pelkäsin. Suosittelen tätä ratkaisua, jos yhtään reikien nakuttelu mietityttää. Tietty miinuspuolena ovat nuo ripustusnauhat, jotka hieman näkyvät, mutta kuten sanottua, ne ovat nostaneet kodin fiilistä ihan uudella tavalla. Ja kuinka helppo on heittää pari posteria seinään ja puolen vuoden päästä kyllästyttyäni napata ne alas.

SYksyn ja pimeyden saavuttua oli ajankohtaista myös jalkalampun tuunaus. Remonttimuuton yhteydessä tämä vanhempien 70-luvun hirviö oli jo lentämässä roskiin, mutta säilytin sen kuitenkin huvikseni, koska ajattelin etten löydä sopivaa keltaista vastinetta ennen syksyn pimeitä. Onneksi säilytin, sillä Decoväri Oy Aleksis Kiven kadulla sai loidittua sille aivan uuden ilmeen...

Idea väriin ja metallinhohtoon tuli alunperin Lintsin ehdottomasta suosikkilaitteestani 80- ja 90-luvuilta eli Breakdancestä. Siinä oli punaisia, sinisiä, liloja ja keltaisia konsoleita, joissa huvittelijat istuivat. Breakdancen konsoleissa värin päällä oli hopeista hilettä, joka lampun väriä pohtiessani putosi mietinnän edetessä pois, mutta lopputulokseen olen nyt enemmän kuin tyytyväinen.

 

Onpahan uniikki valonlähde ja kuulemma vielä jotain tanskalaista designia! Onneksi en heittänyt sitä pois, sillä tää tuunaaminen on välillä hauskempaa kuin uuden hankkiminen. Ja jos joku ei diggaa niin rohkeasti vaan kommenttia! Tässä kohtaa "ihan kauhee" on paljon parempi kuin "ihan hyvä"!

Kilpailujärjestäjäkurssi

Otin perjantain ja maanantain vapaaksi syksyn piristykseksi, mutten ole turhaa ehtinyt makailla, kun joka päivälle on ollut ohjelmaa. Perjantaina kävin pyörähtämässä purjeiden trimmauksen jatkoluennolla, mistä mulle jäi vain ohut käsitys kisapurjeiden oikeiden asettelujan saloista. Tvistissä ja nostimen säädössä mentiin sen verran korkeaan hifistelyyn, että totesin hitaammankin purjehduksen riittävän minulle. En tajua, kun hamuan tietoa, mutten millään halua panna sitä täytäntöön kisamiehistössä. Tuttava totesi, että yhdessä kesässä kisaten oppii enemmän kuin kymmenessä matkapurjehtien enkä ollenkaan epäile, etteikö hän olisi oikeassa. Kisat järjestetäään vaihtelevissa olosuhteissa ja omaa vauhtia on helppo vertailla kisakavereihin. Mitä he tekevät paremmin, kun pääsevät noin paljon kovempa tai missä itse onnistun, kun satun johtamaan koko menoa.... Kova vauhti vaan on aina ollut mulle punainen vaate, mutta kyllä siihen pitäisi tottua. Se pitäisi oppia hallitsemaan. Vauhti ja pelko.

 Istuttiin Cygnaeuksen koulun liikuntasalissa matalilla penkeillä kuin ala-astellaiset ikään! Puolapuut piti tietty illan aluksi testata. Pakko kyllä myöntää, että kiehtovin juttelu käytiin aftereillä läheisessä baarissa, kun puhuimme mastontekijän kanssa mastojen rakenteista ja materiaaleista.

Tänä viikonloppuna osallistun myös purjehduksen kilpailujärjestäjäkurssille ja tuntemani kokenut kisajärjestäjä, tuomari ja kisapurjehtija suositteli hyväksi järjestäjäksi pääsyn reseptiksi omaa kisaamista kaiken mielenkiinnon pohjana. Kurssilla totesin tämänkin käytönnän praktiikkaa arvostavan neuvon täysin todeksi. Miten voisin tehdä hyvät, toimivat radat ja sulavan kisan, jos en itse tiedä miten rataa kiertäisin tai mihin asioihin purjehtijana kiinnittäisin huomiota? Kisaa järjesteäessä kuten mitä vaan orkestroidessa valituksia tulee ja jos oman näkemyksen pohjana on vain sääntökirja ja ajatus tuulen suunnasta, ei sillä pitkälle pötkitä. Todellisesta tekemisestä on pakko olla hajua!

Tosin tarkastellessani kurssin loppukokeen oikeita vastauksia, jotka meille jaettiin kokeen loputtua, tuskin pääsen edes pohtimaan kisajärjestäjyyttä. Ei oikein oppi kahdessa päivässä ehtinyt upota, vaikka sääntökirjaa sai pitää tentissä mukana. Viikonlopun aikana oli kuitenkin käyty läpi aivan kaikki kisan järjestämisestä, en edes muista tähän luetellakseni mitä kaikkea kävimmekään läpi. No ei siinä mitään, teoria kiehtoo kuitenkin ja näitä erinäisiä veneilyaiheisia kursseja on jo alkanut kertyä. Ja jos tämän viikonloppuisesta pääsen läpi, on mahdollinen opintopolku kisojen parissa pitkä ja mielenkiintoinen. Ulkomaillekin voisi kisoja päästä järkkäilemään, Ranskaan ainakin mielisin. Lähempänä kalenterissa olisi purjehduksen tuomarikurssi, sillä haluaisin oppia purjehduksen sääntöjä paremmin. Tämäkin oppiminen olisi varmaan paras tehdä radalla ja käytännössä. Mutta niin, myönnetään, inhoan epäonnistumista ja mun pitäis vaan heti osata enkä malttaisi opetella yhtään käytännössä. Ehkä tämä kirjaviisaus on siinä niin "helppoa", itselle oppimista. Pyhänä rantapiruna vaan paikalle, ja muita neuvomaan, jep jep!

Unelmat. Oikeuteni omaan elämääni.

Tämä kaikki lähti taas yhdestä sanasta, minkä työkaveri sanoi jutellessamme syvällisiä. Sana oli riittämättömyys. Riittämättömyyden tunne. Mutta ennen kuin menen siihen, sain päähäni pohtia unelmia ja jokaisen oikeutta oman näköiseensä elämään. Ja sitä, miten riittämättömyyden tunne hämää tätä pyrkimystä.

Unelmat ovat henkilökohtaisia, joskus itsekkäitä, joskus yhteisiä tavoitteita elämässä. Ne ovat elämän pakopaikkoja, lupauksia jostain ihanasta, palkintoja arkeen. Ne pitävät monet menossa. Monet unelmat jäävät unelmiksi, tai ne on tarkoitettukin vain unelmiksi. Minä haluan joskus asua penthousessa Manhattanilla totesin viime kevään coachaus sessiossa, kun haetiin jotain guru-tavoitetta, ultrajuttua mihin pyrkiä elämässä. Tavoitetta, jota ei saavuttaisi ihan heti vaan siihen voisi rakentaa polun, rappuset, tikkaat tai liukumäen (kai tavoitteeseenkin voi päästä myös helpoimman kautta?), miten sen haluaa käsittää. Hyvä ystäväni pyysi viikko sitten saada lainata tätä ideaa. Se on kuulemma tarpeeksi kaukana, mutta silti tarpeeksi realistinen. Se motivoi lannistamatta. Ettei sitten papin istuessa saattovuoteen reunalla ole loputonta listaa tekemättömistä asioista ja pelkkää harmitusta toteutumattomista unelmista.

Unelma on ihmisen itselleen tekemä lupaus paremmasta. 

 Kun unelman jättää toteuttamatta, pettää vain itsensä...

Miksi kuitenkaan asettaa unelmia ja tavoitteita, jos niihin ei realistisesti usko tai pyri? En usko, realistisesti asuvani koskaan kattohuoneistossa New Yorkissa, mutta kun asiaa ajattelen, mikä on oikeasti minun ja guru-tavoitteeni välissä? Ei ainakaan elämän realiteetit. Aina voi pyrkiä ja aina voi päästä niin pitkälle kuin haluaa. Minun ja tavoitteeni välissä on ainoastaan minä. Piste. Minä. Mielessäni itselleni asettamani rajat. 

Olen seurannut sivusta ihmissuhdetta, jonka toinen osapuoli pohtii ja maalailee yhteistä tulevaisuutta. Hän unelmoi ja haaveilee, kertoo haluavansa perheen, hirsitalon, purjeveneen, avioliiton ja tulevaisuuden turvan; erakkosaaren, missä ikuinen rakkaus kukoistaisi ja elämä pyörisi yksinkertaisen ja riittävän ympärillä. Tämä haaveileva osapuoli on varattu, ja se saikin minut miettimään, onko hänellä turva pohtia ja haaveilla kaikesta kauniista tietäessään, etteivät nämä haaveet luultavasti koskaan toteudu? Useinhan haaveilu tyssää siihen tosiasian tajuamiseen, että haave olisi oikeasti toteutettavissa, mutta sen eteen tulisi uhrata jotakin, päästää irti vanhasta, hypätä tuntemattomaan tai ihan vaan yksinkertaisesti tehdä töitä! Se olisi mahdollista, mutta ei, ei sittenkään, enhän minä nyt mitenkään voi. Minulla on sitä ja tätä ajateltavana, se ja tämä kontollani. Tämä tuttu elämä elettävänä. Mitä nyt muutkaan sanoisi, jos minä... uskaltaisin. Mitä muut sanoisi, jos kerrankin minä tavoittelisin onnea?

Unelmoinnista tulee vaikeaa sillä hetkellä, kun ei enää pysty perustelemaan itselleen miksi ei. Unelmoinnista tulee raskasta, kun huomaa, että jos haluan jotain, voin sen todella saavuttaa, mutta hintansa unelmallakin on. On yhtä todennäköistä menettää kaikki, kuin on saavuttaa vielä enemmän. Onkin helpompaa ja useiden mielestä jopa perusteltua katsoa tiukasti nykyhetkeen, todeta kaiken olevan 'ihan hyvin' kuin katsoa tulevaan ja todeta miten toisin, ei välttämättä paremmin, mutta itselle mukavammin asiat voisivatkaan olla. Joku sanoi muuten joskus Nytissä, että 'ihan hyvä' on paljon pahempi kuin 'ihan paska', ja siitä olen täysin samaa mieltä! Ihminen pelkää muutosta, vaikka sitä kaipaakin. Siksi viikon loma on ihan hyvä, muuttakoot toiset sukelluksen opettajaksi Balille.  Ne jotka uskaltaa riskeerata.


Tässä kohtaa tulee mieleeni taas tuo työkaverin sanoma sana, riittämättömyys. Viime postauksessa lanseeraamani  kalojen ja vesistöjen tervehdyttämis-kampanjan ideana on muiden miellyttämisen lopettaminen ja oman elämän itselleen elämisen aloittaminen. Kuitenkin jos katson sen miellyttämisen halun taakse, mitä sieltä löydän muuta kuin tarvetta olla helppo tyyppi, iloksi muille, säästyä tuskalta sanoa ei ja mahdollisuudelta loukata toisia? Sillä syynä miellyttämiseen ei ole vain toisen ihmisen miellyttämisen tarve, vaan oman arvon ja tarpeiden väheksyntä. Siellä pohjalla taitaa lymytä kysymys onko minulla oikeutta onneen tai muutokseen, tai parempaan elämään? Jollekin toisen miellyttäminen ja toiselle nautinnon suominen tuovat petämättömiä nautinnon ja onnistumisen tunteita. Mutta mikä on se pohjavire, jos ponnisteluista ja uhrauksista huolimatta tulee yksin kotiin, tyhjin sydämin, ilman sen perustavampaa pohjavirettä. Toisen nauttiessa saa ehkä hetken todisteen riittävyydestään, saa ihmisen antaman hyväksynnän, taputuksen, mutta se ei pitkälle kanna. Se ei ole omaa vaan lainattua hyväksyntää. Muut menevät aina edelle, minulla ei ole niin väliä, tunteillani ei ole niin väliä. Minun mielipiteilläni, haluillani tai ajatuksillani ei ole arvoa sinänsä. Miksi olisi? Eikö kuulosta daijulta? Ja silti se on ihan todellinen pohdinnan aihe minulle ja monelle muulle.

Itse olen hogannut tämän diellemman muunmuassa seurustelusuhteissa. Himoitsen kundia niin kauan kunnes hän on saatavilla, suostuva suhteeseen. Siinä samassa hetkessä fiilikseni katoavat, ihastus lakkaa. Silti jatkan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Olen luvannut toiselle olla hänen, ja kun hän on minun, se olis tässä sit se paketti. Kokemaani tunnetta voisi äkkiseltään sanoa sitoutumiskammoksi, mutta mitä jos se onkin riittämättömyyden ja arvottomuuden fiilistä? Ajatus, ettei minua voi koskaan kukaan aidosti rakastaa, etten voi olla toisen rakkauden arvoinen. En uskalla antautua rakastettavaksi, koska silloin minun pitäis myöntää olevani arvokas. Tajuta olevani tahtova, tunteva, aito ja kallisarvoinen, merkitsevä. 

Ihmissuhdetta yksinkertaisempana esimerkkinä havahduin tähän tänään lounaan hakua pohtiessani. Halusin sateisena päivänä piristää itseäni nepalilaisella ruoalla. Työpaikkani tarjoaa ylityöntekijöille lounasedun, ja sen saa hakea vaikka työpäivän jälkeen kotia lähellä olevasta ravintolasta. Mmmmm, mikä nautinto se olisikaan, nepsua kotisohvalla, kunnes tajusin "ottaakohan ne vastaa lounasseteleitä lauantaisin?" Sen sijaan, että tämä olisi ollut normaalia pohdintaa, johon selvitetään vastaus vaikka ravintolasta kysymällä löysinkin sen takaa kysymyksen, olisiko minulla oikeastaan oikeutta nauttia näin? Ansaitsisinko sellaista luksusta, kuuman city-sinkun tyylistä noutoruokaa, jota nauttisin kodin lämmössä herkutellen? Näin yksinkertainen asia, ja niin monimutkainen tunneasetelma. Olenko -itselleni- tarpeeksi arvokas nauttimaan näin? Onneksi työkaverikin sen sanoi, soita ja kysy ottavatko he lounasseteleitä vastaan. Soitin ja kysyin. He ottivat, ja minä nautin. Ansaitusti. Todella ja ilman tunnontuskia.

Onko unelmien ja haaveiden pelkäämisen ja kieltämisen taustallakin siis pelko riittämättömyydestä. Ajatus siitä, ettei ole riittävän hyvä ansaitsemaan haluamaansa. Ansaitsemaan omantyylistään tai onnellista elämää, tai edes tällaisia pieniä hetkiä. Joillekin ne pienet hetket saattaisivat olla pitkät yöunet, joita ei vaan ehdi nukkua, koska pitää mennä ja tehdä, olla muille mieliksi. Sen ei tarvitse olla isoa, mutta päätös voi joskus vaatia isoja. Pohdintaa siitä olenko itselleni niin arvokas, että uskallan ja haluan suoda itselleni onnen. Tai uskalluksen sijaan voin vaatia, tajuta, hogata, ymmärtää, että minulle on oikeus onneen! Jokaisella on. Niin hetkelliseen kuin pysyväänkin. Valitessani itselleni onnen, vapautan ehkä jonkun etsimään omaansa. Valheessa ei kannata elää, etenkään itselle lausutussa. Olet liian arvokas sellaiseen, riität paljon enempään!

Leffasuosituksena tähän teemaan "Holiday" - kiitos äiti, kun sujautit DVD:n mun kassiin! Ja heille, joiden mielestä tämä on rohkeaa avautumista, tyhmääkin ehkä, on pakko sanoa, että ilman kirjoittamista en pääse haasteessani eteenpäin. Kertoessani nämä asiat teille, kerron ne myös itselleni. Lausun ne todeksi ja loikkaan kohti edessä siintävää tavoitetta. Sillä kun elämälle aidosti avautuu, alkaa hyvä virrata luo.

Suo 

Suo vapaus 

Älä pidä kiinni 

Kuivatan kyyneleet 

Otan askeleen 

Suonsilmän suljen 

Astun elämääni

Kirja-arvostelu "Tunne lukkosi"

Pitkään, turhan pitkään jätin tämän kirjan lukematta. Pidin sitä liian tykättynä, etten ajattelevana ihmisenä voisi siitä mitään oppia. Sitten joku fiksu tuttavani sai kävelemään kirjakauppaan, onneksi! En ole hetkeen lukenut mitään näin muutosta tekevää:

Tunne lukkosi - vapaudu tunteiden vallasta Kimmo Takaselta. Olen aina tykännyt analysoida tunteitani ja tekojani, mutta on ollut hätkähdyttävää huomata, etten ole ennen päässyt sen maan pinnalla kasvavan rikkaruohon juureen. Olen kyllä yrittänyt kiskoa sitä ylös, katsoa mistä tunteet, yleensä kielteiset, johtuvat, kysyä jopa itseltäni miksi näin tai noin tunnen, mutten ole ennen päässyt pintaa syvemmälle. Tämä kirja sen sijaan ottaa lukijaa aidosti kädestä kiinni ja johdattaa tunteiden syntylähteille, lapsuuteen, nuoruuteen, niihin kokemuksiin, jotka on unohtanut aktiivisesta mielestä, mutta mitä mieli ei ole unohtanut mihinkään. Itsellenikin on pulpahdellut jänniä muistikuvia menneistä tapahtumista, ja kirja avulla olen oppinut yhdistämään ne vielä nyt aikuisena vaikuttaviin toiminta- ja ajatusmalleihin. Miten sisällämme elää aina vaan se pieni lapsi yhdessä ankaran vanhemman ja ymmärtävän vanhempansa kanssa. Eikä näillä nyt meinata välttämättä konkreettisia vanhempia vaan myös omia sisäisiä ääniä, jotka toisaalta soimaavat, toisaalta kannustavat. Miten kiehtovaa!

Tuo 'nyt aikuisena' tuntuu kyllä aina yhtä jännältä sanoa. Se on vieras ja outo termi. En vaan tunne olevani aikuinen. Mahdun 21 neliän yksiöön, en halua sitoutua mihinkään enkä päästä irti nuorten musiikista tai poreilevasta elämäntyylistä. Eikä tietty tarvitsekaan, vinkeä fiilis se vaan on kun on lapsi vielä kolmeviitosena. Työkaveri kommentoi "olet kuitenkin tarpeeksi aikuinen" kun naureskelin hänelle hurmanneeni kuusikymppisen herrasmiehen yhteisessä harrastuksessa. Tarpeeksi aikuinen, miten osuvasti ilmaistu! Olen tarpeeksi aikuinen käymään töissä, vastaamaan asuntolainasta ja lukemaan uutisia, mutta silti liian nuori perustaakseni mitään pysyvämpää kuin tuuleen haihtuvan ajatuksen tulevasta.

 Minun ja aikuisuuden suhde on kuin toimimaton pankkikorttini, connection error eli yhteys ongelma toistuu toistumistaan. Vielä kun saisin hankittua sellaisen hupullisen ja peppuluukullisen kollege-haalarin kotiasuksi. Äiti, saanks mä... Vai joulupukkiko se oli, jolta piti tähän vuoden aikaan pyytää?

No joo, siinä taas vähän päätöntä pohdintaa. Kai se on se sisäinen lapsi, joka pääsee täällä valloilleen aina välillä. Mutta liittyy tämä pohdinta myös kaksi viikkoa sitten YK:n päivänä lanseeraamaani Kalojen ja vesistöjen tervehdyttämiskamppanjaan. Kyseessä on kalat-horoskoopissa syntyneille kavereilleni - ja itselleni - suuntaama haaste, johon saa luonnollisesti täten tulla mukaan kuka vain, joka kokee olevansa tai olleensa turhaan itsensä unohtanut ja muiden halujen takia elävä. Jos olet miellyttäjä, jos alistut muiden tahtoon, koska et ajattele olevasi tärkeä tai mielipiteidesi olevan oikeutettuja, haastan sinutkin tähän haasteeseen, horoskooppiin katsomatta! Sain tähän kamppanjaan heti mukaan kaksi rakasta kalaani, mutten ole hetkeen tiedustellut, miten heillä menee haasteeseen liittyen. Onko tullut tuotua esiin omaa halua ja vastustettua vaativaa, omaa etuaan ajavaa läheistä, pomoa, ventovierasta kulkijaa? Minä olen jo hyvällä tiellä kohti ensi vuoden YK:n päivää, jolloin liputetaan oman terveen arvonsa tuntevien vuosipäivää.

Duunipaikalla on seinällä tälläinen mietitaulu, viittaan siihen vieläkin turhan usein tyyliin taas tuli mentyä numerolla yksi. Mutta onneksi yhä useammin saan todeta, se olisi ollut viitosta, mutta eipä ole enää! Tunteidenne orjat, sorron yöstä nouskaa...

Talkooviikonloppu

Hieman purjehdusaihetta tähän pohdinnan väliin, ei sitä kukaan jaksa aina vain pohtia. Tämä viikonloppu kuluikin HSS:llä veneiden talviteloille asetteluun ja kevään valmisteluun liittyvissä talkoissa. Viime viikonloppuna, kun oli hieno ilma, muut talkoilivat ja minä istuin sisällä ylitöitä tekemässä. Nyt kun päätin vaihtaa vapaalle molemmiksi päiviksi, sää oli sanoisinko hieman haastava.

 seuralaisten veneitä talviteloilla, meidän veneet alemmassa kuvassa

Eilen muunmuassa kiinnitimme veneisiin talvipeitteitä 13metriä sekunnissa puhaltaneessa tuulessa. Mutta se todettiin myös, että kun pressun kiinnittää kauniilla säällä, sen kiinnittää helposti liian löysäksi. Kovassa tuulessa tiukkuuden huomioi ihan eri lailla, sillä peitteen ei tulisi liikkua juuri yhtään, ettei se pääse talvitauon aikana repeytymään ja rikkoutumaan.

Tässä eilinen työmaa eli seuran Elliot veneet. Veneistä napsittiin myös kaikki köydet pois, jotta niille voidaan tehdä inventaario ja kuntotarkistus. Veneeseen piti myös ahtautua sisään keulaluukusta ja varmistaa, ettei rungossa ole vettä, joka pakastuessaan aiheuttaa veneelle vahinkoa. Nämäkin raaserit ovat siis onttoja sisisältä ja pitkä, laiha satamakundi kertoi pystyvänsä ryömimään niissä keulasta peräpeiliin asti. Vaikka en tajunnut ottaa veneistä sivukuvaa, voin vakuuttaa, että tilaa siellä ei turhia ole ja minun kokoiseni sai todella pohtia, miten sisällä säilyttää malttinsa, ettei ahtaan paikan kammo iske.

Kolme ihmistä sai nämä kolme venettä tyhjennettyä ja peiteltyä päivän viiden työtunnin aikana. Vitsit kyllä purjehdus vaan vie aikaa muutenkin kuin, jos koko kesäloman vesillä pörrää. Näpräämistä tässä lajissa on niin vimmatusti. Onneksi rupeaman jälkeen oli tarjolla sauna ja ihanan sailing sisterini mukanaan tuoma saunaolut. Siinä me istuskeltiin tunti löylyssä ihmissuhteita pohtien. Harrastuksen myötä saarelta on kyllä tarttunut mukaan myös aivan mahtavia ihmisiä!

 sunnuntaiaamun rauhaa Ullanlinnassa

Tänään talkoot jatkuivat yhtä mairittelevassa säässä kuin eilenkin, mutta ulkotyöajoilta mukanani kulkenut sadeasu pelasti kaiken. Oli hohdokasta suhista läpi hienojen kortteleiden Rukan kokovartalokumissa, mutta harrastus vaatii joskus muutakin kuin mainoksista tuttuja merkkejä. 

 Tänään ohjemassa oli viimeisten kahden Laser 16-veneen kääntö lumenkestäviksi. Sen jälkeen onneksi saatiin ulkohommat tehdyiksi ja siirryimme sisään tarkastamaan purjeita, pesemään köysiä ja hiomaan pinnoja.

ehjät purjeet paketeissaan

satama on kovin tyhjä jo

Viimeisenä duunina oli Laserin pinnojen hionta ja lakkaus. Kun ottaa huomioon tämän peräsinpinnan olevan ehkä 1,5metriä pitkä ja leveydeltään noin 5senttiä ei varmaan uskoisi, että yhden sellaisen hiomiseen ja lakkaukseen saa uppoamaan reilusti yli tunnin! Ja tuolla hiontapaperilla ei sitten tehnyt yhtään mitään vaan hionta oli pakko suorittaa koneella. Meillä oli pinossa yhdeksän veneen pinnat, mutta meidän pinna paloi loppuun jo toisen skeban hiottuamme ja lakattuamme. Huh huh, mietin vaan, jos olisi koko vene puusta...

Tässä lopputulos, joka on kyllä vaivan arvoinen ja vielä pari lakkakerrosta saatuaan kestää taas kulutusta muutaman vuoden. Kevään talkoissa sit.

Ihan pohtimatta tämäkään viikonloppu ei menny, sillä nyt kahden ilmaistyöpäivän jälkeen olo on aika kiva! En ole koskaan ollut ahkera vapaaehtoistekijä enkä ensimmäisenä talkoilemassa, ja silti olen ihmetellyt, mistä jotkus haalivat isoja tuttavaverkostoja ja hommaa joka sormelle. Ei siinä muuta taikaa taida olla kuin oma aktiivisuus ja viitseliäisyys; on annettava, jotta voi saada. Annettava yhteiseen hyvään, josta voi ensi kaudella itsekin nauttia.