Tinnitus

En tajua miksen ole kirjoittanut tästä vaivasta aiemmin, sillä se on ollut minulla jo 15 vuotta. Koulun diskosta se alkoi, kun yhtenä aamuna korvat ei vaan enää lakanneet soimasta. Korvalappustereot teki myös osansa... En osaa sanoa millä tasolla tinnitukseni on, mutta on ääni ainakin koventunut ajan myötä. Ehkä oikea sutautuminen on auttanut, sillä en ole vielä koskaan varsinaisesti kärsinyt tinnituksesta. Enemmän olen kärsinyt ajatuksesta, ettei vaiva tule koskaan poistumaan, en koskaan pysty istumaan vuoren laella tai järven äärellä ja kuuntelemaan hiljaisuutta. Hiljaisuutta ei minulle ole olemassa. Mutta muuten itse soiminen ei ole aiheuttanut kärsimystä. Nukkumaan mennessä voin alkaa kuunnella sointia ja nukahtaa nopeasti, samoin se maskeeraa jonkun verran yön hiljaisuudessa muuten kuuluvia ääniä kuten naapurissa tippumaan unohtunutta hanaa. Eilen totesin, että näiden kanankakkaseinien läpi sellainenkin ääni kulkee..

Haittaa tinnitus on aiheuttanut niin, ettei korvat kestä kovia ääniä ja etenkin yllättävät pamahdukset tai äkkinäiset äänet saavat vavahtamaan ja toivomaan, ettei tinnitus juuri tämän takia nyt noussut uudelle tasolle. Sillä mitä enemmän kovia ääniä välttelee sitä enemmän niiden ääreen tuntuu eksyvän. Keikoilla ja baareissa korvatulppia ei vaan ole varaa unohtaa kotiin, mutta onneksi tuo kämmi käy harvoin, sillä pidän tulppia aina mukanani ja kahdessa laukussa on tulpat vakiovarusteena. Hiljaisemmissa paikoissa ja ylättävän tilanteen sattuessa hätätulppana toimii joko ihan perinteinen oma sormi, joka nyt on aina mukana, tai nenäliinasta tai lautasliinasta mytylle kääräisty kulma. Mikä vaan millä korvan saa tukittua. Sillä ne joilla tätä ei vielä ole, älkää tähän pyrkikökään vaan käyttäkää korvatulppia! Ne ei ole epästylet eikä varsinkaan huononna musiikin kuultelun nautintoa, päin vastoin! Meluisalla keikalla erottaa tulppien avulla laulun sanat ja herkemmät instrumentit ihan uudella tavalla. Kuulin kerran erään rouvan huudahtavan, että tulpat korvissa hän nyt kuulee, mistä tuo Sanni oikein laulaa! Aivan... 

Ostin viikonloppuna F-musiikista skittamaikan suosittelemat korvatulpat, joihin saa asennettua kolmen erivahvuuden suodattimet. En ole vielä ehtinyt testata niitä tositilanteessa, mutta ainakin ne ovat kivan pehmeät korvissa.

Muutenkin tää kuusimainen muoto on ihan ehdoton. Vaahtomuovitulpat sopii ehkä nukkumiseen, mutta lehtevät seuloo ääniä parhaiten.

 

Syytä tai hoitoa tinnituksen ei siis ole keksitty, mutta jonkinlainen kuulovauriohan sen on oltava. Aivoissa ehkä jokin on yhdistynyt väärin ja lähettää taukoamatta jonkinlaista virheilmoitusta itselleen, jonka ihminen kuulee korvien sointina. Tai sitten kuuloaistin on saanut osuman ja huutaa apua, mitä ei kuitenkaan ole eikä tule. Tinnitukselle ei siis voi tehdä muuta kuin yrittää estää sitä pahentumasta. Eihän se kivaa ole, jos ei saa nukuttua, kun koko ajan kuulee jonkin äänen, pahimmillaan vasaran paukutusta tai asfalttiporan mölinää muistuttavan metakan kiertävän korvan tai pään sisällä. Sen kanssa kun on silti elettävä, mikä on parempi vaihtoehto kuin asian hyväksyminen. Eikä alistuminen, vaan nimenomaan hyväksyminen. En anna enkä ole koskaan antanut tinnituksen määrätä itseäni, olen vain hyväksynyt sen osaksi itseäni, ominaisuudekseni. Suosittelenkin aktiivisen surkuttelun sijasta aktiivista unohtamista. Mille et mitään voi, jätä se omaan arvoonsa. Näin elän pitkiäkin hetkiä tajuamatta, että korviani tinnittää. 

Australiassa asuin hetken perheessä, jossa perheen äiti toimi vaihtoehtoishoitojen antajana. En saanut selvää mikä hoitojen perimmäinen tyyli oli, mutta tinnituksen taltuttamiseen hän antoi tällaisen neuvon: pane sormet korville, ajattele hetki korvien soimista ja ala sitten keskittyneesti hokea itsellesi "Jumala, en tarvitse tätä ääntä, ote se pois korvastani, sammuta tämä turha, hyödytön ääni..." ja niin edespäin. Hän hogasi nopeasti, ettei Jumala ole juttuni ja käänsi asian niin, että uskomattomat voisivat vaan puhua tai ajatella, etteivät yleensä tarvitse ääntä pään sisällä, että aivojen tulisi kääntää ääni pois päältä ja että se on aivan turha. Se on itsesuggestiota, jolla aivot saadaan hiljalleen tajuamaan, että tinnitus on turhaa ja että niiden lähettämä äänisignaali on väärä, kohteeton. Samalla aivot oppivat sammuttamaan äänen ja tinnitus häviää. En tiedä miksen ole muistanut kokeilla tätä harjoitetta, ei siinä montaa hetkeä tarvitsisi päivässä hokea, kun varmaan jo hogaisi vaikutuksen, jos sitä on.

24,90e ei ole paha hinta kuulosta! Bilettäjille oli oma mallinsa, joka oli tilapäisesti loppu, hinta 15euroa. Apteekeista kuusenmallisia korvatulppia saa myös, samoin Fuga Musiikkitalossa myy toisia maikan suosittelemia tulppia.

Inspiroidutaanpa

Kitaran soitto hyytyy tänä keväänä. Pohdin asiaa jo syksyn tunneilla, kun soitto ei kulkenut eikä kotona hotsittanut yhtään harjoitella. Into on laantunut. Tein pari kertaa lopetuspäätöksen ja pyörsin sen. Ja sitten työkaverini kertoi miten häntä inspiroi, kun käyn kitaratunneilla. Sain taas päähäni, että hitto onhan se makeeta käydä skittatunneilla ja oppia soittamaan. Epäilin taas lopettamista. Mutta mitä jos vain se käyminen on makeeta, mutta soittotaito jää puuttumaan harjoittelun ja ilon puutteessa. Menisin vaan tunnille pahalla mielellä, huonosti harjoitelleena suurimpana puskurina ajatus, että se inspiroi muita. Tätini sai minut jatkamaan viime syksynä. Kuinka paljon muiden ajatukset meihin vaikuttavatkaan. Positiivisesti, innoittavasti. Helpottavat päätöksen tekoa, ehkä vaikeuttavat elämään.

Moniin päätöksiin voi antaa muiden vaikuttaa eikä nyt ole kyse siitä, että kun toisella kertoo olevansa inspiroitunut hänen tekemisistään se olisi paha juttu. Yleensähän se toimii juuri päin vastoin, hitto jonkun muunkin mielestä mun duunaamiset on hauskoja, joten vau, eteenpäin, full on! Mutta sitten hei, jos se juttu ei mua kiinnostakaan, kuulostaa vaan coolilta, teenkö sitä sittenkin toisten takia. Tai sen takia, etten voi lopettaa, koska se on vaan niin makeeta tai näyttää hyvältä ulospäin. Sitä vaan täytyy jatkaa.

Yksi ystäväni ilmoitti tähtäävänsä tohtoriksi ja alkoi härnätä minua asialla, sillä tiesi minunkin harkinneen jatko-opintoja. Sain todella tehdä töitä perustellakseni hänelle, ettei humanistin ole välttämättä järkevää jatko-opiskella tai että suurin osa ajasta menisi luultavasti apurahojen ruinaamiseen. Kerroin myös voivani tehdä samaa kuin tekisin jatko-opiskelijana ihan vapaa-ajallani; voin kirjoittaa ja pohtia ihan joka hetki ilman, että tarvitsen siihen yliopistostatusta ja jatko-opiskelijan nimikettä. Pohjimmiltaan minulta puuttuu oma imu tohtoriuteen, ja lopulta keksin miksi. Aivan kuten en halua jatkaa kitarakurssia inspiroidakseni muita, en halua ryhtyä jatko-opiskelijaksi vain sen takia, että tohtoriksi pääseminen olisi upea juttu, että se toisi sen jännän arvostuksen leiman ja wow-faktorin keskusteluihin, ainakin tietyissä piireissä. Tai siksi, että voisin sanoa olevani tohtori... Oman elämäni tohtori, keittiöpsykologi on paljon kiehtovampaa, puhdasta pohdintaa kun ei voi opetella. 

Nyt mietin mitä kaikkea sitä tekeekään ja haluaakaan vain siksi, että muut, yhteiskunta, läheiset tai kaukaiset siitä inspiroituvat. Eikä kyse ole siitä, ettei mitään voisi tehdä kuten muut tai siitä, että jos joku muu sitä ehdottaa tai ihailee, se ei olisi enää hyvä juttu. Se on ihan sama! Idea on, että tekee juttuja omasta halusta, himosta, tykkäyksestä. Muiden inspiroituminen voi sitten olla bonus tai kimmoke. Muttei koskaan syy jatkaa, jatkaa, jatkaa ja jatkaa, kun ei enää yhtään viittisi...

Lux Helsinki

Kuuntelen tässä Bowien viimeiseksi jäänyttä levyä ja muistelen eilistä Lux Helsinki valofestivaalia. Bowien musiikki kahlaa eteenpäin henkensä edestä, minkä ehtii... Lux Helsinki teki sen myös, esittäytyi upeana kuten odottaa saattaa. Viime vuodet ovat antaneet odottaa hyvää ja niin tänä vuonna tapahtuikin. Ainoa miinus, että tapahtuma saisi kestää paljon kauemmin! Töissä kuuntelin miten kolme neljästä ei ollut ehtinyt stadiin katsomaan teoksia. Itsekin ihmettelin sunnuntai-illan ruuhkaa, kun valot olivat muuttaneet Helsingin miljoonakaupungiksi. Ihmisiä oli paljon. Todella paljon. Onneksi reitti oli fiksusti rakennettu ja yhteishenki pelasi. Ja samoin pelasivat teokset, kerrassaan upeita kaikki. Oma suosikkini oli Annankadulla roikkuva valopilvi, hehkulampuista tehty moderni veistos. Kylmä kohmetti käsiä, mistä johtuen en ottanut läheskään kaikista teoksista kuvia, mutta joissain vaihein oli vaan pakko kaivaa puhelin taskusta. Onneksi sen akku ei hyytynyt toisin kuin deitin järkkärin virtalähde.

Kierrän reitin päinvastaisessa järestyksessä, seuraavana peruutamme Ruttopuistoon ihailemaan välkyvien valojen muodostamaa kujaa, inspiroivaa kaltaiselleni värien rakastajalle.

Sofiankadulla oli UV-valossa hehkuvia hahmoja hengaamassa ja ihmettelemässä yleisönryntäystä ja Helsingin pakkasta. Valotaidetta, jossa veistos ei itse ole valon lähde vaan sen heijastaja, mageeta...

Tässä palataan lähtöpisteeseen Ateneumin eteen. Tätäkin uljasta julkisivua katselisi mielellään värillisesti valaistuna useampanakin pimeänä talven iltana niin silmää hiveli värien pyyhkiessä ikonista julkisivua... 

Leikin suomalaisen designin tukijaa

Kun ostan jotain kaunista päälle pantavaa tai ylle puettavaa, olen pitkään tykännyt että se on suomalaista designia. Joulun alla harjoitin tätä pienimuotoista mesenaatismia (kun saan miljoonan kasaan, alan oikeaksi mesenaatiksi) ja sijoitin muutamien suomalaisten käsityöläisten töihin. Yleviä sanoja siitä, että kallein ostokseni maksoi 49euroa... Silti on tärkeää tukea suomalaista ja niin vähän kuin asusteita ostan, pyrkiä laittamaan nekin rahat kotimaiseen. 

 

Nämä korvakorut löysin Ornamon joulumyyjäisistä Kaapelitehtaalta Iina Pajuvesan pisteeltä. Mulla on kaksi periaatetta korvakorujen suhteen: niiden on oltava hopeaa ja maksettava alle 30euroa, nämä uppos molempiin kategorioihin. Suomalaisuus on se itsestäänselvyys. Nyt alkais olla jokaista väriä korvakoruja plakkarissa, joten voin hellittää etsinnät hetkeksi. Näiden keltaisten löytymisestä olin erityisen iloinen, sillä keltaisia asusteita tai vaatteita ei ole vieläkään myynnissä liikaa.

 

Nämä järkyttävän makeet keltaiset nahkakäsineet löysin Vanhan joulumyyjäisistä. Kävelin ensin Paccas-kojun ohi, mutta onneksi ystäväni sai vakuutettua minut siitä, että ellen ostaisi käsineitä katuisin sitä myöhemmin. Näissä on ihana villavuori ja napakka istuvuus. Ostin äidille saman suunnittelijan myrkynvihreät hanskat, saammekin siis molemmat testata tämän neljännen polven hanskantekijän tuotosten kestävyyttä. Erityisen mukavaa oli, että käsineentekijä oli nuori nainen, joka on tosiaan perinyt alansa suvustaan.

 

Tässä vielä Pajuvesan korvakorut. Innostuin kuvailemaan niitä eilen illalla Berliinin tv-tornista ostamani linssiliinan päällä. Vaalean sinisen ja kirkkaan keltaisen väriyhdistelmä on kyllä mun lemppari!

 

Käsineet käytössä.

 

Todella kovana meikkaajana tarvitsin ehdottomasti vielä käsipeilin meikkilaukkuuni. Totuushan on, että käytän just just ripsiväriä ja noita huulikiiltoja, mutta kyllä mukana kulkeva pirteä peili on joka naisen vakiotarvike! Tämä hurmaava timantti-peili on Lumiwaun valikoimaa. Lisää tuotteita lumiwau.com

Näin se 2016 alkaa

JVG:n uusi biisi Paluu tulevaisuuteen sai näin uuden vuoden kynnyksellä miettimään, miten oman sukupolveni edustajat ovat nyt osana tämän hetken paikkansa vakiinnuttaneiden artistien kaartia. Moni voi laulaa matkanneensa kasarin glitteristä läpi yhdeksänkymmentäluvun grungen aina sliikille 2000 luvulle. Useat plus miinus kolmikymppiset ovat nyt musassa topilla, tekemässä hittejä ja stabiilia uraa. On Chisu, JVG, Jonne Aaron, Antti Tuisku, Jenni Vartiainen, Maija Vilkkumaa, Janna, Katy Perry, Adele... Uudet nimet vakiintuu, ja itse voi ekaa kertaa sanoa seuranneensa monenkin artistin koko uran läpi. Musiikki, josta pidän ei ole enää vain niiden tekemään, jotka olivat tehneet sitä kauan ennen syntymääni vaan niiden, jotka ovat saman ikäisiä kuin minä itse. Tätä pohdiskelua vauhditti myös parhaillaan pyörivä Spice Girls movie. Sekin ilmiö nousi ja hävisi minun elinaikanani. Olen jo saavuttanut sen iän, että jotain on ehtinyt nousta suureksi ja hävitä kokonaan.

Pohdintaa vauhdittaa vuoden vaihtuessa myös se, että koska olen kevään lapsi lähestyy syntymäpäiväni taas huimaa vauhtia. Seuraava numero on 34. Ei paha, ei yhtään mikään, mutta viime viikolla, kun menin enon syntymäpäiväkahveille vanhempieni kanssa, pääsi suustani hieman oudon epätoivoinen kysymys "olenko minä jo vanha piika, kun kuljen kaikkialle teidän [vanhempieni] kanssa?" Tämän eletyn ajan kuluessa tuntuu siis ikäänkuin olisi pitänyt saavuttaa jotain merkittävää, luonnollisimpana kai se parisuhde. Googlatessani vanha piika-termin tuli esiin, että vanha piika tarkoittaisi kuitenkin vielä minua vanhempia ja on onneksi jo hieman vanhentunut termi muutenkin; nykyäänhän ikäiseni kaupunkilaiset ovat niitä kuumia, meneviä citysinkkuja, jotka tinderöivät seuraa, kun muilta menoiltaan ehtivät. Mutta onhan se omien korvien välissä millaiseksi itsensä tuntee.

Vuoden vaihtumiseen liittyy ajan kulumisen lisäksi läheisesti myös ne iänikuiset lupaukset ja koska itse rakastan listoja, aloitin samalla bucket listan (eli lista asioista, mitä haluaa saavuttaa ennen tiettyä ikää tai kuolemaa) luomisen uudelleen. Edellinen hävisi vanhan puhelimen mukana, joten uudelle tavoitteiden realisoinnille oli kai joku tilaus. Sen verran muistan, että vanhalla listalla oli sekä oma asunto että vakkariduuni, ja ne on vuonna 2015 saatu hoidettua kuntoon. 2015 jäi myös sokeri ja elämään suhtautuminen pehmeni Anthony de Mellon kirjojen myötä. 2016 lista täyttyykin sitten remonttia sinne ja tänne merkinnästä, matkoista ja kuntohaasteesta: haluan oppia vetemään leukoja. Oisko siinä myös 2016 uuden vuoden lupaus, leuanveto! Viimeksi, kun lupasin mitään, meni luapuksen lunastamiseen 14vuotta (korkokengät). Tämän lupauksen lunastukseen sais mennä korkeintaan 14 viikkoa. Päätän täten aloittavani heti, kun kämmenet ei jäädy kiinni leuanvetotankoon.