sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Äly kaikkosi elämästäni

Mun piti jo viikko sitten kirjoittaa uudesta kokeilustani selvitä arjessa ja elämässä ilman älypuhelinta, nykyistä käden, minän ja mielen jatketta. Hukattuani puhelimeni hengen Norjan kauneimpaan vuonoon, vietin ensin viikon yhteydetöntä ja sen jälkeen olen elänyt vähäyhteyksistä elämää. Siis ei ilmaista viestitttelyä whats appillä, ei meilien lukemista spårassa, ei turhaa facebookkailua sängyssä heti herättyäni... Uusi keltainen kapulani ei oikein taivu edes Hesarin lukuun.

Ajattelin ekan viikon kokemusten rohkaisemana, että perusluurillinen elämä olisi ihan hyvää vaihtelua; ajattelin, että alkaisin observoida ympäristöäni aktiivisemmin ja olisin hetkessä kiinni kuten viimeksi olin 90-luvulla. Loman ajan se oli ihan helppoa, mutta nyt toisella viikolla kotona, arjessa älyn puuttumisen ylevyys on kääntynyt harmitukseksi ja kylmäksi ymmärrykseksi. Paitsi, että iso osa omaa ja kaikkien elämää nyt vaan on bittiavaruudessa ja sen laitamilla, puoliksi  todellisuudessa puoliksi pilvessä, antavat nämä ulottuvuudet minulle käyttäjänä paljon. Voi kuinka rakastan ottaa kuvia ja lähettää niitä muille nähtäväksi, voi kuinka on vaan kätsyä lukea uutiset matkalla kotiin, kuinka vaan on helppo kysyä neuvoa kaverilta ilmaiseksi ja äänettömästi, miten se Tinderkin oli kutkuttava sovellus tai ne muistiinpanot niin helppo tapa pitää ajatukset kasassa. Ilman pärjää hyvin, vaan hauskempaa ei ole. Eikä sitä ysärillä yhtään enempää ympäristöään ehtinyt havainnoimaan!

Järkkärinkin tuhoutuminen meinas olla ihan ok juttu, sillä viime sunnuntaina näin spårassa sattumalta kundin, jonka kanssa juttu lähti liikkeelle siitä, että hän kehui 3T-aiheista kangaskassiani ja minä hänen filmikameraansa, jota tyyppi kuljetti kaulassaan. En tiennyt, että filmejä nykyään valmistetaan, saati kuvattuja rullia kehitetään, mutta kuulemma Fredalla on fotoliike, joka vastaa tähän kysyntään. Innostuin hetkeksi saavani isän vanhan Canonin takaisin kehiin, mutta ei sekään ajatus ihan putkeen mennyt. Kyseinen filmikamera ei ole enää käyttökunnossa. 

Se on suuntana digitaalisten aparaattien erikoismyymälä, kunhan palkkapäivä koittaa. Ja sitä ennen pidän haluni ja tarpeeni supussa kuin nuo tuolit on kesän jäljiltä suppuun köytetty.


Mutta ei tämä arki pelkkää ankeutta ole, alkoihan kitarakurssini jälleen! Ja millä kappaleella... Saimme taas toivoa, mitä haluamme oppia ja minä heitin kehiin rockia eli Elviksen Don't be cruelin ja Chuck Berryn Rock and roll musicin. Ajattelin, että siinä olisi sopivaa haastetta kurssin lopulle, mutta opettajamme tuntien tiedätte mitä minä ja muut harjoittelemme juurikin näin kurssin aluksi: Rock and roll musicin vikkeliä käänteitä! 

Kahden illan jälkeen soitto alkaa suureksi ihmetyksekseni sujua jo jotenkin, mutta nopeus on näpeistäni vielä kaukana. Olen päättänyt yrittää harrastaa musisointia ainakin tunnin päivässä, niin eiköhän tuokin stygi vielä ala luonnistua. Välipalana on helpompi Hymni ilolle, joka sujuu mukavan rauhallisesti yhdellä sormella yhtä kieltä kerrallaan näppäillen.  

lauantai 12. syyskuuta 2015

Purjehdusta Norjan rannikolla

aina Kööpenhaminaan asti.


Lähdin matkaan pari viikkoa sitten dösällä Helsingistä Rovaniemen kautta Tromssaan, mihin saavuin 22tunnin matkustuksen jälkeen. En tajunnut tai osannut odottaa mitään, vaikka niin moni on Norjaa kehunut ja maisemia taivastellut. Nyt mäkin voin liittyä joukoon. Vau, kertakaikkinen vau-maa Norja on! Dösältä laahustin suoraan hotelliin ja menin koisimaan, 22tuntia bussissa oli aika uuvuttavaa, mutta aamusta Tromssa näytti jo kauniilta ja houkutti kävelylle auringon paisteeseen.

 Kaupunkia aamulla
 ja illalla. Sillan toisella puolella on kuuluisa Jäämerenkatedraali, missä kävin piipahtamassa ennen Helenalle siirtymistä.

 Tromssasta lähdettiin sumuisessa säässä, mutta pian selkeni ja sivuille piirtyi näitä karuja, vaikkakin vihreitä huippuja ja makeita maisemia. Meri oli vielä tyyni, sillä kruisailtiin saarten suojissa kohti Lofootteja. Kuvan mukaan oli purjeetkin ylhäällä, tuulta siis riitti. Jossain vaiheessa päiväkirjani mukaan ohjasin laivaamme kohti auringon siltaa Katri Helenan soidessa taustalla. Vain purjehdus voi olla näin ihanaa...
Tässä kuvaa välietapilta, tunnelmaa vaaleanpunaisesta illasta ja norjalaisista taloista.

 Pirteässä auringon paisteessa saavuttiin Lofooteille, missä stopattiin vuorokaudeksi Reinen-kylään ja saatiin laituripaikka turskatehtaan tai kalakuivaamon edestä. Ilmassa tuoksui asiaan kuuluvasti kala, mutta se sopi hyvin mestan henkeen. Täällä eletään merestä, ja varmaan turismista. Upeita maisemia, jälleen...
 Siellä Helena kelluu turskalaiturissa.

 Reine oli mielestäni reissun kaunein paikka, tässä yleiskuva kylästä.
 Aamuvarhaisella jatkettiin matkaa ja montakohan päivää siinä ehdittiinkään olla merellä... Useampi kyllä. Tuulet oli hyvät, vaikka välillä vastaiset ja silloin otettiin peltigenoa avuksi eli puskettiin eteenpäin konevoimin. Meno oli aika rynkytystä ainakin meidän ykkösvahdin keulahytissä, missä punkassa pysyminen oli ajoittain vaativaa hommaa. Muistan yhden yön, kun heräsin useasti ja mietin uskallanko nukahtaa. Eka joo mielessä se perinteinen "mitä jos jotain tapahtuu", mutta vahvempana ajatus, että pelkäsin oikeasti pomppaavani pois punkaltani aallon oikein iskiessä ja pudoavani hytin kapealle lattialle. Onneksi en pompannut, ja nukuinkin sinä yönä. Noita herätyksiä oli kaikenkaikkiaan viisi, muistaakseni... Sieltä kuitenkin kun kömmittiin yövahtiin kannelle oli vastassa öljynporauslauttojen valoloisto ja yksi yö myös revontulet ja upea auringon nousu. Mutta ei toki joka yö, seuraavana taisi sataa tiukkoja pisaroita päin näköä ja tähystäminen oli kaikkea muuta kuin nautinnollista hommaa.

 Seuraava satama oli Åhlesund noin puolessa välissä Norjan rannikkoa. Tää oli kiva pikkukaupunki, missä pääsi meripäivien jälkeen venyttelemään jalkoja ja kipuamaan näköalakukkulalle. Keskusta on rakennettu kaupungin palon jälkeen uudestaan joskus 1800/1900 lukujen vaihteessa ja keskusta on nykyään maailman suurin yhtenäinen jugend tyylin keskittymä. Täällä söin myös herkullista päivän kalaa ja vahtimme voitti Helenalla järjestetyn Amazing racen huikealla etumatkalla muihin! Siinä oli ratseja solmujen teosta, köysien koilaamiseen, Helena-tietouteen ja purjehdusaiheiseen Aliakseen asti, taidettiinpa konehuoneessa ja mastossakin rymytä seuraavalle rastille vieviä vinkkejä etsien. Hyvä me eli suolatut munkkirosvot! Vahdin nimi tuli siitä, kun jäsenemme teki marenkia sokeripurkkiin kaadetusta suolasta, ja no pilallehan se meni. Helena näkyy kuvassa oikealla.
 Siinä Helena vielä Åhlesundin laiturissa.
 Seuraavaksi purjehdusohjelmaan oli merkitty Unescon maailmanperintöluetteloonkin listattu Geiranger-vuono. Livuimme vuonoon unelmaisessa auringon paisteessa. En kyllä ymmärrä mistä tämä hyvä tuuri säiden suhteen johtui, sillä mä lähdin matkaan sillä mielellä, että joudun jääkylmään linkoukseen koko kahdeksi viikoksi. Sitä vastoin puolessa matkassa meinasi vaatteet loppua, kun kaikki heiteltiin kilpaa kalsareita kasseihin ja kaivettiin - tai ne onnekkaat jotka oli asiaa ajatelleet - shortseja päälle. Minä en ollu, joten nyt on lähinnä otsa syvän ruskettunut.

 Kuuluisa Hurtigrutenin reitti kulkee myös Geirangerin kautta. Laivasta saa hieman suhdetta tuohon ylös kohoavaan seinämään. Samoin perspektiiviä antoi, kun meidät halukkaat hinattiin paluumatkalla Helenan etumastoon noin 25metrin korkeuteen. Sieltä maisemaa katsellessa tuntui, ettei ollut noussut kallion seinämään nähden kuin ehkä yhden rappusen ylöspäin ja edessä olisi ollut vielä satoja, ellei tuhansia rappusia. Kai ne jotain kilometrin korkeutta tavoitelevat nuo korkeimmat huiput.

Tuntureilta laskevat purot viehättävät minua kovin, en tiedä miksi. Tuijotin niitä paljon enemmän kuin kuvasin. Ja tietty ajatukseni oli ottaa lisää kuvia paluumatkallamme.

Tässä on nyt viimeinen kuva Geirangerin kylästä vuonon pohjukasta. Paikka on joidenkin äänestysten mukaan maailman kaunein, mutta eiköhän kauneus ole katsojan silmässä ennemmin kuin äänestystuloksissa. Vaikka hieno paikka Geiranger oli. Täällä kuitenkin liukastuin paatista pois astuessani ja putosin veteen puhelin ja kamera mukanani. Kangaskassini ristittiin merenneidon käsilaukuksi, mutta kännykkä ja Canon eivät olleet merenneidoille suunniteltuja, joten yhteinen taival päättyi siihen. Loppumatka on sitten kujettava tekstin päällä.

Päästessämme ulos vuonosta ja tankattuamme Åhlesundin halpaa menovettä alkoi oikea ruorin pyöritys. Matkaa oli taas täysien päivien verran ja suunta Tanskan pohjoiskärjen kylä Skagen. Tuuli oli navakka, aallot korkeita ja laivaa sai ohjata todella hartiavoimin, välillä nelinkin käsin. Mustelmia syntyi ja muutamat roikkuivat reelingillä ruokkimassa valaita, mutta muuten havereilta säästyttiin ja me keulahyttiläisetkin pysyimme punkissamme. Olimme laivalla pystyneet säästämään vettäkin niin, että kolmantena meripäivänä saimme luvan käydä lyhyessä suihkussa aallokon jo tyynnyttyä.

Skagen oli pienten keltaisten talojen ja sööttien kalastusalusten mekka, ja toki sen kuuluisan reekkoleivän koti. Nautimme kyseistä herkkua melkein koko miehistön voimin pitkän pöydän ääressä ravintolassa, jonka lattia oli dyynien hiekkaa. Toast Skagen, nam nam! 

Skagenin jäkeen oli jäljellä enää lyhyt reilun vuorokauden purjehdus Kööpenhaminaan. Matkan varrella sai kyllä ihailla Ruotsin ja Tanskan valoja samoin kuin vilkasta rahtilaivaliikennettä, mutta samalla kuivailla haikeuden kyyneleitä silmistä. Ihan uskomatonta miten parissa viikossa melkein kahdestakymmenestä ventovieraasta voi tulla niin läheisiä. Vikan illan illallinen nautittiinkin laivalla ja messibileet jatkuivat pitkälle yöhön. Jatkoin itse lomaa vielä kaksi yötä Köpiksessä, missä oma rauha ja kuuma suihku tuntuivat myös vaihteeksi hyviltä!