Lomaviikko alla

Katselen kalenteria ja hymyilen, kun olen saanut niin hauskasti kerättyä ohjelmaa tulville yhdeksälle päivälle. Eilen lähdin ystävän kanssa heilumaan ja hengaamaan Tikkurila festivaaleille. Sanni oli kuuntelulistani ykkösenä, mutta onneksi olimme paikalla jo, kun peto pääsi irti eli Antti Tuisku valtasi lavan. En olisi uskonut tai ajatellut, että kyseessä on ihan täysmittaiset, upeasti järjestetyt suomalaisen musiikin festarit. Alusta loppuun pelkkää hyvää mieltä ja fiilistä!

Liput vaihdettiin kätsyihin rannekeisiin, ja kuten näkyy ilta jatkui vielä Hotelli Vantaan Tulisuudelmassa. Ei sitä hyvää menoa voi kesken lopettaa!

Me ehdittiin päivän aluksi nähdä osa Stigin keikkaa ja se Antti Tuiskun veto kokonaisuudessaan, joka on kyllä hienoa menoa. Tyyppi on saanut paljon itseluottamusta ja ihan meneviä kappaleita, joita on mukava kuunnella livenä eloisaa lavaesiintymistä seuratessa. Tuiskun jälkeen oli hyvää aikaa nauttia virvoke ja napata gourmet hodari ruokakojusta ennen seuraavaa odotettua keikkaa eli Jannaa. 

Janna veti  alkuiltaan ajoittuneen settinsä totutun hillitysti, mutta vahvasti. Vuorossa oli varmaa musiikillista laatua ja koska olimme paikalla ajoissa, pääsimme melkein eturiviin todistamaan muhkeaa äänentoistoa ja rummun jytkettä, josta melkein sai sydän uuden rytmin.

Jannan jälkeen Suomipop lavalle nousi Sanni. Lavoja oli Tikkurilassa siis kaksi, ja niiden esitykset oli mukavasti limitetty niin, että kaikkia artisteja oli mahdollisuus siirtyä kuuntelemaan lavoja vaihtaen. Toisen lavan hiljentyessä toisella aloitettiin musisointi. Jannan jälkeen päälavalla esiintynyt Von Hertzen Brothers kuitenkin jäi sivusta kuikuiluksi ja virvokkeen nauttimiseksi, sillä Sannin keikalle oli taas tavoitteena kiva väljä paikka, josta valovoimaisen nuoren naisen musiikkia ja menevää tyyliä pystyi seuraamaan ilman sitä sydämen uudelleen rytmitystä.

Sanni on mielestäni tämän hetken mielenkiintoisin suomalainen naisartisti, jolta voi odottaa vahvaa uraa ja oivaltavia kappaleita. Hänen jälkeensä päälavalla heiluneet Sleepy Sleepersit lähinnä loksauttivat leukani. Olen kuullut bändin nimen useasti, mutten selvästi ole tiennyt mistä musiikissa on kyse... Tai asuissa... Tai missään muussakaan. Uuttakin siis opin.

Kymmeneltä tuli sitten yksi selvästi päivän odotetuimmista bändeistä, Haloo Helsinki aivan huikea shownsa kanssa! Oli tuliefektejä, pommeja ja tähtisuihkuja synkassa musiikin ja rumpujen kanssa, silmää hivelevät (keltaiset!) esiintymisasut ja kertakaikkisen upea, energinen meininki. Muistan, kun näin heidät ekan kerran ainakin kymmenen vuotta sitten jossain, jossain jutussa ja haukottelin, että jaahas taas joku pikku kimppa nuoria yrittää päästä musabisnekseen mukaan. Enää ei tarvi haukotella, haukkoa korkeintaan henkeä. Heillä on kaikki mitä menestymiseen tarvitaan. Tyyli, karisma ja upea musiikki. Illan aikana kuultiin monet hitit ja perinteisesti nieleskelin kyyneleitä, kun Maailman toisella puolen eteni kertosäkeeseen asti. Kun sitä on oikeasti kuunnellut maailman toisella puolen, ei muuta voi...

Tätä keikkaa emme enää ängenneetkään kuulemaan liian läheltä, mutta onneksi siirryimme lavan läheisyyteen tarpeeksi ajoissa, niin järkyttävä määrä jengiä heitä oli saapunut kuuntelemaan.

 

 

Illan päätti päälavan puolella Apulanta ansaitusta ja arvostettavasti. Heiltä myös kuului nippu tunnetuimpia ja jengiä villitsevimpiä kipaleita, tunnelmaa pimenevässä illassa ei siis puuttunut. Hienot valot ja läsnäoloa henkineet välispiikit tekivät keikasta myös ihanan kokemuksen. Vitsit on kivaa heilua ja laulaa mukana, ei vois festareiltä enempää vaatia. Alla näkyvässä kuvassa illan hämäryys näkyy hieman paremmin.

 

Ja sitten suunnattiin kävellen sinne Vantaan maalla makoilevaan ruotsinlaivasimulaattoriin...

Huomenna hyppään oikeaan laivaan ja suuntaan serkun kanssa Tallinnaan, ja tiistaina kutsuu Turku ja DBTL, minne on päästävä tsidumaan rakastamaani My first bandiä ja Sunrise Avenueta, toki. Toki, toki! Ja Boreen yöksi! Ja sit Gracelle Itämerta kyntämään. Ei tule kuin korkeintaan väsymys tämän loman aikana. Katsotaan jos niistä sais jotain settiä tänne.

Perseen puristeluksihan se meni

Sori vaan otsikko, mutta siinä se kiteytettynä, rohkea lahtelainen raksamieheni. Huvittaa vieläkin, tästä jää kyllä ikuinen muisto. Hän ei nimittäin ollut kadottanut numeroani, ei vain heti tohtinut ottaa yhteyttä. Mutta viime tiistai-iltana puhelin piippasi ja hän kysyi, jos vielä muistan tapaamisen ja minnes lähtisimme kahville. Ekat treffit meni puihin kundin peruessa, mutta toiset saatiin sitten sovittua aamuksi paikkaan, missä oltiin alunperin nähty. En saanu edes unta sunnuntaiyönä, kun venasin millon kello soi... Se soi kello viisi reikä reikä. Huh, huh, varsinainen maanantai ja viikon alku, mutta kaikesta huolimatta, tulipahan koettua!

Jep, eli kävelin tutun työmatkan ja jäin nojailemaan kiviaitaan, sillä olin tapojeni mukaisesti aikaisin perillä. Pian kundi kyllä ilmestyi kulman takaa ja antoi, pitkän vahvan halauksen, mitä olin jo ehtinyt odottaa. Sitten juteltiin, käytiin läpi sosiaalista statusta, muunmuassa lapsia on jo. Lisäksi puhuttin iästä, jota oli minun tappiokseni kertynyt viisi ylimääräistä vuotta, olin siis se vanhus. Ja järkytyksen pystyi lukemaan tyypin kasvoilta, oli kuulemma varma että olisin ollut hänen ikäisensä. No juttu jatkui vielä hetken. Ei ollut käynyt koskaan ulkomailla, ei. Eikä haluakaan. Diipadaapa. Ja sitten piti lähteä duuniin ja tuli se viimeinen halaus...

Sen olisin vielä ehkä tajunnut, jos tyypin kädet olisivat eksyneet vain kevyesti pakaralleni, mutta aamuvarhaisen totuus oli toinen. Hän todella kokeili, puristi kankkujani, molempia ihan antaumuksella ja olisi varmaan tuonut kädet rinnoillekin, ellen olisi estänyt. Voihan elämä herra rakennusmiestä!!! Ei liene yllätys, että kolmannet treffit, ne aiotut kahvit jäi nyt väliin. Mutta toivotaan, että romantiikka ei maailmasta ole kuitenkaan kokonaan kuollut. Jäi kuitenkin arvoitukseksi, mikä minussa oli kiinnittänyt alunperin hänen huomionsa. Ehdotin oliko se raitapaitani. "Joo..." empi kundi. Jeps, eli tais ollakin se paidan sisältö. Ympyrä on sulkeutunut ja sinetöity.

Jos et sä soita...

Näin laulettiin menneen vuosikymmenen mainoksessa. Oliko se HPY:n vai Fazerin sinisen mainos, en muista, mutta Anna Hanskin ääni kaikuu nyt mielessäni odottaessani soittoa. Olen odottanut sitä jo torstaista lähtien, kun työmatkalla minulle sattui jotain aivan yllättävää ja aivan ihanaa. Minua pyydettiin treffeille.

Lähtiessäni himasta tuli fiilis, etten kulkisikaan tänään Pasilan sillan kautta vaan Hartwall Arenan vierestä. Se on hiljainen reitti, ei paljoa ihmisiä eikä liikaa autoja. Kun olin alittanut Hakamäentien toiseen kertaan, käveli vastaani suunnilleen ikäiseni kundi. En kiinnittänyt häneen mitään huomiota ennen kuin hän kysyi neuvoa Ilmalaan. Jaah, Ilmalaan, minä melkein tulen sieltä, ja mites sinne sut nyt neuvoisin. Tuollahan se on, viistossa oikealla viitoin kädelläni. Helpommin pääsisit kyllä Pasilaan ja sieltä junalla Ilmalaan.

Hogasin kyllä, ettei kundi ehkä niin kiinnittänyt huomiota neuvoihini vaan tuijotti minua, mutta lopettaessani hän todella tuojotti minua. Kysyi nimeäni, käteltiin, mutten kuollakseni muista kertoiko hän omaansa. Sitten hän sanoi, että olen kaunis. No siihen vaan naurahdin ja kiitin, mutta huomasin kyllä, että hän alkoi olla todella jännittynyt ja sillä hetkellä sai suustaan kysymyksen lähdenkö kahville. En voinut vastustaa kiusausta, kuka nyt saa treffikutsun puoli kahdeksalta aamulla kävellessään töihin hiki päässä, lenkkareissa, tuulihousuissa ja raitapaidassa, joka lihottaa ainakin viisi kiloa aikana, kun kaikkien sinkkunaisten pitäisi kuulemma pukeutua naisellisesti ja tuoksua hyvältä! Tukka mulla oli sentään pesty ja auki, ehkä se oli se jokin?

Siis kyllä, lähden kahville, otatko numeroni. Vatkaakin käsin hän kaivoi Lumiansa ja näppäili numeroni ruudulle, mutta Lumian tuntien ei saanut sitä noin helposti tallennettua. Minä pönttö kysyin vain mistä alkunumerosta voisin odottaa soittoa, 045 oli vastaus. Erotessamme hän halasi, lämpimämmin kuin valehtelematta kukaan on ikinä halannut minua ja hän lupasi soittaa illalla. Mutta kuten otsikosta näkyy, soittoääni ei ole soinut.

Päästessäni töihin kerroin tapahtuneesta kollegoilla, joiden jokaisen reaktio oli, ettei tällaista tapahdu! Ainakaan Suomessa! No ei niin! Tällaista ei vaan tapahdu, vaikka nyt kyllä uskon, että tapahtuu, kun vaan on avoimena ja iloisena liikenteessä. Kysymys kuuluukin, miten himputissa saan tähän kundiin yhteyden, sillä tiedän hänestä vain kotipaikkansa Lahden ja työpaikkansa Ilmalan raksan, silta- tai talotyömaan. Jos hän ei odota minua maanantaina samaan aikaan samassa paikassa, lähden varmaan levittelemään nimeäni ja numeroani noille työmaille tai laitan Sinua kaivataan-ilmoituksen johonkin Lahden paikallislehteen. Vai löytäisikä Facebook hänet minulle? Ei tarviis kuin yhdet kahvit juoda, mutta jos tää jää tähän, tulen hulluksi! Ja kuka ties yhdet voisi johtaa toisiin, ei hänkään hullumman näköinen ollut ja kädenpuristus oli jämäkkä.

Sunnuntaivisiitti Koiramäen Pajutalliin

Kävin eilen paistattelemassa päivää Uuniksessa ja lukemassa kirjaa, uhmaamassa tuulta, niinpä tänään oli hyvä syy keksiä jokin päiväkahvikohde muualta kuin rannalta. Koiramäen pajutalli Tuusulassa valikoitui serkun ja perheensä suosituksien takia kohteeksi, olin nimittäin kuullut paikasta kaikkea hyvää, mutten koskaan käynyt niitä tosiksi todistamassa.

Heti parkkipaikalta avautuva pihapiiri kutsuu tutustumaan monipuoliseen miljööhön. Kahvila löytyy, ja lemmikkejä. Minipossuja ja kaneja saa ihastella ja rapsuttaakin.

Yksityiskohtiin on paikassa kiinnitetty kauniisti huomiota. Ja hauskoja yksityiskohtia sieltä saa ostaa mukaakin. Pihalle vaikka pajupalloja, lintulauta tai pupumaskotti.




Päärakennuksesta löytyy kahvila ja sisustustavaroiden liike, mistä kukaan ei näyttänyt kävelevän ulos ilman ruskeaa paperipussia. Ei sieltä voinut lähteä ostamatta jotain!



Yläkerrassa on isompia koristeita ja tarve-esineitä ja alakerrassa kaikkea pientä, kaunista ja herkullistakin.

 

Teetä, kahvia, pullia tai vaikka tikkukaramellejä voi sitten kierroksen lopuksi rauhoittua nauttimaan avaralle pihalle. Hintataso paikassa saa myös ison peukun, hinnat ovat ihanan kohtuulliset.

Itselleni ostin keittiöpyyhkeen (4,5e), saippuan (4,5e) ja ulko-oveen pajukranssin (4e), jota aion itse hieman tuunailla värillisillä nauhoilla ja joillain sopivilla härpäkkeillä.

Ruokaa, ja paistattelua kuin kuuluisuudet

Olen usein kävellyt Pohjoisespaa Kämpin ohi ja vaivihkaa huvittuneena katsellut, minkätyyliset tyypit ovat kiilanneet terassin ikkunan ääreen paistattelemaan suosiossa ja nauttimaan jotain sopivan sofistikoitunutta mahansa hyväksi. Keskiviikkona minäkin ängin sinne terassille ikkunan viereen paistattelemaan ohikulkijoiden suosiossa, ja omassa tyytyväisyydessäni. Kivahan siinä oli istua ja seurata vilkkaan kadun menoa: paljon legginssejä, turisteja, syvään uurrettu musta haalari ja kivoja pikku takkeja kundeilla. Siinä parhaat palat tästä kokemuksesta. Ja Uusi-Seelantilainen valkoviini oli juuri niin mustaherukkaista, kuin muistinkin. Tuli flash back Aussivuodelta, join tätä jossain mukavassa paikassa silloin... Ja nyt täällä kodikkaassa näytikkunassa.

 

Valitsin kuuluisan burgerin sijaan club sandwichin; paahtoleivän välissä kanaa, munaa, pekonia, majoneesia ja vihreää raikastusta. Hinta 22e. Njääh. Enpä tiedä! Maku oli valju ja täytteet vain ok, ottaen kuitenkin  huomioon, että olimme syömässä kaupungin parhaan hotellin brasseiressa. Ja club sandwich on yksi rentojen ruokaloiden hittituotteista. Maukasta ja edullista, parhaimmillaan. Ranskalaisetkin olivat kauan sitten rasvassa paistettuja, oikein rasvaa itseensä imeneitä ja makunsa jo aikalailla menettäneitä pötkylöitä ja jäivät kauas esikuvistaan, Belgiassa nopeaksi naposteltavaksi myytävistä paksuista ja mehevistä friteistä. Enpä menisi uudestaan, ellen nyt paistattelemaan sijaintia sen valkoviinilasin ääressä. Seuralainen otti sen kuuluisan burgerin, muttei hänkään oikein vakuuttunut. Petratkaa Kämp, ettei tarvi tulla uudestaan vain sijainnin takia!

*****

Hyvästä valinnasta muistutukseni Pueblo Eerikinkadulla. Rapeaa, tuoretta, maukasta, ihanaa, aitoa...

Vohvelin paluu, omatkin raudat voi kaivaa taas esiin

Onneksi joku lukee Nyt-liitettä paremmin kuin minä ja bongaa sieltä hauskoja kahviloita. Museokatu 11:sta löytyy vinkeä Voffeli & Kaffeli niminen paikka, missä makean vohvelin päälle kasataan suolaisia tai makeita täytteitä. Se on aivan uudentyylinen paikka Helsingin tarjonnassa ja viihtyisä sisustus vaan lisää hurmaa. Pöytävarauskin mahdollinen, mutta käydessämme siellä tiistaina puoli viisi, pöytiä vapautui juuri siinä suhteessa kuin ihmisiä tuli ruokalistaa tutkimaan. Raati suosittaa piipahtamista!

Vohveli skagen oli ihanan raikas ja makea vohveli antoi hauskan pohjan raputäytteelle. Sopivan täyttävä, uuden tyylinen skagen, täydet pisteet tästä!

Äiti antautui vielä jälkiruoalle ja Kombo-vohveli eli mansikoita, raparperihilloketta ja vaniljajäätelöä olivat kyllä melkoinen herkkupommi. Sain maistaa yhdistelmää, voidakseni täällä suositella sitä kaikille...