sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Sopiiko ystävyys työpaikalle?

Monella ei ole töitä, ja monella ei ole ystäviä. Monella kuitenkin on töitä. Ja yhtä monella on ystäviä. Kuinka monella on töissä ystäviä? Kuinka moni ei tulisi toimeen ilman, töitä ja ystäviä? Tai ystäviä töissä.

Olen viime aikoina alkanut pohtia tätä ystävinä töissä-asiaa. Sitä miten iso juttu, on viihtyä töissä. Eikä iso osa siitä viihtymisestä tule enää työn sisällöstä yksistään vaan siitä huippuporukasta, jonka kassa töitä saa tehdä! Tai siitä huippuporukasta, jonka kanssa työnsä pitäisi saada tehdä. Työpaikan ihmissuhteet puhuttavat ja ihmisiä kiusataan tai joistain muodostuu  vain keskenään toimeentuleva "klikki". Pohjimmiltaan mielestäni töissä ei tarvitsis ystävystyä, kunhan toimeen tulee kaikkien kanssa. Aikuisia ollaan, sen ei tulisi olla kovin ylevä tavoite, normaalia arkea vaan. Minä menin aikanaan töihin mielessäni ajatus, etten tullut tänne ystäviä hankkimaan. Nyt se hieman huvittaa, se oli ehkä oire jännityksestä ja kuoren taa oli mukava piiloutua. Meistä löytyi neljän kimman porukka, joka tapaa edellenneen, mutten voi kiistää etteikö ystävyytemme olisi haitannut ainakin yhden ihmisen työntekoa ja nostanut muutaman muun karvoja pystyyn. Ystävyydessä liikkuvat voimat ovat  suuria, ja työpaikka ei usein ole oikea areena niiden käsittelemiseen. Töihin pitäisi mennä ensimmäisenä tekemään työ eikä viihtymään tai hoitaman sosiaalista elämää. Minä menen töihin viettämään päiväni järkevästi ja saamaan siitä rahaa. Kaikki muu on bonusta, jonka osuutta pitää osata säädellä. 

Kaverius on siis noussut arvoonsa. Lähtijöiden perään itketään vuolaasti eikä lähdön aiheuttamaan sosiaalisten suhteiden muutokseen olla valmiita. Eikö nähdä lähtijän mahdollisuuksia, kun surraan työystävän menetystä? Tai uskota, että jos se on ystävyyttä, se kestää muutenkin. Ystävyyttä ei voi pakottaa, toisin kuin töihin taas on tultava. Tai huonoa pomoa haukutaan selän takana, mikäli hän ei ymmärrä työympäristön olevan työyhteisön lisäksi juurikin sosiaalinen yhteisö. Kivaa tulisi olla, vaikka mitä. Eikö voi vaan pyytää alaistaan tekemään työn, mistä hänelle maksetaan ilman murinoita, purinoita ja vuoden lopussa odottavia jäätäviä haukkuja? Työntekijän on mielestäni venyttävä ja pomon kannettava vastuunsa. Tässäkin kaveruus on ajanut kaiken ohi, vaikka terve pomo-alais-suhde olisi hierarkinen. Joku on vastuussa, ja kantaa vastuun. Muut ovat alaisia, ja tottelevat. Kauhean yksinkertaista, ja kaamean vanhanaikaista. Nykyään kaikilla on oltava kivaa, nyt ja aina. Ja kaiken kivan tulisi pysyä ikuisuudet ja kaikkien olisi aina saatava osansa siitä. Joka kerta, iankaikkisesti. Vaikka todellisuudessa elämä on valintoja, luopumista, uutta, kamalaa ja jännittävää. Ihan mälsää, jos siihen niin suhtautuu.

Olen tämän kankean mallin kannalla, koska en ole vielä nähnyt toimivampaa. Avoin sille ole, avoin muutokselle. Kunhan se muutos toimii.

Australiassa ja jo sinne lähtiessä irrotus, tutusta irti päästäminen oli joka päivän sana. Mukavaan ei auttanut jäädä, jos halusi jotain uuttaa ja jännää! Yhden nuotioillallisen päätteeksi oman ikäiseni kundin lausahdus "kumpa tänä ei loppuisi koskaan" sai jengiltä huvittuneita naurahduksia. Se kuulosti jotenkin säälittävältä, lapselliselta. Siinä hetkessä tuli nauttia hetkestä eikä mutehtia seuraavaa. Oli oltava valmis uuteen päivään, uuteen kokemukseen, avoinna siihen mitä oli tulossa eikä roikkua yhdessä elämän huippuhetkessä. Sillä jos niissä alkaa roikkua ei seuravaa tajua, ja siitä seuraava ajaa ohituskaistaa kieltä näyttäen. Et ole valmis tähän, et ole valveilla! se saattaa huikata peräänsä. Tuskin kuulet, kun mietit vain miten ennen oli paremmin, miten silloin oli täydellistä.

On sanottava, ettei teksti lähtenyt lentoon ihan niin kuin olisin halunnut, mutta seison sen takana. Antakaapa palautetta. En jaksanut julkiasta taas kuvia!

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

jälleen kirjoitat asiaa, eipä tohon ole paljoa sanomista. aina niitä vaikeita ihmisiä riittää joka paikkaan...