maanantai 14. heinäkuuta 2014

Tyttö työhaastattelussa

Olen viime viikkona ollut oudon takakireä hauskoista tapahtumista huolimatta. Uskon mieltäni painavan tieto, ettei firmassamme ole avoimia työpaikkoja. Siellä on rekrytointikielto. En halua työttömäksi. Enkä halua kuulla enää yhtään kertaa, että kyllä niitä töitä on, jos vain suostuu tekemään. Niin missä? Olen siivoojaksi sekä yli- että alikoulutettu. Osaan soveltaa kielitiedettä, mutten pestä lattiaa tehokkaasti ja oikein. Kaupan kassalla olen jo ollut ja tulen olemaan, mutta onko siellä työpaikkani? Ei minua palkata vakkariksi, sillä paremman tarjouksen saadessani vaihtaisin alaa. Ja anteeksi, jos kanttini ei kestäisi taksikuskin tai vartijan hommia, jätän ne raavaammille. Ja miksi hitossa minua kannustettiin kouluun, jos en saa niistä vuosista mitään hyötyä? Yrittäjyys kiinnostaisi, mutta se idea puuttuu. Eikä tässä ole kyse pelkästä valituksesta vaan tosiasioista. Työt eivät enää kasva puissa vaan niiden löytämisessä on jo täysi työnsä, jossa pää hajoaa varmemmin kuin missään muualla. Viimeksi meinasin pyörtyä, kun kuulin, että avoimeen työpaikkaan oli valittu kolme (siis 3!!!) korkeakoulututkintoa suorittanut hakija ja yksi näistä tutkinnoista oli ulkomailta. Siis mitä!?

Tämän takia minua hieman hämää suhtautumiseni, kun menneellä viikolla pohdimme kahvituolla erään työkaverin tyttären mojovaa tuuria työhaastattelussa. Tyttö valmistui toissa keväänä naisvaltaiselle alalle ulkomaisesta yliopistosta, mutta palasi kotimaahan töihin. Koska kesä on, oli tälläkin tytöllä suunnitelmissaan lähteä reissuun ja pitää vähän vapaata työn ohessa. Palkatonta lomaa toki, kuten monessa firmassa ekaa kesäänsä painavat tekee. Poikkeuksena sääntöön, kimma oli kuitenkin ollut niin fiksu, että ilmoitti pokkana työhaastattelussa haluavansa kuukauden palkallisen kesäloman ja niin allekirjoitti kesäkuussa työsopimuksessa näin lukee. Hänellä on koko heinäkuu palkallista vapaata.

Naureskelimme kahviporukalla ja ihmettelimme kimman hyvää tuuria ja pitävää pokkaa ilmoittaa noin vain haastattelussa haluavansa palkallista kesälomaa ekasta mahdollisesta oman alan vakkariduunista! "Siis mikä munkki!" minäkin tokaisin leikilläni, vaikka oikeastaan kateellisena, ja lisäsin, että "tästä ei sitten enää puhuta, heh heh". No eikä puhuta, vaikka pitäisi. Eikä niinkään siitä kesälomasta vaan meidän naisten suhtautumisesta asiaan. Olisimmeko - tai olisinko minä - ihmetelleet, jos sama olisi sattunut nuorelle kundille miesvaltaisella alalla? En usko, sehän kuuluu asiaan. Pojat ne osaa pitää puoliaan tai ovat tarpeeksi uhkarohkeita uskaltaakseen lausua moisia vaatimuksia. Mitäs me kuuliaiset tytöt, ollaan vaan tyytyväisiä, kun on jotain työtä. Ja sittenkin niin se kimma vaan meni ja sanoi haluavansa kesäloman. Ja sai! Meidän kaikkien pitäisi oppia tästä asenteesta. Itsensä arvostaminen poiki osaltaan hänelle työpaikan. Hän osoitti haastattelussa, että kunnioittaa itseään, mielipiteitään ja oikeuksiaan. Miksei siis työnantajankin tulisi. Hän on palkallisen kesälomansa arvoinen työntekijä. Ja kun hän ei epäile tätä, eivät epäile muutkaan.

Tätä draivia on minun syytä alkaa opetella ennen syyskuun ilmaantumista kalenteriini...

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

olisikohan kyseisellä tuurin omaavalla hakijalla ollut mm. armeijan käynti takataskussa....

KK kirjoitti...

Ei oo armeijaa, mutta ehkä pedagogiset auttoi..