Luovutus, itsekästä vai auttamista

Onko valikoiva auttaminen itsekästä auttamista? Voiko auttaminen koskaan olla itsekästä?

Kuuntelin eilen töissä jonkun radiokanavan terveys torstaita, missä puhuttiin verenluovutuksesta ja sen tärkeydestä. Ohjelman aikana menin sitten huvikseni SPR:n sivuille tekemään Sovitko luovuttajaksi - testin. 28 kysymyksen jälkeen sain vihreän valon, mutta en ole suoraan sanottuna koskaan ollut kiinnostunut verenluovutuksesta. Tai voiko siitä olla kiinnostunut? Eihän se ole mikään harrastus vaan hyvä teko, pelastava ele. Kävin aikanaan vanhempieni kanssa usein Kivihaan pisteessä odottelemassa, kun he ojensivat käsivartensa vamppyyreille, mutta muistan jo silloin valahtaneeni kalpeaksi vaan miettiessäni, että minun pitäisi itse mennä maate niille muovipäällysteisille patjoille. Pyörtyisin varmaan. Ei tuntuis yhtään kivalta auttaa.

Veripalvelun Sovinko luovuttajaksi - testissä oli vaihtoehto myös toisenlaiselle auttamiselle nimittäin veren kantasolujen pois antamiselle. Näitä soluja tarvitsevat muun muassa syöpäpotilaat. Olin aina luullut, että kantasoluja imetään jotenkin hyvin kivuliaasti hyvin epäitsekkään luovuttajan selkäydinkanavasta niin, että niitä luovuttaessa on vaarana halvaantua. Mites nyt muuten, sairaalaan kun siinä joutuisi? Netissä tein tosiaan myös tämän kantasolun luovuttajaksi-testin, jonka läpäisin ja aloin ekaa kertaa tutustua tähän luovuttamisen muotoon. Vaihtoehtoja päästä omista terveistä kantasoluistaan erron on kaksi: toisessa soluja kerätään lonkkaluusta luovuttajan ollessa nukutettuna, toisessa kantasolun tuotanto stimuloidaan lääkepistoksin ja vereen kertyneet ylimääräiset avittajat kerätään talteen parin päivän aikana muutamia tunteja kestävissä keräyssessioissa. Molemmissa tavoissa saa luovuttaja noin viikon sairaslomaa, mutta samoin kipua tai heikotustakin on kuulemma mahdollista, mutta luultavimmin varmaa, kokea.

Mutta mitkä kivut ja muutkin tuskat ovat syöpäpotilaalla? Ja itsekin sitä saattaa joskus sairastua vakavasti tarviten kipeästi apua. Jostain kummasta syystä tämä yksilöity auttamistapa alkoi kiehtoa minua kivusta ja kärsimyksestä huolimatta. Kantasolujahan vieläpä luovutetaan vain tarkasti valitulle ja luovuttajan ja saajan solujen on oltava samaa jengiä eli kaikkien solut eivät sovi kaikille. Sen sijaan siis, että luovuttaisi verta varmuuden vuoksi - mikä on toki myös arvokasta! – voisin luovuttaa juuri tietylle henkilölle. Ja tietysti on mahdollista, ettei koskaan edes tarvitsisi luovuttaa, jos sopivaa tarvitsijaa ei löydy. Hmm... Mielumminko antaa itsestään kuin rahoistaan johonkin pohjattomaan rahastoon? Kyllä... 

Onpa tämä minuun keskittynyttä puhetta, mutta niinhän tämä auttaminen hieman on. Tai saattaa olla. Tai sen voisi nykyään mieltää sellaiseksi. Olen parempi ihminen, kun maksan Intiaan tytölle koulukirjat tai Afrikkaan kylälle puun. Globaalista itsetunnon hiljentämisestä on puhuttu paljon ja siitä puhumiseen on jo kyllästyttykin. Kun itse mietin motiivejani miksi olisi tärkeämmän tuntuista auttaa yhtä tiettyä henkilöä mahdollisten monien ja luonnollisesti tuntemattomien sijaan jää pinnalle ajatus, että avun haluaisi saavuttaa tarvitsija tässä ja nyt. Saisinhan kantasoluja luovuttaessani varmaan ainakin tietää auttamani potilaan iän, sairauden ja jonkinlaisen profiilin hänestä. Tietäisin mihin osa minusta matkaa. Tietäisin todella auttavani tätä yhtä, tiettyä henkilöä. Voisin olla varma, että luovuttamani varmasti toisi hyötyä, elämän, toivon jollekin. Ja minulle myös. Olisihan kerran omanlaisensa uusi syy olla olemassa.

Kai tuo henkilökohtainen mahdollisuus myös peittoaisi ne luovutuksesta mahdollisesti koituvat haitat, kivut ja krempat; tunnit, jotka istuisi vertaan analysoittamassa ja suodatuttamassa. Oppisi tuntemaankin tätä liha-kudos-elin - veistosta, jota kehoksi kutsutaan, hieman paremmin. Ja terveystarkastuksenkin saisi ilmaiseksi, bonus! Ja kuten verenluovuttajana voi kantasoluluovutusrekisteristä vetäytyä milloin vaan siltä tuntuu. Mitä jos sitä kerrankin tekisi hyvää toiselle, tarvitsevalle, vieraalle. Munasoluja en niiden isompien kipujen takia lähtisi luovuttamaan, vaikka lopputulos olisi melkein sama, elämä. Tässä tapauksessa toki uusi. Mutta mahdollisesti minun näköiseni. Korjatkaa, jos olen väärässä, mutta eikö se niin menisi? Voisin soittaa yhtenä kauniina päivänä jonkun autotalon vaihteeseen ja sieltä minulle vastaisi nuori nainen omalla äänelläni. Minun makuuni hieman friikkiä. Mutta varmasti moni voi pitää kantasolujenluovutusta friikkinä. Onhan se aika huh, että joku menisi minun nukkuessa sorkkimaan lonkkaluutani ohuilla neuloilla, se veren suodattaminen tuntien ajan olisi helpompi ajatus. Eikä huimaa niin kuin huimaa jo ajatus verenluovutuksesta.