Merkonomiksi? Ei ihan näillä tiedoilla.

Viime viikolla vielä odotin eilistä, tänään en enää katsele huomiseen ruusun kuvia ajatuksissani. Vuoden vaihtuessa nimittäin aloin vihdoin tajuta, ettei humanistisella tutkinnolla ilman työkokemusta tai ainakin selkeää päämäärää työllisty kovinkaan helposti. Tarvitaan tuuria, mitä minulla oli kolme vuotta sitten. Nyt se pentele on hävinnyt jälkiä jättämättä.  Koska minulla ei ole markkinoilla haluttua koulutus-työkokemus yhdistelmää, ajattelin lisäkouluttautumisen olevan hyvä keino työllistymisen nopeuttamiseen ja varmistamiseen. Koska yliopistotutkinto jo on, valitsin oikein helposti suoritettavan, illan viikossa tai pari viikonloppua kuukaudessa vievän, aikuiskoulutuksena tarjottavana merkonomin tutkinnon. Se kuulosti tarpeeksi erilaiselta verrattuna siihen mitä jo osaan ja sitä monissa työilmoituksissa odotetaan.

Opiskellakseen työttömyystuella, on opiskeluun, etenkin tähän tutkintoon johtavaan, haettava lupa työvoimaneuvojalta. Tämä tapahtui eilen. Ei ollut tarpeeksi outoa, että tiskin takana istui ikäiseni kimma, joka tuijotti enemmän ruutua kuin minua silmiin, ja oli tilanteesta selvästi vaivaantunut. Uusi talossa? Ehkä. Ruudulta hän kuitenkin löysi taikojaan, olinhan viime elokuussa todennut työkkärin alkuhaastattelussa, että opinto-ohjaajan työ voisi olla kivaa. Se merkintä iski kipeästi omaan nilkkaan: "Niin, kun olet ollut silloin tätä mieltä ja nyt haluaisit opiskella ihan eri alaa, ei lupaa opiskeluun voida ainakaan nyt ihan heti näin antaa." -aha-

Seuraavaksi hän haki esiin opinto-ohjaajan ja opintosihteerin nimikkeillä löytyvät avoimet työpaikat ja alkoi tentata, olenko jo mihinkään niihin hakenut tai olisiko niissä mitään, mihin haluaisin hakea. Klikkailtiin ilmoituksia auki ja todettiin, että niin, jatkokoulutusta näihin kaikkiin tarvitsee. Opoksi kun on oltava opettajan opinnot suoritettuna, opintosihteeriksi tarvittaisiin jotain opintoasteen tutkintoa. Saanko arvata! Merkonomi varmaan auttaisi.

Odottaessani aikaani neuvojan käsittelyyn, minulla oli siis vielä toivoa, tämä oli viime viikolla. Tänään minulla ei ole enää intoa. Toivoa toki on aina. Paljon näitä työttömyyskoulutuksia/rahoja/neivontaa ym parjataan, monella on ongelmia, ja monella varmasti ei. Mutta yksilöllisiä ratkaisuja hakiessa tuntuu välillä hyvin turhauttavalta. Jos jollain innokkaalla ihmisellä menisi ilta viikosta harrasteluontoiseen opiskeluun, miksi on fiksumpaa, että hän istuu kotona Kelan tukia nostamassa ja yli-, ali- tai muuten vaan koulutettuna syrjäytyy työelämästä? Ja vain siksi, koska toivottu lisäopiskelu johtaa tutkintoon. Meinaan eihän siitä muuten jäisi jälkeä rekistereihin. Tai siksi, että on sattunut heittämään puoli vuotta sitten ilmaan yhden kiinnostavan ammatin, jonka voisi nyt vaihtaa toiseen. Olisiko vaan parempi poistaa koko työttömyystuki, niin ei tulisi näitä valinnanvaikeuksia? Olisi tehtävä ihan mitä vaan, kouluttauduttava tai siivottava. Minä vastaan edelleen siihen puhelimeen. Ihanaa, että lyhyttä työaikaa tehden voi jatkaa työkkärin asiakkaana. Kelan tuista viis. Harrastukseksi harkittu avustava työllistymistoimi kuten aikuisopiskelua kutsuisin silti jää unholaan.

Guilty pleasure

Termin voisi suomentaa kiellettynä intohimona tai himon kohteena, kiellettynä mielitekona tai syyllisyyden tuntoja aiheuttavana intohimona. Pedofilia? Tässä tapauksessa ei. Kyseessä on ihan terveiden aikuisten omista nautinnonkohteistaan tuntema häpeä tai "syyllisyys".

Olen ehkä vähän myöhässä herännyt, mutta tutustuin tähänkin termiin vasta Australiassa, kun joku tiedusteli minulta ja muilta porukan jäseniltä musiikillista guilty pleasuriamme. Idea oli siis paljastaa, mitä musiikkia kuunteli mielellään, mutta niin, ettei muita ollut kuulomatkan etäisyydellä saati jakamassa nautiskelijan musiikkimakua. On ihan tuttu ajatuskuvio, ettei nuorempana olisi tullut mieleen myöntää kavereille, että pidän vaikkapa Julio Inglesiaksen balladeista tai haaveilen pääseväni tanssimaan foxia ruotsalaisen humppaorkesteri Vikingarnan tahdissa. Se olis kai ollut aikansa guilty pleasure? En kyllä tiedä haluaisinko vieläkään paljastaa näitä mielitekoja, mutta mitäpä sillä enää tässä iässä on väliä. Ja kaikesta oudosta tykkäämisestä on muutenkin tullut muotia. Nolous on uusi musta! Ja nolottavaksihan sen guilty pleasuren myöntäminen tulisi kokea.

Musiikissa piilee varmasti monella vaikka minkälaisia mörköjä sängyn alla ja iPodin kuorien välissä, mutta minä aion nyt paljastaa oman toiminnallisen guilty pleasureni. Aamulenkeillä ja bussipysäkiltä kotiin parin kymmenen minuutin matkan kävellessäni olen huomannut, että minulla on eräs varsin piintynyt ja jollain tavalla nolottava - silti polttava - himo, pullonkeräys. Silmät tienreunustoja skannaten kyykin mummojen ja muiden vähäosaisten lisätienestit omaan talteen ja tunnen lämmittävää tyydytystä, kun kotimatka tai lenkki on tuottoisa. Kun vessan lavuaarissa peseytyy yksi 15centtiä, ah. Aina parempi, jos joku on hankkiutunut eroon limupullosta, se tietää 20centtiä ja siistiä pakkausta. Jos kolmenakin iltanakin viikossa noukin yhden rahanarvoisen roskan, saan parin viikon päästä maidon ilaiseksi, vaivan palkaksi, hyväksi mieleksi. Äitini nauroi, että pidän Mantskun loppupään siistinä. Se tulkoon bonuksena pienestä puuhastani. Häpeä sikseen, vaikka sataan LV-kassi kädessä heiluessa näyttää säälittävältä. Joku voi pohtia, onko kassini sittenkään aito... Olisiko pahinta, mikäli joku ystävällinen sielu ojentaisi tyhjentyneen juoma-astiansa suoraan käteeni..? Mmm, kukapa sitä edes huomaa, että noukin rahaa maasta. 

Tai ketä kiinnostaa, että sytyn Juliolle? Jokainen guilty pleasure on mielumminkin osoitus omasta tahdosta ja persoonallisista valinnoista.

Kenzo!

Olisi pitänyt sitä bucket listiä laatiessa miettiä myös mitä hankintoja haluaisin tehdä elämäni aikana, sillä minulla on muutamia asioita, jotka ovat koskettaneet esteettistä silmääni ja jääneet mieleen. Yksi niistä on Tod'sin loafferit, toinen Illyn espressokeitin ja kolmas yksi tietty Kenzon huivi. Olen näitä kaikkia pohtinut jo yli kymmenen vuotta, ja riemukseni - jota en voi vieläkään uskoa todeksi - yksi pohdinta päättyi eilen Stockan alennusmyynnissä. Sain vihdoin investoitua siihen yhteen tiettyyn Kenzon huiviin.

 Huivissa on kaikki värit sateenkaaresta ja ne esiin saadakseen tarvitsee vain kääntää huivia eri suuntiin. Ah, miten tavaran omistamisesta voi välillä vaan tulla niin onnelliseksi! Ja hyvällä hoidolla tämä on ikuinen investointi. Raaka-aineina 84% villaa, 10% viskoosia ja 6% silkkiä.

Loving it...

Hullu maailma, hullu harrastus

Olen keskinkertainen keräilijäsirkka. Osaan heittää tarpeettoman pois, mutta jotkus makean näköiset "roskat" kuten peltipurkit, pullonkorkit ja appelsiinien hienot kääreet saattavat löytää osaksi kotini sisustusta. Toisen roska on toisen aarre sanotaan, yhdet useimpien roskat ovat olleet harrastukseni kohta viisitoista vuotta, teepussin kääreet nimittäin. Kaikki alkoi mummoni teepurkista löytyneestä Pickwickin kanelitee-kääreestä. Luulen, että paitsi että pussi oli lojunut purkissa pitkään, oli se myös jännittävän vanha. Aikani sitä ihailtuani nappasin sen säästöön.

Samasta purkista löytyivät myös Liptonin hedelmätee-pussit. Niistä harrastukseni lähti käyntiin.

Kokoelma pysyy helposti selattavissa ja siistissä kunnossa lätkäkorteille tarkoitetuissa muovitaskuissa. Ekat omat hankintani olivat Liptonin hedelmäteitä jostain 90-luvun alusta. Siinä juotiin teetä perheessäni melko urakalla ja jotkut oudoimmat maut lensivät roskiin, kun parit kääreet oli irroitettu. Kuka muistaa nämä tyylit?

Tai nämä, joihin siirryttiin seuraavaksi... Sun Tealla oli muistaakseni iso tv-mainoskampanjakin, joka jatkui vuosia. Myydäänkö enää esimerkiksi karamelli-

 

tai kookosteetä?

Seuraavana muutamia poimintoja kokoelmista, ihan vaan ulkonäön vuoksi. Roskiksi teepussinkääreet ovat melko upeasti suunniteltuja ja herättävät fiiliksiä teehetkeen.

 

Suuri osa kokoelmani ulkomaisista teepusseista on tullut Euroopassa rekkaa ajaneelta enoltani, loput matkailevilta sukulaisilta, ulkomaan tuttavuuksilta tai omilta reissuilta. Olenpa roskiksiakin dyykannut ja kenenkään ollessa katsomassa käynyt tyhjentämässä jonkun tarjottimelle jääneet aarteet ennen tarjoilijan tuloa. Intohimon eteen sitä on ollut valmis tekemään vaikka mitä. Seuraavassa vielä muutama erityinen yksilö:

Saksasta tulevalla Teekannella on myös hienoja kääreitä.

Kotimaisella Nordqvistillä taas herkullisia sisältöjä.

En ole kumma kyllä ennen ollut mikään hullu teen juoja, enkä suurinta osaa kokoelmani teistä ole edes maistanut. Nykyään juon teetä mieluusti, mutta harmikseni lempi teemerkkini Clipper myy pussejaan ekologisesti ilman kääreitä.

Päätin joskus lopettaa keräämisen, kun pusseja olisi kasassa tuhat, maaliskuussa 2008 laskennan tulos on ollut 905 erilaista käärettä, mutta teidän, ettei pussien kerryttäminen ole silloin mihinkään lakannut, hidastunut vain hieman. Viimeiset pussit toin kansiooni matkaltani Australiasta. Joskus mietin erikoistumista vain kauniisiin pusseihin tai luopumista kaikista kiinalaisista pusseista (heillä pussit eivät ole useinkaan hienosti kuvitettuja vaan niissä ainoastaan lukee - oletettavasti - teelaatu). En tehnyt niin enkä näin, jatkoin vaan hamstrausta. Järjesteltävää onkin kertynyt eikä yksi kansio ole riittänyt enää pitkään aikaan.

Löysin netistä joskus rouvan, jolla oli iso piironki täynnä teepusseja. Niitä oli yli 20 000 erilaista. Siihen en pyri, en halua pyrkiä, toivottavasti joku stoppaa minut jos yritänkin!

Oikeastaan päämääräni olisi joskus tehdä pusseista taidetta. Seinätaulu tai vastaavaa... Ennen sitä ne toimivat esimerkiksi matkamuistoina ja puhtaana silmän ilona.

Joka hetkessä voi kehittyä...

Olen päättänyt, että tämä toimii! Sain viime viikon alusta kahden viikon tuurauksen erään autokaupan puhelinvaihteessa ja kassassa. Voi, että on ihana olla töissä vaihteeksi! Ja vielä ihanampaa on kun nämä viikonloput tuntuu viikonlopuilta. Otin perjantai-illan kunniaksi Sollia ja poppareita ja eilen haaveilin Ranch-sipseistä. Pieneksi harmikseni kotiuduin ystävän luota juuri keskiyöllä, 00.01 tarkalleen ottaen enkä ihan kerennyt kahteentoista asti auki olevaan lähi Siwaan tankkaamaan lauantaievästä. Kaapista löytynyt Ginger bier ja paistinpannulla lämmitetty juustoleipä toimivat terveempänä iltapalana.

Sunnuntaita vietän hiihtoa seuraillen ja peittoa olkien yli vedellen, ah, ihana pakkaspäivä sisällä. Ja huomenna töihin! Koska asiakkaita ei ole yleensä jonoksi asti ja puhelinkaan ei soi ihan tauotta, olen netin ja uutisten seulomisen oheen kehittänyt aivojumppaa eli kirjoittelen ja piirtelen vasemmalla kädellä, siitä nämä "kyllä onnistuu" kuvat. Yllättävän selvää tekstiä vasurikin tekee, vaikka hiottavaa toki on. Toivon, että harjoitus teroittaisi jotain aistiani, vaikka tätä tauotta meneillään olevaa työnhakua silmällä pitäen. Lisäkouluttautuminenkin on jo käynyt mielessä, maisterina kun ei tahdo olla kyllin koulutettu tai vaihtoehtoisesti on sitä yli verroin. Nuoret, älkää siis stressatko pääsystä yliopistoon vaan stressatkaa pääsystä mieluiseen opinahjoon!

 

 Aakkosia, kaunoa, tikkukirjaimia ja hieman sydämiä <3 p="">

Seuraa viivaa-harjoituksia, palloja ja kukkia, piirrettyjä ja oikeita. Oikein mukavaa sunnuntaita kaikille!

Bucket list

Luettuani viime aikaisia kolmi-nelikymppisten ihmisten, sattumaltako miesten, vakavia, jopa kuolemaan johtaneita onnettomuuksia olen alkanut miettiä nykyajan uutta juhlittua rajapyykkiä, 40-ikävuotta. Paul Walker, joillekin tuttu Hurjapäät-leffoista, kuoli 40-vuotiaana auto-onnettomuudessa. Onnettomuuden syy ylinopeus. Michael Schumacher, 45, loukkaantui vakavasti hiihto-onnettomuudessa. Samasta syystä kuoli viime kesänä Hollannin prinssi Joan Friso, 45. Mäkihyppääjä Morgenstern, 27, poikkeaa ikähaarukasta, mutta loukkaantui yhtälailla vakavasti hypätessään lentomäestä. Ja kuinka monet tuntemattomat matti meikäläiset loukkaantuvat joka päivä hurjastellessaan elämässä eteenpäin.

Ihmiset juhlivat nelikymppisiä kuin viimeistä päivää ja Australiassa tutustuin neljän kymmenen rajapyykkiä odottaviin ihmisiin, joilla oli elämälleen varattuna bucket list eli lista asioista, joita tulisi ehtiä tehdä ennen maagista syntymäpäivää. Ennen suuret juhlat oli kuuskytvuotispäivät, ehkä 50 täytettäessä kutsuttiin ihmisiä kahville ja hyssyteltiin lahjojen ja toivotusten kanssa. Nyt kai nuoruus jatkuu aina neljälle kymmenelle ja sen jälkeistä elämää ei enää juhlita, silloin vaan eletään ja suoritetaan hullun lailla - henkensä uhalla. Adrenaliiniryöpyn aikanako sitä voi enää tuntea elävänsä, vain silloinko on nykyihminen elossa? Walkerilla, Schumilla ja Frisolla oli jo perhettä ja jälkikasvua, elämällä oli siis suunta? Tai tarkoitus, kuten ihan vanhan aikaisesti voisi kuvitella.

Pidin ensin tuota bucket listiä huuhaana. Ja alunperin sekin on ollut "mitä tehdä ennen kuin kuolet" tyyppinen ratkaisu. Koska eliniän odote ei ole lyhentynyt, päin vastoin, miksi rajaa on silti raahattu merkittävästi alaspäin? Ovatko ihmiset alkaneet haluta vanhemmiksi entistä myöhemmin ja kun imeväiset voi vielä työntää lastenhoitajalle eikä heitä tarvitse ottaa mukaan kokemaan kaikkea, elämään elämäänsä täysillä, on vanhempien pidettävä huolta, että he varmasti ehtivät täyttää kaikki tavoitteensa ennen aloilleen asettumista. Voi sitten 45-vuotiaana lähteä sopivasti itsenäisten lasten kanssa vaikka sinne merkitsemättömille rinteille. Lapsetkin kun tarvitsevat jännitystä elämäänsä. Etenkin sitä jännitystä elääkö isi juhlimaan niitä hiljaisia viiskymppisiä vai ei.

Mutta siis kyllä, tein listan itsekin. Listasin haluavani matkustaa Japaniin, oppia kokkaamaan, olla onnellinen ja soittaa kitaraa ennen kuin täytän 40. Haluaisin hypätä laskuvarjolla itsenäisesti, jeps, siinä mennään jo siihen kategoriaan, että jos minulla olisi kakara, voisin hyvästellä hänet tyyliin "äiti lähtee nyt, nähdään ehkä taivaassa seuraavan kerran". Mutta niin, eihän sitä eletä muita varten, ei sitä voi koskaan tietää, missä onnettomuus tulee, ei voi tietää milloin ja miten kuolee. Mmm. Mutta riskien hallinnan voisi pitää mielessä. Tuskin silti jätän hyppyä hyppäämättä, jos siihen tarjoutuu tilaisuus. Mutta voisiko siitä 40-pelosta päästää irti? Eliniänodotteen mukaan neljäkymmentä vuotiaalla on edessään yli tuplasta enemmän aikaa kuin on siihen asti ehtinyt elää. Suhteessa siihen kuinka paljon "järjellistä" elämää on jäjellä, jos ajattelee lapsuuden ulottuvan noin 12-vuotiaaksi, luku on huima! Joutuu elämään itsensä ja tavoitteidensa kanssa - joista osa jää vääjäämättä täyttämättä tai ne keksii vasta kun niihin ryhtyminen on liian myöhäistä, kiduttavaa - ihan sika kauan.

Lisätääs siihen bucket listiin tavoite olla tyytyväinen tähän hetkeen. Aina.

----

Mietin aamulenkillä vielä tuota 40-rajapyykkiä. Onhan se nimittäin ihan kätevää, että on joku aikaraja eikä tavoitteiden saavuttaminen jää epämääräiseen tulevaisuuteen. Joutuisi vielä puolison kuoleman jälkeen kokoamaan vanhat kaverit yhteen ja lähtemään suorittamaan ties mitä vaativia tehtäviä. Tai mikä pahinta, jäisi jotain tekemättä ja kokematta! Sehän on tämän päivän suurin uhka.

Vieläpä kun tietää tuollaisen listan tarpeellisuuden hyvissä ajoin ennen asettamaansa aikarajaa, voi juttuja alkaa suorittaa rauhallisella vuosivauhdilla ja tarvittaessa remontoida listaa mielensä vaihtuessa. Ehkä sitä huomaa, ettei elämä lopukaan 40-kohdalla. Kääk!

Lux Helsinki

Eipä ole Taiteiden yökään vetänyt keskustaan yhtä paljon jengiä sitten kultaisten 90-luvun öiden. Stadissa oli hillitön ryysis, mutta kyllä kannattaa käydä katselemassa valoteoksia, jotka ovat esillä keskiviikkoon asti. Suosikkejani ovat Uuden flipperi ja Suurkirkon valaistus sydämineen.

Töölön lahdelta löytyy kymmeniä lamppuja...

Leipää ja puhetta

Eilen tapahtui jotain outoa, ja hieman hävettävää. Seisoimme kaverini kanssa Stockan aleruuhkan täyttämissä liukuportaissa, kun edessäni seissyt nuori pariskunta alkoi pussailla äänekkäästi. Hetken mielijohteesta käännyin kaveriani kohti ja annoin ilmaan äänekkään suudelma, jota äsken imuttanut pari ei voinut olla huomaamatta. Portaiden yläpäässä pariskunta jatkoi vähin äänin kerrokseen ja me naurusta pyrskähdellen seuraaviin kerroksiin vieviin portaisiin. Kaverini naureskeli, koska tunnusti parikymppisten ystäviensä harrastavan samaa imuttelua julkisilla paikoilla. Minä naureskelin, sillä en uskonut juuri alistuneeni moiseen julkiseen tempaukseen... Onkohan tullut vietettyä liian kauan hiljaa puuttumatta ärsyttäviin asioihin tai kommentteihin. Ei sillä, että kenenkään julkinen suuteleminen niin järkysti ärsyttäisi, ihanaa kun ovat toisensa löyneet, mutta taisivat vaan osua ns. "oikealla hetkellä oikeaan paikkaan".

Tai sitten mielessäni kummitteli Nytissä julkaistu kirjoitus Loukkaamisen välttely tyhmentää keskustelun, linkki täällä. Miten kohteliaiksi me itsemme tunnemme, kun olemme kohteliaasti hiljaa ja kestämme kaikenlaista samalla tukahduttaen mielipiteemme. Sanomatta jättäessämme hukkaamme kuitenkin myös vastapuolen kommentit ja niiden aiheuttaman tarpeen punnita omia katsantojamme. Hukkaamme sen mielenkiintoisen ajatusten vaihdon ja pienen väittelyn poikasen, jota jossain kulttuureissa pidetään juuri itsessään fiksuna. Me, tai minä en ole sanavalmis hetkessä, paremminkin näppäimistöllä tai miimikkona.

Onko hauskempaa kuin minun paikkani täällä ruudun takana, missä saan pohtia ja tunnustaa, sivaltaa ja paapoa, tai ainakin laukoa aina välillä tuon kivan nimimerkin ja etäisen omakuvan suojista? Kuten jutun haastateltava, en lopulta kykene kirjoittamaan asioista, jotka oikeasti loukkaisivat jotakuta tai kirvoittaisivat ilkeitä kommentteja. Miksen, hyvä kysymys. Pelkään sitä tuntematonta uhkaa, joka voi realisoitua menetettynä työtarjouksena - tosin siitä pysyisin itse luultavasti tiedottomana - tai nettipoliisin sulkiessa blogini. Mutta sittenhän voisi perustaa uuden! Mutta kai se olisi ensin saatava suunsa auki naamakkain mieltäni painavien ihmisten seurassa. Mutta niin minut on kasvatettu, "älä, älä, älä vaan, ettei...". Ja kasvatustakaan kritisoimatta, se on avannut minulle paljon ovia, kun olen helposti pystynyt pitämään kieleni kurissa. Nyt aikuisuuden alamäessä olisi kuitenkin aika ravistella suu auki harkitusti ja itsenäisesti. Helpompaa se on sanoa suoraan kuin loukata välillisesti.

*****

Koska vietin tämän sunnuntain pohtien mitä eilen tuli tehtyä ja mihin se vielä johtaisi, päätin purkaa ensimmäiset energiani leipomiseen. Olen leiponut leipää muutaman kerran hyvin vaihtelevalla menestyksellä, mutta eilen aamulla Jimiltä tuli Master Chef Australian jakso, jossa Melbournelainen leipuri antoi mestarien luennolla kisaajille hyviä vinkkejä leivän teossa. Härkää sarvista ja kokeilemaan, totesin! Suosittelen katsomaan jakson ruutu.fi:stä, sillä mun leipäni onnistui älyttömän hyvin. Kutsuin vanhemmat huomenna maistamaan kokeiluani, mutta jos tuo saksanpähkinä-viikuna-ihanuus häviää yön aikana tuolta pelliltä, pyöräytän aamulla uuden. Juuri niin helppoa se oli.

2014

Juuri näissä tunnelmissa uuden vuoden tulisi aina alkaa. Kiiltäviä asuja, säihkyvää seuraa, kuohuvaa juomaa, lupauksia ja katse tulevaan. Uuden vuoden päivän brunssi Wienin konsertteineen oli juuri tätä ja samalla pohdimme suomalaisten hinkua juhlia aattoa ja unohtaa itse juhlapäivä krapulasta toipumiseen. Senaatintorin ohjelmakin loppui minuutteja yli puolen yön, vaikka juuri uutta vuotta sinne oli keräännytty juhlimaan. Vanhaa vuottahan he selvästi hyvästelivät!

Mutta nyt ollaan jo tukevasti vuoden 2014 puolella ja on aika alkaa lunastaa lupauksia. Minä lupasin tavoitella onnea vuonna 2014 kaikilla elämän alueilla nimittäin tämän meikittömän, aikatauluttoman, lupauksettoman ja tavoitteettoman arjen on kellistyttävä jollain konstilla. Hain joulukuun alussa takaisin vanhaan työpaikkaani ja kun pikku hiljaa valkeni, etten pääse edes sinne takaisin, valkeni myös työelämän kiistämätön kilpailu ja se, ettei minulla ole mitään ominaisuuksia mitä nyt haetaan. Ei ole tarvittavaa työkokemusta, ei haluttavaa koulutusta, ei ehkä oikeita harrastuksia eikä kokemuksia vapaa-ajan puuhastelusta. Minulla on paljon uskomuksia kyvyistäni, joita en vielä osaa valjastaa käyttööni tai edukseni. Ja kuinka monta kaltaistani Helsingissä onkaan (täällä on ilmeisimmin pahin vääristymä työntekijöiden ja työpaikkojen suhteen)? Monta! vastaan, vaikkei se omaa ahdinkoa helpotakaan. Jopa luettuani Pamela Druckermanin Kuinka kasvattaa bébé-kirjan ja havaittuani, että opuksen neuvoilla voisin vihdoin harkita lapsen hankintaa (tätä ei kukaan minut tunteva hevillä uskoisi!) törmäsin aamun Hesarissa monisivuiseen juttuun naisen hedelmällisyydestä ja sen hiipumisesta 35-ikävuodesta lähtien.

Ei työtä, ei poikaystävää... Ei asuntolainaa tiedossa, mutta tavoitteiksi voisi nämä kaikki kolme asettaa. Paitsi ehkä sen poikaystävän. En ole koskaan ollut näin tyytyväinen itsekseni, joten sen siliän tien menee kaivoon se jälkeläistenkin hankinta. Miksi luonto ei ole kehittynyt yhteiskunan mukana mahdollistaen äidiksi tulemisen viisikymppisenä? Jos nykyään jengi potee 40-kriisiä ja tuntee vasta 50-vuotiaana olevansa kypsä aikuinen, olisi lasten saantikin ajankohtaista entistä enemmän vasta silloin. Hei haloo, luontoäiti, fiksaisitko tän asian kuntoon ni voitais kaikki relata ja alkaa nauttia tästä pidentyneestä nuoruudesta? -kiitos-