Leffa-arvio: Leijonasydän

Lippujonossa Kinopalatsissa kirosin seuralaisiani, kun kukaan ei ollut muistanut mainita, että se on tiistaina, kun kotimaisiin kuviin pääsee kaksi yhden hinnalla. Ja by the way, ei kellään olis sitä Veikkauskorttia muutenkaan ollut. Siinä siis seisottiin ruuhkassa keskiviikkona seitsemältä aikomuksena mennä katsomaan Leijonasydän. Oltais edes valittu se Salpa, josta oli just Nytissä juttua, kuulosti mielenkiintoiselta. Tää olis nyt vaan jotain ranteet auki Suomiroskaa, josta ei ollut jäänyt mieleen kuin julisteen lihaksikkaat miehet ja leijona-tatuoinnit. Menköön, tän kerran, sentäs hinta 10,80 viikonlopun 13,50 sijaan. Kallista on. Elokuva loputtua ja lopputekstien rullatessa Jenni Vartijainen laulu Sivullinen tulvii kaiuttimista, totean avecilline voisivani nyt maksaa lipustani vaikka tuplahinnan. Hän tuijottaa minua kuin hullua, ei tainnut itse pitää kuvasta. Mutta minuun se teki vaikutuksen. Leijonasydän on todellakin erinomainen suomalainen elokuva vuodelta 2013!

Elokuvassa keskeisessä roolissa on uusnatsiliike ja sen johtajan suhde uuden rakkauden tummaihoiseen poikaan. Asetelma on juuri niin ristiriitainen kuin sen pitääkin ja jossain suhteessa ehkä naiivi, eiköhän rakkaus aina voita esteet. Tämän kuoren alle katsoessa voi katsoa suoraan silmiin Suomen sisintä, yhden äänekkään ja väkivaltaisen porukan ideologiaa, heidän oikeana pitämäänsä - ja niin monen vielä jollain tapaa kannattamaa. Monenko meidän on ollut ensin kohdattava ulkomaalaisia, voidaksemme sanoa, etteivät he haittaa yhtään tai jopa pitävämme heistä? Onkin katsottava kiinnostuneena ja kriittisenä leffassa kuvattua ilmiötä ja jengiä, rakkaustarina ei perinteisyydessään ylitä uutiskynnystä. On muodikasta olla rotutiedoton, mutta silti vierasnimisillä on hankaluuksia esimerkiksi työpaikan saannissa, vaikka olisivat suomalaisia. Leffassa revitään hyvin auki huomioita, etteivät maahan 90-luvun alussa muuttaneet ole enää muukalaisia, he ovat suomalaisia. He ovat käyneet armeijan - valmiita puolustamaan isänmaataan... Isänmaata, jonka me ajattelemme kuuluvan meille suomalaisille. Siis kenelle?

Helsingissä asuvana, kapeakatseiseen keskustan kerrostaloelämään jumittuneelle elokuva aukaisee myös tirkistysreiän rotuvihaisten jengin sisään. Heitä on joskus nähnyt junassa pilottitakit rennosti auki, mutta ei heitä ole voinut alkaa tuijottaa. Nyt saa tuijottaa, jokainen päättäköön sitten onko näky realistinen vai ei, mulle se myi. Upeiden roolisuoritusten, uskottavan puvustuksen ja hyvä veli-läimimisen vanavedessä voi kuvitella elämää Korson hylätyn autohuoltamon takapihalla, missä viha yhteiskuntaa ja vierasmaalaisia kohtaan lietsoo yhteenkuuluvuuden tunnetta ja määrätietoisuutta yhteistä vihollista kohtaan. Yhtä vihollista, jonka jokainen osa on yksilö, oman tarinansa sisäänsä sulkeva ihminen. Tästä raivosta ammennetaan eväät elämään, sillä oikeutus olla ja tulla toimeen on tullut jo syntymässä ja vahvistuu joukossa.

Yksi kantava teema uusnatsiutta kuvaavassa nykyelokuvassa on tietysti myös suvaitsevaisuus. Pienillä vinkeillä, yleisöä huvittavilla yksityiskohdilla (kuten tummaihoisen pojan luvatessa päähenkilölle voivansa matkustaa koulumatkat tämän auton kyydissä aina mahdollisimman alas istuimella valuneena, ettei miehelle tulisi ongelmia ja kyselyitä tai miehen reaktiot lapsen rukoillessa tien sivussa) herätetään juuri asian ydin. Suvaitsemattomuus on jo huvittavaa, etenkin kun sen taustoja ei kaivella ihonväriä enempää. "Thank god I was born white" luki yhden hahmon topissa. "Thank god I was born" sanoisin minä.