Duel? Härkä ja näkymätön viitta...

Ajaessani ruuhka-aikaan keskustsassa, vitsit jalankulkijat jaksaa välillä ottaa pannuun! Etenkin siinä Kampin ympyrässä SAS-hotellin kulmalla saa ensin väistää juuri eteen juoksevaa kimmaa ja johan toisesta suunnasta purkautuu bussillinen väkeä tietä tukkimaan. No, siinä istun enkä muuta voi, kyllä se rako jostain itsellekin avautuu. Etäänpänä, suojatien kohdalla saa usein odottaa, että ihmiset - joilla ei ole kiire minnekään - maleksivat pois keulan edestä. Eikö äiti opettanut, että suojatiellä liikutaan ripeästi ja kävellään puolelta toiselle vauhdilla, häh? Vaikka auto kulkee nopeammin kuin jalkapatikka, on odotus turhauttavaa ja raastaa hermoja. Jos annan tietä, odotan, että se otetaan kiitollisuudella vastaan ja osoitetaan vastakunnioitusta, siis kerätään luut ja liikutaan.

Yhdeksänkymmentäyhdeksän prosenttia ajasta en kuitenkaan ole ratin takana vaan olen kirottu, pirullinen jalankulkija siinä Kampin ympyrässä. Haluan ylittää kadun ensimmäisenä, koska autolla pääsee nopeammin perille kuin jalkaisin ja koska autojen kuuluu mielestäni antaa tietä jalankulkijoille ja harvemmin päin vastoin. Purkautuessani bussista kävelen todellakin sumeilematta suojatielle ja oletan valkoisten raitojen suojelevan minua, niin ne ovat tähän asti tehneet. Siellä edempänä en kyllä myönnä maleksivani kadun yli, se ottaa päähän jo ihan kanssajalankulkijanakin, sillä seepranraidolla liikkuessa on oltava nopea, se on kohteliasta. Ja niin äitini opetti. Kohteliaita ovat hekin, jotka meille antavat tietä, tai joiden on liikennesääntöjen vuoksi annettava.

Kohteliaisuus synnyttäisi varmaan kohteliaisuutta. Tai sitten lait synnyttäisivät sitä. Ruotsissa ja Virossa on erittäin mukava tuntea itsensä kuninkaalliseksi, kun jo tien ylitys ajatuksen pulpahdettua mieleesi, autoilijat tuntuvat hiljentävän ja ottaessani askeleen kohti suojatietä, he pysähtyvät. Australiassa oli sitten päin vastoin. Siellä kyltit kehottivat jalankulkijaa varomaan autoja siis antamaan tietä autoille. Kohteliaisuus ei olisi synnyttänyt kohteliaisuutta vaan päälle ajoja tai vähintään viuhuvia keskisormia. Pari vaaratilannettakin tuli, kun hyppäsin eteen tavoilleni uskollisena, mutten ollutkaan tasavertoinen vaan alempi arvoinen. Onneksi opin nopeasti maan tavoille ja odotin vuoroani.

Talven tullessa, mikäli olette kestäneet lukea tekstin tänne asti, haluan myös huomata pimeyden ja pimeässä näkymisen problematiikan autoilijan ja jalankulkijan kannalta. Luin pari päivää sitten Hesarista jutun "Puolet jalankulkijoiden onnettomuuksista suojateillä sattuu loka-tammikuussa", linkki juttuun, jossa haastateltava kuvasi miten pimeän tultua autoilijan on välillä yksinkertaisesti mahdotonta nähdä jalankulkijaa katuvalaistuksesta huolimatta. Suosittelen lukemaan tekstin, se on hyvä muistutus ajankohtaiseen asiaan. Jalankulkijahan toki näkee auton ja olettaa näin, että autoilija havaitsee myös jalkapatikkalaisen. Tadaa! Jalankulkija, hänhän havaitsee auton valot ja miten ollakaan hurjastelee usein itse täysin pimeänä. Juju siis olisi ikiaikainen heijastimen käyttö, sillä ajajan näkökulmasta miten muuten voidaan olettaa, että mattamustiin pukeutunut, sulavasti liikkuva asfalttien partaveitsi on mahdollista havaita turvallisen matkan päästä eikä vasta siinä vaiheessa kun hän karjuen hyppii sivuun puskurin edestä tai kirkuen mätkähtää konepellille?! Pyöräilijätkin ajavat edelleen usein valoitta ja ilman heijastimia ja ilmestyvät eteen tyhjästä, kun on juuri kääntänyt katseen vastakkaiseen suuntaan varmistaakseen tyhjän tien. Se ei ole mahdollista, ei niissä tilannenopeuksissa, missä taajamassakin kaaran eteen pystyy ilmestymään. Pieni valonpilkahdus auttaisi paljon, tätä ei sano enää pelkkä mainos vaan Liikenneturvan tilastot.

Jalankulkijan näkökulmasta heijastin on kova, kolisee sporassa seiniä ja istuimia vasten, jää kiinni ihme paikkoihin ja väärälle korkeudelle kiinnitettynä hakkaa kävellessä kättä vasten. Just tänään koin kaikki noi! Ja haloo autoilijat, mähän oon tässä ja kun mä tiedän olevani tässä, mut myös nähdään. Koko olemukseni huokuu kosmista energiaa, joka loistaa kirkkaasti ja varoittaa nelipyöräisiä kanssaliikkujia olemassaolostani. Jea right! Vaikka kuinka se olisikaan kätevää, tiedän tähän itsekin sortuvani.

Toivottavasti en joudu kirjoittamaan jatkoa tähän tekstiin sairaalasta tai poliisiasemalta, mutta ekaa voin ehkäistä sillä kovalla riipulla ja toista vaikka letkeämmällä radiokanavalla. Lupaan yrittää kaikkeni.