Ei saa kastella liikaa

Ihana lauantai, huomenna ensimmäinen adventti, jääkaapissa glögiä... Mutta selaimella joulukukkien hoito-ohjeita. Olen työskennellyt kuutena kesänä puutarhayrityksessä ja pari kertaa Hullujen päivien apulaisena Stockan puutarhaosastolla, mutta tunnen silti olevani tiukimman haasteen edessä astuessani maanataina jouluapulaiseksi kuuluisan tavaratalon viherosastolle. Viimeisestä kerrasta vihertävien juttujen kanssa on vierähtänyt vuosia ja omatkin kaksi kasvia löytyvät kymmenen helpoimman huonekasvin joukosta, joten hieman alkaa hermostuttaa tuleva työ. Aavistelen, että jouluapulaisena on ainakin ensimmäisten parin viikon aikana enemmän aikaa palvella asiakkaita kuin Hulluilla päivillä ja koska asiakas yleensä tulee Stockamannille asiantuntijuutta odottaen, punttini tutisevat ihan ajatuksen voimasta.

Perinteinen neuvo on "älä kastele liikaa", jonka jokainen voi tulkita kuten haluaa ja asiakas aavistella myyjän olleen todella ammattitaitoinen, koska pystyi asian näin rennosti ilmaisemaan. Mutta olettiko hän myös asiakkaankin olevan? Ja ainahan sitä joku hoksaa kyseenalaistaa, että mikähän on liikaa? Ja se kysymys Stockan valikoimien edessä romuttaa pseudoasiantuntijuuteni. Käydessäni läpi yleisiä vinkkejä joulukukkien hoidosta olen havainnut, että jotain ei saa päästää kuivahtamaan yhtään toisen ollessa ihan tyytyväinen pieneen kastelun unohteluun, siinä meni yleisneuvo "älä kastele liikaa" tai pitäisikö sanoa, "älä ainakaan kastele liikaa (ja tarkemman ohjeen löydät varmasti netistä)". Toivottavasti meille jaetaan jotain tulosteita, jotka voi tyrkätä asiakkaan mukaan, eihän kallista kasvia viitsi ihan viikon iloksi ostaa.

Kuvastossa oli ainakin yksi kasvi, josta mulla ei ollut hajuakaan - runkomyrtti. Hyvää päivää, miten haluatte itseänne hoidettavan? Yhden sivun  mukaan sen valon tarve on valtava ja tarkkuus tasaisessa kastelussa avainjuttu. Huonekuusi taas tarvitsee erään lähteen mukaan sumustusta ja sopivasti kastelua. Sopivasti? Taas meni se älä kastele liikaa. Vai, onkohan tuo hokema juurikin avainhomma. Mikään kasvi ei tykkää uida vedessä, mutta kaikki sen alle luokittuvat - tasainen kastelu ehdoton, saa kuivahtaa pinnalta, ei välitä vaikka unohtaisit viikoksi ilman vettä - pätevät kukin jonkin kasvin kohdalla. Mikä sitten minkäkin. Ja toivottavasti rintapielessä lukee "jouluharjoittelija".

Mutta sitten löytyivät hyasintit, ne kestää kenen käsissä vaan! Jos rouva ottaisikin tämän laventelin värisen hyasintin tästä, perinteisempää joulukukkaa tuskin löytyy. Ainakin yhden neuvojan mukaan ne kestävät kuivaa ja märkää, lämpöä ja kylmää, ja uudelleenkin voi istuttaa. Bravo, lempimyyntiartikkelini on löytynyt.

Leffa-arvio: Leijonasydän

Lippujonossa Kinopalatsissa kirosin seuralaisiani, kun kukaan ei ollut muistanut mainita, että se on tiistaina, kun kotimaisiin kuviin pääsee kaksi yhden hinnalla. Ja by the way, ei kellään olis sitä Veikkauskorttia muutenkaan ollut. Siinä siis seisottiin ruuhkassa keskiviikkona seitsemältä aikomuksena mennä katsomaan Leijonasydän. Oltais edes valittu se Salpa, josta oli just Nytissä juttua, kuulosti mielenkiintoiselta. Tää olis nyt vaan jotain ranteet auki Suomiroskaa, josta ei ollut jäänyt mieleen kuin julisteen lihaksikkaat miehet ja leijona-tatuoinnit. Menköön, tän kerran, sentäs hinta 10,80 viikonlopun 13,50 sijaan. Kallista on. Elokuva loputtua ja lopputekstien rullatessa Jenni Vartijainen laulu Sivullinen tulvii kaiuttimista, totean avecilline voisivani nyt maksaa lipustani vaikka tuplahinnan. Hän tuijottaa minua kuin hullua, ei tainnut itse pitää kuvasta. Mutta minuun se teki vaikutuksen. Leijonasydän on todellakin erinomainen suomalainen elokuva vuodelta 2013!

Elokuvassa keskeisessä roolissa on uusnatsiliike ja sen johtajan suhde uuden rakkauden tummaihoiseen poikaan. Asetelma on juuri niin ristiriitainen kuin sen pitääkin ja jossain suhteessa ehkä naiivi, eiköhän rakkaus aina voita esteet. Tämän kuoren alle katsoessa voi katsoa suoraan silmiin Suomen sisintä, yhden äänekkään ja väkivaltaisen porukan ideologiaa, heidän oikeana pitämäänsä - ja niin monen vielä jollain tapaa kannattamaa. Monenko meidän on ollut ensin kohdattava ulkomaalaisia, voidaksemme sanoa, etteivät he haittaa yhtään tai jopa pitävämme heistä? Onkin katsottava kiinnostuneena ja kriittisenä leffassa kuvattua ilmiötä ja jengiä, rakkaustarina ei perinteisyydessään ylitä uutiskynnystä. On muodikasta olla rotutiedoton, mutta silti vierasnimisillä on hankaluuksia esimerkiksi työpaikan saannissa, vaikka olisivat suomalaisia. Leffassa revitään hyvin auki huomioita, etteivät maahan 90-luvun alussa muuttaneet ole enää muukalaisia, he ovat suomalaisia. He ovat käyneet armeijan - valmiita puolustamaan isänmaataan... Isänmaata, jonka me ajattelemme kuuluvan meille suomalaisille. Siis kenelle?

Helsingissä asuvana, kapeakatseiseen keskustan kerrostaloelämään jumittuneelle elokuva aukaisee myös tirkistysreiän rotuvihaisten jengin sisään. Heitä on joskus nähnyt junassa pilottitakit rennosti auki, mutta ei heitä ole voinut alkaa tuijottaa. Nyt saa tuijottaa, jokainen päättäköön sitten onko näky realistinen vai ei, mulle se myi. Upeiden roolisuoritusten, uskottavan puvustuksen ja hyvä veli-läimimisen vanavedessä voi kuvitella elämää Korson hylätyn autohuoltamon takapihalla, missä viha yhteiskuntaa ja vierasmaalaisia kohtaan lietsoo yhteenkuuluvuuden tunnetta ja määrätietoisuutta yhteistä vihollista kohtaan. Yhtä vihollista, jonka jokainen osa on yksilö, oman tarinansa sisäänsä sulkeva ihminen. Tästä raivosta ammennetaan eväät elämään, sillä oikeutus olla ja tulla toimeen on tullut jo syntymässä ja vahvistuu joukossa.

Yksi kantava teema uusnatsiutta kuvaavassa nykyelokuvassa on tietysti myös suvaitsevaisuus. Pienillä vinkeillä, yleisöä huvittavilla yksityiskohdilla (kuten tummaihoisen pojan luvatessa päähenkilölle voivansa matkustaa koulumatkat tämän auton kyydissä aina mahdollisimman alas istuimella valuneena, ettei miehelle tulisi ongelmia ja kyselyitä tai miehen reaktiot lapsen rukoillessa tien sivussa) herätetään juuri asian ydin. Suvaitsemattomuus on jo huvittavaa, etenkin kun sen taustoja ei kaivella ihonväriä enempää. "Thank god I was born white" luki yhden hahmon topissa. "Thank god I was born" sanoisin minä.

Pihvi, mmmmmh!

Eilen asia oli juomisissa, mutta tänään syömisissä. Tapasimme vanhempien kanssa keskustassa ideana tehdä joululahjakatselmus Stockmannille ja hörpätä sitten kahvit ison maailman malliin Starbucksissa. Enempää ei kuulunut suunnitelmiin. Onneksi Tähtikahvila oli tapansa mukaan täynnä ja siirryimme lyhyen, mutta vaikuttavan matkan Strindbergille palveltaviksi. On se, kun vielä jostain saa pannukahvia ja pöytiintarjoilun ilman järkyttävää lisähintaa. Arjen luksusta.

Koska ilma oli hieno, ehdotin, että kävisimme katsastamassa vielä sen pihviravintolan ruokalista, jonka edessä istuu se valtava pronssinen nauta. Tai härkä. Ja nauraa. Ihanan kirpakassa säässä kävelimme Hallin kupeeseen eikä aikaakaan, kun jo istuimme naudan lailla ravintola Goodwinin penkeillä nauraen yhtä leveästi kuin huomiomme aiemmin kiinnittänyt patsas. Nauruun oli itseoikeutettu syy: taivaallinen filet mignon-pihvi... Mmmmmh... Täydellisen medium-kypsyysasteen saavuttanut pihvi suli veitsen alla ja kielen päällä kuin unelma! Lisukkeena grillattuja vihanneksia ja yrttikastiketta, mmmmmh... Meidän piti siis vain katsastaa lista, mutta kuten usein, jää aiottu käynti johonkin määrittelemättömään ja tänään äiti päätti estää sitä tapahtumasta, lounastimme siis Goodwinissä. Onneksi, mmmmmmh.... Niin herkullinen ravintola on kyseessä. Pihvien ystävät siis, hop Etelärantaan!

Ravintola on ilmeisesti virolaisomistuksessa, joten herkkuja pääsee nauttimaan myös Tallinnassa! Lounas on nimetty "liikelounaaksi" hinta18,50e, mutta paikan ilmapiiri on rento ja sisustus todella tyylikäs ja stylen vanhanaikainen, musiikkina soi Franck Sinatraa. Vaatteet sai jättää oven viereen valvottuun säilytykseen, minkä jälkeen osaava henkilökunta opasti mieluisen pihvin valinnassa (tässä auttoi myös kuvallinen menü). Palvelu oli erittäin huomaavaista ja ystävällistä, ruoan tulo nopeaa. Kympin paikka! Tänne palaan, mmmmmh...

Bar hopping

Sunnuntai kului hiljaisissa merkeissä, kun tv:stäni katosi yhtäkkiä ääni. Kaiuttimista kuuluu kyllä suhinaa, mutta ääni ei välity boxista läpi ja ohjelmat katsotaankin nyt mykkinä. Kätevää, etten ole koukussa suomalaisiin sarjoihin, sillä saisin opetella huulilta luvun. Australialaisissa toki puhe on puoli ruokaa, mutta pari jakso on nyt vaan jaksettava tuijottaa pelkkää kuvaa. Tv:ssäni on valitettavasti vielä hyvä kuva, joten tuntuu tuhlaukselta heittää se roskiin. Pitää miettiä sille toista käyttötarkoitusta ja sitten skivata joulupukille lahjatoive, joka tulis ihan tarpeeseen.

Hiljaisuus ei ollut menneen viikon teema, kun ehdin tsekata dragshow Showhatin vanhassa oopperassa ja todistaa, etten ole vanha, mikäli ikää testataan barhoppingin kestävyydellä. Showhat ei ollut ihan kymppi, sillä minusta ei ole hauskaa, että miehet pukeutuvat naisiksi. Hauskaa siitä tekee naisiksi pukeutuneiden miesten kyky imitoida meitä toisen sukupuolen edustajia tai esittämiään artisteja melkoisella pieteetillä. Antoisa esitys kyllä oli, eikä vähiten siksi, että yleisössä oli 99prosenttisesti heteroita, ainakin 70prosenttia naisia ja muutama reilusti ikääntynyt pariskunta - ei varmaan tarvitse mainita, että show on lähtöisin homoravintola DTM:stä, missä asiakaskunta on enimmäkseen plus miinus 20-vee kundeja... No shown jälkeen jatkettiin pieneen Los Cojonesiin Annankadulle ja opittiin, että tee-vodka (Absolutin uusi maku!) sopii hienosti ginger alen ja limen kanssa samaan lasiin. Baarimikko oli drinkkiehdotuksen kanssa oma-aloitteinen ja paikka todella mukava istuskeluun. Suositukset! Ennen esitystä tutustuimme vanhan tutun Old Anchoriin tiloihin Pursimiehen kadulle avattuun Lungbergiin, mutta pettymykseksi laivaa jäljittelevä ainutlaatuinen sisustus oli raivattu vanhoista kouluista raahatuilla pöydillä ja tuoleilla ja kirpputoreilta pelastetuilla, istumista kestämättömillä sohvilla. Paikka on nyt todella hip ja hipster, mitä sekin ihan varsinaisesti tarkoittaa. Ehkä tuonne voi nyt mennä ilmiötä ihastelemaan käytännössä... Ruoka-aikaan olisi ehkä palattava, josko Ankkurin kelpohintaiset ja maukkaat annokset olisi pysyneet uusien omistajien tavoitteissa?

Perjantaina tuli sitten tsekattua uusi Tony's deli (kävin siis viimeksi vuosia, kymmenenkö sitten, kun ravintola oli nykyisen ravintola Toscaninin tiloissa Klaus-K:n vieressä). Pääsin ulos ilahduttavan halvalla eli kolme ruokalajia ja viini maksoivat vain reilut 40 euroa. Siihen nähden hinta-laatu-suhde oli oiva, mutta ehkä kanaa ja sienirisottoa olisi voinut kehitellä jännittävämmäksi annokseksi ja alun parma-meloni-annoksen meloni olisi voinut olla kypsää. Jatkopaikkamme Kaarle XII ei sitten ihan uinut liiveihini vaan pohdin, mikä siinä paikassa jaksaa ihmisiä vetää jonoon niin hanakasti? Sekö, ettei siitä ole vieläkään tullut teinihelvettiä? Olisko se ainut plussa? Persoonallisempaa tarjontaa oli lauantaina Kalliossa sekä Siltasessa että 6. Linjalla. Hipsteriä varmaan, mutta mukavaa sellaista.

Ja nyt kun olen tätä hipsteriä selvästi niin paljon nähnyt, niin miksen edelleenkään tiedä mitä se tarkoittaa? Se on selvästi ainakin melko hyvin toimeentulevien nuorten aikuisten juttu, jotka eivät tee numeroa itsestään vaan nauttivat vaikka baari-illasta mukavasti omalla porukalla. He ovat syntyneet ennen lamaa ja arvostavat vakavaraisuutta. He ovat myös matkustelleet eivätkä pelkää kokeilla uutta, tosin pukeutumisessa ja vaatetuksessa vanhakin on sallittua, ellei suotavaa. Voisiko tästä lähteä liikkeelle.

Vaikka näin!

Eiliseen tekstiinvielä palatakseni, kävin juuri lenkillä ja tajusin, ettei mustiin pukeutuneita lenkkeilijöitä huomaa edes toinen lenkkeilijä. Jonkinlaisen hahmon tietty hahmottaa puun varjosta, mutta vastaantulijan sukupuoli jää lähemmän tarkastelun varaan. No, ei niitä yksityiskohtia tarvi lenkkipolulla alkaa tarkastella, pistipä vaan silmään tämä pimeys ja tummuus kaukana ajoteistäkin. Päätinpä siis kuvata omia heijastimia ja ehkä toimia esimerkkinä... Että muunmuassa näillä mennään täällä:

Iiii! Kolinan mestari ja muisto lapsuudesta. Varmaan valoteho jo kärsinyt iän ja käytön myötä, menossa vaihtoon.

Oranssiin laukkuun oranssia heijastusta, ja heijastin osoittamaan taaksepäin. Tai eteenpäin?

Lenkkipolulla olen se keltainen haamu ja hihassa viheltää muunmuassa koirille tarkoitettu heijastinpanta ja meripelastuksen kannatushihna.

Kaupunkikäyttöön sopii hienosti tämä sulan mallinen heijastin, Design Forumista saa. Siellä on monia muitakin stylejä vaihtoehtoja.

Päivälläkään aurinko ei tänään juuri pilkahtanut, mutta aihetta iloon oli silti. Kävin katsastamassa Akateemisen Starbucksin hakiessani kirjatilaukseni talon kolmannesta kerroksesta. S-ketjun kahvi ei valitettavasti imarrellut (juon aina latten ja heidän versiossaan kahvi oli hieman laimeaa, mautonta), mutta niin se vaan piristää kaupunkia kuin kaupunkia, kun nappaa pahvimukin käteensä, astuu ulos ovista ja seisoo siinä hetken ohi lipuvaa elämää tarkkaillen ja kuumaa kahvia siemaillen. Mutta ennen kuin astutaan lopullisesti ulos rakennuksesta, on esiteltävä mitä kolmosesta hain ja sehän on Jamie Oliverin best seller keittokirja Cook with Jamie. Tutustuin kirjaan maailman toisella puolen ja kokkailinkin siitä jotain, mutta kotiin palattua kirja oli hankittava omaksi. Se on paksu kuin mikä, täynnä perusvinkkejä ja reseptejä, ja mikä parasta pehmeäkantinen versio maksaa netistä tilattuna Stockan kanta-asiakaskortilla vain 15euroa! Toimitusaika reilut kaksi viikkoa. Tästä se lähtee...

Duel? Härkä ja näkymätön viitta...

Ajaessani ruuhka-aikaan keskustsassa, vitsit jalankulkijat jaksaa välillä ottaa pannuun! Etenkin siinä Kampin ympyrässä SAS-hotellin kulmalla saa ensin väistää juuri eteen juoksevaa kimmaa ja johan toisesta suunnasta purkautuu bussillinen väkeä tietä tukkimaan. No, siinä istun enkä muuta voi, kyllä se rako jostain itsellekin avautuu. Etäänpänä, suojatien kohdalla saa usein odottaa, että ihmiset - joilla ei ole kiire minnekään - maleksivat pois keulan edestä. Eikö äiti opettanut, että suojatiellä liikutaan ripeästi ja kävellään puolelta toiselle vauhdilla, häh? Vaikka auto kulkee nopeammin kuin jalkapatikka, on odotus turhauttavaa ja raastaa hermoja. Jos annan tietä, odotan, että se otetaan kiitollisuudella vastaan ja osoitetaan vastakunnioitusta, siis kerätään luut ja liikutaan.

Yhdeksänkymmentäyhdeksän prosenttia ajasta en kuitenkaan ole ratin takana vaan olen kirottu, pirullinen jalankulkija siinä Kampin ympyrässä. Haluan ylittää kadun ensimmäisenä, koska autolla pääsee nopeammin perille kuin jalkaisin ja koska autojen kuuluu mielestäni antaa tietä jalankulkijoille ja harvemmin päin vastoin. Purkautuessani bussista kävelen todellakin sumeilematta suojatielle ja oletan valkoisten raitojen suojelevan minua, niin ne ovat tähän asti tehneet. Siellä edempänä en kyllä myönnä maleksivani kadun yli, se ottaa päähän jo ihan kanssajalankulkijanakin, sillä seepranraidolla liikkuessa on oltava nopea, se on kohteliasta. Ja niin äitini opetti. Kohteliaita ovat hekin, jotka meille antavat tietä, tai joiden on liikennesääntöjen vuoksi annettava.

Kohteliaisuus synnyttäisi varmaan kohteliaisuutta. Tai sitten lait synnyttäisivät sitä. Ruotsissa ja Virossa on erittäin mukava tuntea itsensä kuninkaalliseksi, kun jo tien ylitys ajatuksen pulpahdettua mieleesi, autoilijat tuntuvat hiljentävän ja ottaessani askeleen kohti suojatietä, he pysähtyvät. Australiassa oli sitten päin vastoin. Siellä kyltit kehottivat jalankulkijaa varomaan autoja siis antamaan tietä autoille. Kohteliaisuus ei olisi synnyttänyt kohteliaisuutta vaan päälle ajoja tai vähintään viuhuvia keskisormia. Pari vaaratilannettakin tuli, kun hyppäsin eteen tavoilleni uskollisena, mutten ollutkaan tasavertoinen vaan alempi arvoinen. Onneksi opin nopeasti maan tavoille ja odotin vuoroani.

Talven tullessa, mikäli olette kestäneet lukea tekstin tänne asti, haluan myös huomata pimeyden ja pimeässä näkymisen problematiikan autoilijan ja jalankulkijan kannalta. Luin pari päivää sitten Hesarista jutun "Puolet jalankulkijoiden onnettomuuksista suojateillä sattuu loka-tammikuussa", linkki juttuun, jossa haastateltava kuvasi miten pimeän tultua autoilijan on välillä yksinkertaisesti mahdotonta nähdä jalankulkijaa katuvalaistuksesta huolimatta. Suosittelen lukemaan tekstin, se on hyvä muistutus ajankohtaiseen asiaan. Jalankulkijahan toki näkee auton ja olettaa näin, että autoilija havaitsee myös jalkapatikkalaisen. Tadaa! Jalankulkija, hänhän havaitsee auton valot ja miten ollakaan hurjastelee usein itse täysin pimeänä. Juju siis olisi ikiaikainen heijastimen käyttö, sillä ajajan näkökulmasta miten muuten voidaan olettaa, että mattamustiin pukeutunut, sulavasti liikkuva asfalttien partaveitsi on mahdollista havaita turvallisen matkan päästä eikä vasta siinä vaiheessa kun hän karjuen hyppii sivuun puskurin edestä tai kirkuen mätkähtää konepellille?! Pyöräilijätkin ajavat edelleen usein valoitta ja ilman heijastimia ja ilmestyvät eteen tyhjästä, kun on juuri kääntänyt katseen vastakkaiseen suuntaan varmistaakseen tyhjän tien. Se ei ole mahdollista, ei niissä tilannenopeuksissa, missä taajamassakin kaaran eteen pystyy ilmestymään. Pieni valonpilkahdus auttaisi paljon, tätä ei sano enää pelkkä mainos vaan Liikenneturvan tilastot.

Jalankulkijan näkökulmasta heijastin on kova, kolisee sporassa seiniä ja istuimia vasten, jää kiinni ihme paikkoihin ja väärälle korkeudelle kiinnitettynä hakkaa kävellessä kättä vasten. Just tänään koin kaikki noi! Ja haloo autoilijat, mähän oon tässä ja kun mä tiedän olevani tässä, mut myös nähdään. Koko olemukseni huokuu kosmista energiaa, joka loistaa kirkkaasti ja varoittaa nelipyöräisiä kanssaliikkujia olemassaolostani. Jea right! Vaikka kuinka se olisikaan kätevää, tiedän tähän itsekin sortuvani.

Toivottavasti en joudu kirjoittamaan jatkoa tähän tekstiin sairaalasta tai poliisiasemalta, mutta ekaa voin ehkäistä sillä kovalla riipulla ja toista vaikka letkeämmällä radiokanavalla. Lupaan yrittää kaikkeni.

Istua ja kuolla

Istumisen ja aikaisen kuoleman yhteys on nyt niin kuuma aihe, että äitinikin ottaessa aiheen puheeksi puhelun aikana päätin aloittaa pienen ihmiskokeen. Äitini pohti, että voisihan sitä vaikka ohjelman mainostauoilla nousta seisomaan ja vaikka askeltamaan paikallaan. Jos äitini aikoo parantaa terveyttään, niinpä minäkin! Päätin testata kuinka helppoa on kotona paljon aikaa viettävälle pysyä pystyssä eli seisovassa asennossa tällaisena perus-torstaina.

Ensimmäisen esteen luovat heti kättelyssä pyödät, sillä niiden mitoitus on perinteisesti tehty istuvalle ihmiselle. Seisoessa ei vaikkapa pöydällä olevan tietokoneen näppäily ole niinkään helppoa vaan on kumarruttava jyrkkään etukumaraan, mikä taas tuntuu selässä. Mitä, jos nostankin toisen jalkani tuolille ja nojaan ylävartaloni reittä vasten? Toiselle puolelle lantiota syntyy näin ainakin yhtä syvä kulma kuin istuessa ja verenkierto lonkkataipeessa estyy, mutta toivottavasti vaikutus on vain puolet normaalin istumisen vaikutuksista elinikään onhan kyseessä vain toinen jalka. Tai onko istumisen vaaroissa edes kyse lantion asennosta ja verenkierron vaikeutumisesta vai selkärangalle aiheutuvasta paineesta? Kumpi vaan, yhdellä jallalla ei koneen ääressä jaksa kauaa tasapainoilla. Istun tuolille.

Seuraava tehtävä on onneksi ruoanlaitto kellon käydessä lounasaikaa, edessä on siis paljon mielekästä seisomista! Pilkon, huuhdon, lataan uunin ja tiskaan aamutiskit... Soseutan, sotken ja tiskaan hieman lisää, mutta kuumaa lautasta en ala pidellä kädessäni toisella syöden. On siis pakko taas istua hetkeksi. Sitten saa taas seistä ja tiskata! Seuraavaksi keksin, että siivotessa tulee myös harvoin istuttua, joten järjestelen vaatteitani hyllyille ja menen laittamaan kylppärin kaapin uuteen uskoon. Seisomista - tai istumatonta aikaa - kertyy huomaamatta. Mutta loputtomasti ei viitsi siivotakaan, uskottelen siis, että lattialla istuminen, parhaimmillaan jalat ristissä on paljon parempi tapa kuin tuolilla istuminen. Vaikka, hmm, enemmänhän tässä jalkojen verenkierto estyy. Pitäsisiköhän sitä alkaa maata? Risti-istunta alkaa pian ottaa polviin, mutta vatsallaan maaten surffailu olisi mahdollista. Mainokset on kolahtaneet postiluukusta jossain vaiheessa, joten nousen taas ylös ja ne lattialta noukittuani jään saman tien seisomaan ja selaamaan läpi alennukset ja oman kaupungin osan kuulumiset. Toivottava on, että on paljon mielenkiintoisia juttuja. Jossain vaiheessa seisominenkin vaan alkaa tuntua jaloissa ja päätän palata istumaan tietokoneen ääreen. On harrastettava lisää työnhakua...

Tunnin kuluttua jalat valtaa taas levottomuus, on pakko nousta ylös. Jos vaikka ottaisi hieman suklaata ja katsoisi vähän tv:tä. Sopivasti sieltä tulee parikymmentä minuuttia 90-luvun nuoriso-ohjelmaa, joten seisahdun nojailemaan seinään suklaata napsien. Parikymmentä minuuttia jaksan taas seistä paikallani. Se ei ole ihan helppoa, jalkaa saa vaihtaa tiuhaan. Niinpä vaihtaessani kanavan Australian Master cheffiin, istun lattialle ja toivon, että tämä muka väljempi istumisasento olisi terveydelle parempi verrattuna tuolilla istumiseen. Ainakin selässä tuntuu mukavammalta ja ryhti pysyy paremmin. Iltaa on vielä jäljellä ja ajatelin vaihtaa asentoani ainakin puolen tunnin venyttelyn ajaksi, ehkä voisin hetken kokeilla sitä makaamistakin. Melkoista pomppimistahan tämä päivä on ollut. Huomaan, että seisomista voi yrittää suosia, mutta istumista ei voi välttää.

Summa summarum: kotona seisominen on tällä sisustuksella kuitenkin aavistuksen haasteellista. Pitäisi olla seisomisen mahdollistava korkea pöytä, jonka ääressä voisi syödä, nettailla ja lukea lehdet, seisonta-aika lisääntyisi varmasti huomaamattaan. Ja seisomiseen tottuessa sitä jaksaisikin paremmin. Kodin ulkopuolella olen yrittänyt suosia kävelyä paikasta toiseen liikuessani ja yleisissä kulkuneuvoissa valitsen seisomapaikan istumisen sijaan. Spårissa on muunmuassa todella mukava seisoa niiden seinää vasten taittuvien istuinten edessä. Siinä on oma suojattu paikkansa ja polvitaipeet nojaavat kivasti istuimen pehmustetta vasten. Ja tilaa jää suuremmalle määrälle ihmisiä...

Iltapäivätee

Kävin tänään kaverin kanssa iltapäiväteellä Strinbergillä ja rooiboksen kylkeen tilasin tyrni-macaronin. Leivos tuotiin pöytään hienosti hopeamaljassa, missä se tosin näytti kovin yksinäiseltä. Olisi voinut tilata kaksi, tai enemmänkin... Mutta yksikin on aina ihana! Leivos oli ilmava, sisältönä valkosuklaalta maistuvaa moussea. Huh... Ja teekin seurana oli varsin hyvää.

Cafe Strindberg on mielestäni oonistunut luomaan erinomaisen kahvilan siirryttyään Marimekon liikkeen tieltä sivuun. Terassi on ehkä pienentynyt, mutta sisällä vallitsee raukea tunnelma nojatuoleineen, rauhallisine sävyineen, pöytiintarjoiluineen ja maltillisine juomahintoineen. Toista se on kuin vasta avatussa Strasbucksissa Akateemisen kulmalla, missä jono kiemurteli Espan puolella olleelta kassalta pitkälle kirjakauppaan sisään. Hämmästelimme nuorten kahvin (tai pirtelönhimoa) hetken ikkunoiden ulkopuolella ja kävelimme suosiolla sinne toisen S:ssän luo...
 
Tukholmassa kävijää saattaa ilahduttaa ja ihmetyttää, että Grev Turegatanilla (numero 15) on Pariisilaisen huippumacarontalon, Laduréen oma kauppa! Pysähdyin eilisen sateessa Tukholman kadulle asian huomatessani, mutten kuitenkaan astunut sisään. Nyt harmittaa, vaikka vielä eilen en ollut ihan varma Laduréen loistostatuksesta. Mielestäni muutkin tekevät huippuleivoksi, Ladurée vain himoitsevat paketoida ja brändätä tuotteensa paremmin. Mutta mikä macaroneissa on niin ihanaa, ken sen osaisi kertoa?

Pikkujoulutunnelmissa!

Koska on perjantai ja pikkujouluaika postaan heti jotain pirteämpää eli vuoden ensimmäiset pikkujoulut!!! Nyt en jäänyt kotiin uikuttamaan vaan pistelin vanhempien luokse illanviettoon.

Erilainen glögijuoma saatiin aikaan käyttämällä ranskalaisen cocktailsekoitustaidon apuja eli Kir Royale-reseptiä... Lasin pohjalle hieman tiukkaa glögiä ja päälle kuohuviiniä tai shampanjaa. Meillä oli maistelussa mustikkainen Loimu 2010 vuosikertaglögi ja varsin makea Asti-kuohuviini, joiden yhdistelmä sai suupielet kohoamaan hymyyn! Hyvä vaihtoehto on kuiva kuohuva, josta saa sopivan makean glögin avulla. Glögidrinkit siis kehiin tänä vuonna.

 Enää ei glögiä ole pakko lämmittää vaan sen voi nauttia raikkaana cocktailina. Sopii hyvin lämmitettyihin taloihin.

;)

Ja illan pettänättömänä seurana oli popcornit ja todellakin vuoden 2011 hauskin komedia, ranskalainen Koskemattomat. En ihmettele enää, että DVD:tä saa jonottaa kirjastosta kuukauden, sillä odotus on taatusti arvoisensa. Leffan aihe on kuin tosielämän sitruuna, mutta kuin ranskalaisessa leipomossa, siitä on taiottu ihana leivos! En kommentoi enempää, leffa on katsottava - ja naurettava - itse läpi.

Onko sallittua sanoa, nauttivansa työttömyydestä?

Saanko myöntää nauttivani tästä hetkestä, kun ei illalla ole puristava kiire nukkumaan tai aamulla suihkuun? Kun voin valvoa leffaa katsoen, toteuttaa itseäni keskellä päivää ja käydä aamulenkillä kaikessa rauhasssa. Saan kai sanoa niin, koska minulla on silti pyrkimys työllistyä? Käytän aikani hyödyksi, pohdin enkä syrjäydy. Ainakaan tietoisesti. Olen mielestäni ansainnut vapauden, sillä kaikesta huolimatta herään joka aamu 8.15, käyn lenkillä ennen aamupalaa enkä jätä mitään näkyvää kiveä kääntämättä työnhaun suhteen. Enhän... Elän oikeastaan kuin olisin töissä. Se, mitä teen puolen päivän jälkeen, työnhaun loputtua, on sitten omaa aikaani vai mitä? Voin vaikka nauttia lenkkimakkaralta maistuvasta kahvistani tai selata nettikauppoja - mitään ostamatta, toki. Tai singahtaa kaupungille kaveria tapaamaan. Mutta saako työttömyystuella ostaa erikoiskahvin? Tai matkustaa Ruotsiin? Elämäähän tämäkin aika on, odotusta, toivomista, yrittämistä, mutta elämää.
Jotenkin tästä kun osaisi ottaa kaiken irti, kehittyä ja olla avoin. Tämähän olisi mahtava tilaisuus keksiä se, mitä oikeasti haluaa, kun on kerrankin aikaa! Kolme kuukautta tätä on nyt kulunut, mutta kuten lehdet kirkuvat, kaikki ottaa nyt aikansa.

Kun sitten hypätään kymmenen vuotta eteenpäin, saanko silloin sanoa nauttivani vaikka myyjän ammatista ja toteuttavani itseäni vapaa-ajallani tarpeeksi, niin ettei koulutukseni, maisterin arvoni, hämää minua yhtään? Tai saanko jämähtää työelämässä turvalliseen vakuutussihteerin ammattiin, vaikka minulla olisi koulutuksen takia mahdollisuus, koulutuksen suoma oikeus ja vastuu edetä vaikka miksi johtajaksi. Voiko kaikista tulla johtajia? Haluavatko kaikki johtajiksi? Mielestäni eivät. Ja niin monesta ei edes ole johtajiksi! Työkkärissä on kyllä oikeus kieltäytyä koulutusta vastaamattomista töistä, mutta omasta halusta sellaisia voi ottaa vastaan. Pestauduttuani Hullujen päivien myyjäksi tokaisi kaveri Facebookissa "Maisterina työllistyt?". Niin, että olisiko mielummin pitänyt jäädä kotiin istumaan?! Ja pitämään rimaa ylhäällä??!! Ihme ajattelua. Ja joulukukat saa kans tulla ostamaan multa. Voitte vaikka asioida ranskaksi, niin voin tuntea olevani koulutusta vastaavassa työssä.

Vakituista työtä hakiessani totesin viimeksi haluavani jotain, missä vaaditaan koulutusta. En ole päästänyt siitä vielä irti, mutta paneehan tämä odotus pohtimaan asiaa laajemmin. Vuoden vaihteeseen annoin silloin itselleni aikaa, kaksi kuukautta vielä. Ja kuten Hesarissa haastateltava totesi, usein humanisti vain odottaa työhakemusta, jossa haetaan humanistia. Niitähän ei tunnetusti ole eikä tule. Ympyrä sulkeutuu. Miksikäs sitä halusikaan yliopistoon mennessä? Tai sitä ennenkin...

Tummanpuhuvaa keitosta

Halloween ja Pyhäin päiväkin menivät jo, mutta niiden haamu oli jäänyt leijailemaan vanhempieni keittiön ylle. Äitini valmistama punakaali-jauheliha-keitto ainakin oli selvästi saanut vaikutteita kyseisistä juhlista... Villiä eikö! Maku oli väristä huolimatta kohdillaan, lämmittävä keitto kuuluu syksyyn. Pohdimme myös, että olisipa ollut hauska tarjota soppaa suvun nuorimmille, olisi varmaan uponnut aitona noitakeitoksena.

Ennen tätä hurjaa lounasta kävimme tsekkaamassa Itäkeskuksen uuden Stockmannin ja juomassa pitkästä aikaa kunnon lattet Robert'sissa. Stockan uusi sijainti varmasti elävöittää ennen hieman unohtunutta Itiksen laajennusosaa ja saihan tavaratalokin ihanan siistit ja uuden hohtavat tilat. Herkku oli hyvin herkullinen, kosmetiikkaosasto valoisa... Ympyrän muotoon rakennettu sisutus johdatti myös helposti ostoksille, mutta tilaa tuntui olevan hieman entistä vähemmän. No, sen korvaa toimiva ja tuore ulkoasu. Ja tokihan ihan kaikkea ei oltu vielä ehditty muuton jäljiltä purkaa esille. Näin sitä ehtii tällaisiin rientoihin, uudistusten avajaisiin, melkoista. Ja kirjastossa ehtii syventyä lehtien lukuun... Siinä muuten muistettavaa, eli miksi tilata lehtiä kotiin, kun niistä voi käydä nauttimassa rauhallisessa ympäristössä. Tähän asti olen huomannut parhaat lehtivalikoimat olevan Rikhardin kadulla, Itäkeskuksessa sekä Töölössä.

Radioteatteri esittää, ja minä kuuntelen

Enpä ole ennen kuunnellut radioteatteria, keskittynyt kuunnelmiin tai lukenut kirjaa korvillani... Tänään oli tehtävä ensimmäinen kokeilu, sillä Ylen 1-radiokanava esitti ensimmäisen osan Albert Camus'n kirjasta Sivullinen tehdystä kaksiosaisesta kuunnelmasta. Camus on ranskalainen kirjailija ja Sivullinen oli graduni aihe, joten syytä radion avaamiselle juuri tänään oli mielestäni juuri tarpeeksi. Camus'n syntymästä on myös tällä viikolla kuluneeksi sata vuotta, osansa juhlaan silläkin! Isoa osaa kuuntelun tärkeydessä näytteli se, että olen opiskellut kirjaa niin monta kertaa niin alkuperäiskielellä kuin suomeksi, vihannut suomennosta, rakastanut Camus'n hienovaraista tarinaa, pohtinut ja pyöritellyt. Nyt kun opinnoista on aikaa, huomaan olevani hieman erkaantunut nipotuksesta ja voin nauttia tarinan tarinana, en edes muistanut jokaista käännettä. Hups, hyvä kertaus siis.

Jokainen, joka on lukenut kirjan ja nähnyt sen jälkeen tekstin pohjalta tehdyn elokuvan tietää dilemman, mikä syntyy, kun lukiessaan on hahmotellut päässään tarinan päähenkilöt, paikat ja tyylit, ja leffan nähdessään sen "todellisuus" poikkeaa omasta ideasta. Päähenkilö onkin brunetti! En ole nähnyt Sivullisesta tehtyä elokuvaa, haluaisin kyllä, sillä kuunnelma jotenkin valmisti päähenkilö Mersault'n kohtaamiselle. Olen nyt kuullut hänen äänensä. Samanlainen kolahdus todellisuuteen äänen kuuleminen ei kuitenkaan ollut kuin leffan näkeminen yleensä on, ääni oikeastaan vain loi lukukokemukselle täysin uuden ulottuvuuden. Seuraava askel voisi olla kuulla hänen puhuvan ranskaa... Melkein jännittää jo! Mutta elokuva kimaltelee myös listalla. Kirjaston valikoimissa ei tosin leffaa löydy eikä liioin ranskalaista kuunnelmaakaan, ne jäävät metsästettäviksi tuonnempana.

Mutta nyt itse kuunnelmaan, se nimittäin herätti jänniä ajatuksia. Päähenkilö on kirjassa mies, jota esitti luonnollisesti myös mies-kertoja puhuen myös minä-kertojan osan. Ääni oli sopivan tumma, välinpitämätön, Camus'n tyyliin hienosti sopiva. Muut äänet sopivat mielestäni myös henkilöillensä. Huomaan kuitenkin, etten ehtinyt kiinnittää niinkään huomiota tällaisiin perusasioihin, koska toteutus oli onnistunut. Aloinkin saman tien kiinnittää huomiota muihin seikkoihin. Ensimmäinen pohdinnan aiheeni oli kuinka paljon tekstistä loppulta luettiin ja kuinka paljon kirjassa kuvailtuja esimerkiksi ääniä kuvaavia rivejä oli toteutettu oikeina ääninä. Niitähän ei kuunnelmassa tarvitse kertoa vaan ne voi ihan oikeasti tehdä kuulluiksi. Ilmeet, eleet ja liikkeet taas suurimmaksi osaksi on kerrottava, ellei kyseessä sitten ole henkilö, joka lähestyy toista, jolloin liikkeen ja lähestymisen voi kuvata esimerkiksi lähestyvin askelein. Ääniä kuullessani aloin myös pohtia, miten Camus oli kohtausta kuvaillut. Lukiko kirjassa taustalla aaltojen loiskuvan tai portaiden narahtavan kyseisen äänen kuullessani. Kuinka yksityiskohtaisesti tilanne olikaan kirjassa kuvattu? Pelkkään kuuntelemiseen en siis voinut vaipua vaan jokaista ääntä ja sen tarkoitusta juonen kannalta oli analysoitava.

Kuunnellessa huomasin myös rytmin tärkeyden ja muistelin miten itse rytmitin lukuni tai kohtausten painotuksia, kuunnelmassahan ne on valinnut joku muu eli ohjaaja, lukijan sitten saattaessa ne eloon. Tarinan tuntiessaan rytmin vaihdos luo romaanille ja tarinalle ihan uuden ulottuvuuden. Mikä kohta onkaan jonkun muun mielestä tärkeä? Missä kohtaa mies-ääni syvenee tai pitää merkittävän tauon? Onneksi en takonut radiota hokien, ettei se noin pidä mennä! Se meni nimittäin kuten mielestäni pitikin. Mutta ilman juonen tuntemista ei kaiken analysoinnin välistä olisi kuunnelmasta kyllä jäänyt mitään mieleen! Innostava kokemus tämä oli, muitakin jo luettuja kirjoja olisi kiinnostavaa kokea uudeksi tällä menetelmällä.

Oletteko te jo lukeneet korvillanne eli kuunnelleet kirjojanne?

Sivullinen osa yksi uusintana huomenna kello 19.03 ja toinen osa 10.11. ja 11.11., ja tietty netissä.