Olipa päiväkahvimaisemat

Olipa tänään maisemat, joihin paeta päiväkahville kaupungin menoa ja meinikiä! Täältä ovat kotoisin aamupuuron punaviinimarjatkin, kun ei ole omaa palstaa tullut hankittua... Mausteyrtitkin homehtuivat ruukkuihinsa, mutta se on kuulemma jonkun muun kuin minun syyni vesikasvatetut, ahtaissa ruukuissa elävät yrttipuskat kun eivät ilmeisesti ole niitä helpoimpia hengissä pidettäviä. Ehkä sillä yrttihautomolla onnistuisi, katsotaan sitten myöhemmin syksyllä.

Tarjolla oli toki muutakin kuin vesimelonia ja aleksantereita, mutta salaatit ja karjalanpiirakat (karjalanpiirakoita oli muuten ikävä ulkomailla) hupeni nälkäisiin suihin ennen kuin keksin kameran. 

Muuten päivät ovat kuluneet pohtiessa: olen aloittanut työnhaun, mutta omaa alaa liippaavia töitä ei ole vielä pudonnut työkkärin listoille. Listoille tippumista ei kai tässä työllisyystilanteessa kannataisi odotella kaikkien muiden tehdessä itsestään videoita, profiileja, blogeja, kohta varmaan kamppanjoita ja rintanappeja, onnekkaimpia hakijoita on jopa työtarjousten jo saavuttua haastateltu lehtiin! Some eli sosiaalinen media on päivän sana ja sen "valjastaminen" omiin käyttötarkoituksiinsa päivän aktiviteetti numero yksi. Suu mutrulla pohdin tässä omaa kanavaani ilmestyä työnantajien näkökenttään, tai no pitäisi ehkä keksiä ekaksi mikä se uusi oma ala oliskaan... Sillä ennen somen kesyttämistä tulisi hogata minkä kohteen sieltä haluaa kesytykseensä alistuvan! Siinä pulma.

Vetäydyinkin illaksi nauttimaan lonkeroa vanhempien parvekkeelle, suljin silmät ja odotin hetken, että tuleva ammattini ilmestyisi tajuntaani. Hah, no ei kai, ei se tyhjästä ilmesty. Mutta tänne parvekkeelle jään kuitenkin vielä nauttimaan illasta, ja pohtimaan... Kyllä sen idean jostain on ilmestyttävä.

Kaunista syömistä

Tukholmasta piti hakea panchettaa, kun sitä ei Stockaltakaan löydy ja kuulemma herkkupuodissa, jos löytyy, kyseinen kuivattu vienon savunmakuinen kinkku on very, very expensive. Tukholmalaishallista sain viipaleen hintaan 690kruunua kilo. Aion lisätä sitä tänään tekemääni tomaatti-jauhelihakastikkeeseen. Vanhemmat tulevat syömään niin on hyvä hetki harjoittaa kokkaustaitoja. Sain kipinän sieltä Byron Bayn läheiseltä ratsutilalta, missä joka ilta syötiin hyvin ja tehtiin kaikki alusta itse. Voi se on niin paljon helpompaa kuin koskaan kuvittelin! Ainesten haku vaan näköjään vaatii ihan ulkomaan matkoja...

Siis tomaattikastike ilman liemikuutioita tai valmista kastikepurnukkaa, en olisi vuosi sitten tiennyt kykeneväni siihen. Helposti! sanon nyt. Mutta tiedänkin tukun sellaisia pieniä vinkkejä, joita en silloin tiennyt. Kuten panchettaa tai anjovista tomaattikastiin. Selleriä puoli vartta! Se antaa sen tvistin. Ja tuoretta persiljaa ja basilikaa - ei maksa paljoa, mutta maku on aivan erilainen. Vain Fiskarsin syksyllä lanseeraama yrttikasvattamo maksaa, sen 170-250euroa, siihen veronpalautuksia odotellessa...

Pinjansiemenet ja auringonkukansiemenet kannattaa jaksaa paahtaa kevyesti ennen salaatin päälle sirottelua, mmmh! Nykyään heitän joka salaattiin myös rypäleitä, sweet&sour on kielelleni oikeaa sinfoniaa. Teillekin? Ja hyvää oliiviöljyä, melkein aina ja kaikkialle. Merisuolaa ja mustaapippuria huhmareesta, noilla kolmella viimeisellä sain jo matkalla kohotettua backpackerin ruokiani aivan uudelle tasolla helposti, helposti! Avokaadot taas kantsii kuoria kuin appelsiinit, jää tummat ja tympeän makuiset vauriot kuoreen. Kovina hedelminä ne ovat todella herkkiä ja pienetkin iskut vaurioittavat hedelmänlihaa ja saavat sen tummumaan, ja maistumaan paikallisesti, hyh, pahalta. Sain Byronissa myös samettista tonnikalatahnaa, lasagnea, juustoja viikunapastan kanssa, carbonaraa, lumoavaa quacamolea... Perusjuttuja, jotka tieten tehtyinä nostaa arkea hitusen ylöspäin. Kerron, kun onnistun näiden teossa, jos vaikka on joku vinkki antaa eteenpäin :)

Arkeen olen lisännyt kaurapuuron, josta ei saisi enää kauniimpaa kuin näiden Degerbyyn marjojen kanssa:

Toinen aamiainen, johon olen vasta herännyt on se kaikkien liikkujien suitsuttama kahden asian aamupannari. Siis banaani ja kaksi munaa tehosekoittimeen (tai sauvasekoittimen alle kuten täällä, tulee hyvän samettinen "taikina") ja pannuun. Huh, ku hyvää! Toimii tänään jälkiruokana. Eiliset leivokset haettiin ihan Kakkukeisarilta serkun syntymäpäivien juhlintaa, mutta kauneutta nekin arkeemme toivat...

Näin IS:ssä otteen palvomastani kirjasta:

Ken on lukenut Albert Camus'n Sivullisen (L'Étranger) on lukenut tämän lauseen. Miksi Mersault ei itkenyt äitinsä hautajaisissa? Kirja kertoo miehestä, joka ampuu rannalla toisen miehen ja joutuu syytetyksi murhasta. Ampuminen ei kirjassa ihan ole yksinkertainen rikos eikä ainakaan harkittu, ja siksi kirjan alkuun sikoittuva päähenkilön äidin kuolema ja hautajaiset, joissa päähenkilö ei itkenyt, nousevat painaviksi syytöksiksi murhaoikeudenkäynnissä. Inhimillisessä valtiossa inhimillisen kansalaisen täytyy itkeä niissä tilanteissa, joissa ihmisen vaan kuuluu itkeä. Anneli Aueriin sovelletaan nyt samaa logiikkaa. Hän ei itkenyt, kun olisi ollut soveliasta ja odotettavaa, hänen on siis oltava kylmä murhaaja. Kirjassa Mersault'sta ei myöskään saada irti oikeudenkäynnissä kuin ulkopuolisen vaikutelma, lopussa hänet tuomitaan kuolemaan. Miten käy Auerin. Se on vakavaa, kun ei hogaa itkeä, kun muiden mielestä pitäisi!

Älä ärsyynny!

Älä ärsyynny, jos olet pukeutunut erikoisesti/jännästi/tyylikkäästi ja sinua katsotaan.

Hymyile.
Sinut on huomattu!

Samoin, jos joku katsoo koiraasi hymyillen. Luultavasti koirasi on katsojan silmään juuri niin söötti kuin sinunkin silmääsi. Hymyile takaisin. Tai katso puskaan!

---

Mä toivon, että jotkut katsoisi minua tänään ja huomenna, astunhan Siljan promenadelle ja annan laivan viedä Tukholmaan. Jee! Matkaan vaihteeks!! Nuorempana laivalle lähtöä edelsi oikea rituaalipakkaus. Juuri tietyt vaaleanpunaiset kengät ja niihin sointuva samanvärinen, juuri se yksi tietty neule. Niillä mentiin monta kertaa ja näytettiin hyvältä, hihi, muistaakseni. Ne on vieläkin kaapissa, mutteivät ole ylittäneet Ahvenan merta muutamaan vuoteen. Eilen illalla pakkaus sujui yllättävän helposti, vaistonvaraisesti tunteeseen pohjautuen. Olen oppinut, ei liikaa eikä liikaa stressiä. Täksi päiväksi neule ja t-paita, farkut, mun univormu.

 


Ruotsissa on lämmin eli mukaan jotain kevyttä maihin.



Jos jotain präiskyy päälle tai putoo rinnuksille niin aina on oltava yksi vaihtovaatekerta joten näillä mennään sit.

Tulipa vähän isoja kuvia, mutta koska viime vuonna kaikki kuvat oli niin suttuisia niin nyt mennään näillä. En ehkä montaa päätä käännä nyt kun katselen valintojani, mutta aina voi toivoa.  Sitten ankkurit ylös, hiiohoi!

Jos on aaseja asiakkaita

on myös tyhmiä myyjiä... Tai asiakaspalvelijoita. Asiakkaan edessä miellyttävänä oleminen ei ole nöyrtymistä vaan palvelua. Ja tylsästäkin asiakkaasta voi kuoriutua mukava, kun osaa oikein myötäillä! Saattaapa jopa lähteä vihaisena tullut hymyillen pois ja siinä saa asiakaspalvelija palkkionsa. Eikä "siitäs sait tyhmyri"-tavalla vaan hymyn omillekin huulilleen, hieman silti huvittuneen ehkä? Näin olen itse kokenut, näin sain kuulla äitini työssään kokeneen.

Pohdintani lähti liikkeelle verratessani vuoden aikana saamaani asiakaspalvelua kotimaiseen eilen ja tänään. Työkkärissä miesasiakas asteli tiskiin ja halusi ilmoittautua työttömäksi työnhakijaksi. Virkailija tiedusteli oliko kaikki todistukset mukana ja jotenkin juttu kääntyi miehen valmistumisvuoteen. "No pitäisi se siellä näkyä" vastasi mies virkailijan tiedusteluun. Tyhmää. Mutta fiksuna virkailija päättikin nokittaa todeten "Näkyyhän se täällä, mutta pitäisi Teidän se itsekin muistaa." Vielä tyhmempää. Sitten molemmat naurahtivat vaivaantuneina, kumpikin taisi tajuta tilanteen ja toisen piikittelyn turhuuden. Asia saatiin onneksi hoidettua loppuun suht järkevästi. Tänään Stockalla hakiessani äidilleni uusia kokoja paitapuserosta ja kysyessäni mahtoiko heillä olla varastossa mallia, jossa on pitkät kalvosimet sain myyjältä vastaukseksi "En voi muistaa kaikkia malleja ulkoa." Täh? No en niin olettanutkaan... En tosin sanonut mitään vaan pyysin, että saan näyttää hänelle mitä vaatetta tarkoitan. Sitten hän katsoi tietokoneelta varastotilanteen ja sain tarvitsemani tiedon, ei ole muita kokoja jäljellä. Tackar och pockar, ei se niin vaikeaa ollut. Mutta se pieni piikki oli saatava sanottua. Vai onko tällainen jonkun mielestä fiksua käytöstä? Nokkelaa ehkä? Aina on vähän annettava takaisin puhekumppanille? Minun mielestäni ei, ärsyynnyn siitä suunnattomasti.

Kyseinen asiansa osaava myyjä neuvoi minulle myös reitin toisien paitapuserojen luo - joista sopiva löytyikin -, mutta teki sen niin pitkästi ja monipuolisesti, että asiakkaana sain kiitellä häntä ainakin viisi kertaa ja pari kertaa nostin jo peukutkin pystyyn ikään kuin viestittäen, että riittäisi jo, kiitos, osaan osoittamaanne paikkaan, eihän se ole kuin saman kerroksen toisessa päässä. Tästä ei tullut enää hyvän palvelun fiilistä vaan taas se joku outo nokitteleva tunne. Sain kiitellä häntä niin, että olisin ehtinyt jo kyyristyä ja suudella maata hänen jalkojensa alla, vaikka ymmärtääkseni hänet on palkattu olemaan asiakkaalle, minulle, avuksi ei opetukseksi. Niin olen itse tiskin takana hääriessäni. Kohteliaisuus molemmin puolin, mutta loppujen lopuksi myyjän on hieman kestettävä, siihen vain oikein suhtautuen. Myyjällä on aina päällään rooli. Ei siinä olla itsenä vereslihalla vaan osana työnantajan firmaa, osana ostokokemusta, osana isoa kokonaisuutta. Järkyttäviä aaseja on, mutta välillä ihan molemmin puolin tiskiä.

Ulkomailla nämä nokitukset tuntui jäävän molemmilta puolilta tiskiä sikseen, sillä jostain syystä siihen ei ollut tarvetta eikä tilaisuutta. Kaikilla menee aina sen verran hyvin, että asenne riittää ystävällisyyteen ja miellyttävyyteen, molemmin puolin. "Hi, how are you!" (Hei, mitä kuuluu!) tervehdys ei usein tarkoita mitä merkitsee, ketään ei ehkä kiinnosta mitä sinulle kuuluu ja ainahan toki kuuluu hyvää. "Fine! Good thanks!" Mutta tärkein onkin se roolipeli, jota siinä pelataan. Myyjänä kysyn sinulta asiakas miten sinulla menee ja alistun palvelukseesi tämän toimituksen ajaksi ja Sinä asiakas vastatessasi, että sinulla menee hyvin, sitoudut käyttäytymään sivistyneesti minua kohtaan. Niin helppoa, niin näyteltyä, niin miellyttävää!

Kotona jälleen...

Nyt taitaa blogin sisältö muuttua "uuden" elämän ihmettelyksi ja ankaran työnhaun ruotimiseksi, menihän pitkä seurustelusuhde poikki matkalla eikä vanhaan työhönkään ole enää paluuta. Pitää siis ihmetellä mites sitä nyt omassa elämässä taas elettiinkään. Ainakin sen verran olen ajatellut, että alan kirjoittaa nimeni taas K:lla, virallisesti ja suomalaisittain, sen verran olen kasvanut, ettei enää kikkailut kiinnosta. Ja sehän oli vieläpä erikoista tuolla maailmalla! "K:lla? Ja kaksi ii:tä? Oletko ihan varma? Ja kaksi ss:ää sukunimessä? Erikoista." Olen siis viimeisen 15 vuotta käyttänyt etunimessäni C:tä. Saa nähdä kuka vanhoistakaan kavereista muistaa oikean kirjoitusasun. Silmälasit myös vaihtuu keltaisista ruskeisiin heti, kun pääsen miellyttävän optikon pakeille. Kolmenkympin kriisi jatkukoon, hienoa löytää itsestä ihan uusi puoli!

Uudistusvimmassa olen kotona jo siivonnut kirjahyllystä hyllyllisiä roinaa kierrätykseen ja roskiin: oppikirjoja, tukuttain pääsylippuja, kaupunkien karttoja, seitsemän versiota gradusta... Miksi ihmeessä sitä kaikkea on säästänytkään? Vaatekaapistakin heitin rytkyjä pois. Avaa kummasti silmiä, kun vuoden pärjää yhden 20kilon rinkan sisällöllä, ja uusia ostaa vasta kun vanha on kulutettu loppuun (ne viiden euron hellevaatteet, kun ei aina kovin kauaa kestäneet). Tajuaa, ettei paljoa tarvi, eikä lopulta haluakaan! Oli ihanan helppoa valita neljän paidan ja kaksien housujen välillä. Niin, henkäisin kyllä kun avasin ensimmäistä kertaa asuntoni oven ja näin kaiken tämän maallisen mammonani. En aloittanut kotiin paluuta suinkaan repun purkamisella vaan ekan illan ilahdutin naapureita kirjojen lätkäisyillä yömyöhään... Ja viideltä heräsin kirkkaaseen sarastukseen ja aloitin taas! Sori! Nyt ei enää aurinko herätä ja saatte olla rauhassa. Eikä yhdessä kirjahyllyssä loputtomiin siivoamista riitäkään

Hetkeksi vielä matkan maisemiin, ja sitten kerron mitä näin käytyäni ekaa kertaa kaupungilla!

Los Angelesin Venice beachillä oli auringon lasku kuin elokuvista.

San Franciscossa sai seurata maailman luokan purjehdusta, kun Ruotsin ja Italain joukkueet kisasivat Louis Vuitton Cupissa haastajan roolista syksyllä purjehdittavassa America's Cupissa. Jännää, vaikkei Ruotsin Artemis ole kovin pärjännytkään. Jenkkien haastajaksi ja lopulta koko kisan voittajaksi povataan Uutta-Seelantia.

Diner-aamiainen, huuuuh... Mutta hyvin piti nälkää pitkälle päivään. Niin, munakkaan alla on toki pari isoa pannukakkua!

Sitten Helsinkiin takaisin, käväisin eilen keskustassa avaamassa nettiliittymäni uudelleen ja ilmoittautumassa työttömäksi työnhakijaksi. Parin tunnin jonotuksen jälkeen työnhaun sai käyntiin yllättävän sulavasti ja sainpa neuvoa asiakaspalvelijaa entiseen työhöni liittyvissä asioissa! Ihme, odotin tappelua ja tenttausta, enhän kuluneen vuoden aikana ehtinyt keksiä missä olisin hyvä tai mikä minusta seuraavaksi tulisi. Nettiä avatessani huomasin hintojen pompanneen ja sopimusten muuttuneen, mutta miellyttävä neuvoja löi faktat pöytään ja myi kahden vuoden sopimuksen langattomalla modeemilla ja huippunopeudella. Jos sitä nyt taas malttaisi hetken pysyä paikallaan?

Mutta sitten se kiinnostavampi. Suomalaiset! Me olemme hyvän näköisiä ja pukeudumme tyylikkäästi, erikoisesti ja kiinnostavasti! Meitä seurataan uutisten perusteella vaikka missä maailmalla ja sieltä juuri tulleena en yhtään ihmettele. Missään käymässäni maassa ei ollut näin jänniä yhdistelmiä ja kivoja asukokonaisuuksia kuin Helsingin katukuvassa jengi osaa päällen luoda! Useille mainitsemisen arvoinen muoti saattaa merkitä lähinnä "tyylikkäitä" asukokonaisuuksia, mutta erottautuminen hoidetaan juuri niillä epäluulottomilla yhdistelmillä. Voin nyt puhua vain Helsingistä, mutta ainakin täällä ollaan värikkäämpiä ja paljon ennakkoluulottomampia kuin missään muualla maailmassa. Ihan normaaleissakin vaatteissa osaamme valita sen pienen tvistin, joka voi olla vaikka Marimekon Unikko-kumisaappaat. Rilliliikkeissäkin käydessäni huomasin, että ruskeita saa nykyisin etsiä kaikkien erikoisten väristen pokien joukosta - näin ei ollut vielä muutama vuosi sitten. Kysyntä luo tarjontaa, jes! Hyvästi siis harmaa Suomi-kuva. Me olemme myös hyvän näköisiä, muistetaan se. Ei mitään alemmuuskomplekseja enää ja Ruotsin uhkeiden blondien kadehtimista vaan pilkettä silmään kaikille. Me suomalaiset olemme eksoottisen ja persoonallisen näköisiä! Unohtakaa, että eksoottinen tarkoittaa suomeksi jotain Tyynen valtameren asukasta, sillä Amerikkalaiselle eksoottista on juuri pohjolan kuulas, vaalea ja puhdas ihmistyyppi. Hieman kankeita olemme toki sosiaalisissatilanteissa, niissä muutamissa joihin ehdin ujuttautua eilisen visiittini aikana, mutta olkoon se vain osa viehätystä.

Kauniiden ihmisten ja tyylikkäiden vaatteiden lisäksi keskustamme näyttää hyvin Eurooppalaiselta ja menevältä omalla kauniilla tavallaan. Oli oikein pistettävä näitä havaintoja eilen puhelimen muistiin, koska ei koskaan tiedä milloin vajoan takaisin suomalaisen perustilaan, jossa kaikki ulkomaalaiset ovat paljon kauniimpia, haluttavampia ym. Ei ne ole!!!

Yhdysvaltain mantereella

Havaijille ei iskenyt pahempaa rajuilmaa, vähän runsaampaa sadetta vain. Jännitystä aiheutti lopulta vain lennon ylibuukkaus (jossain vaiheessa siis huolehdin josko arvioitu myrsky pitäisi koneet maassa) ja halukkaille tarjottiin ilmaista hotelliyötä ja 400dollarin matkalahjakorttia American Airlinesille. Mä sain onneksi pitää paikkani, sillä aika on tässä vaiheessa rahaa tärkeämpää, aika uudessa paikassa meinaan.

Los Angelesiin siis lennettiin ja tähtien päällä käveltiin. Hieman uskomattomalta tuntui siristellä silmiä auringossa samalla Hollywood-kylttiä tiiraillen samoin kuin asetella kättä ja jalkaa kuuluisuuksien vastaaviin. Hollywood on ihmeellinen...

Beverly Hillsissä sai ihmetellä sekä tähtien asuntoja tai mitä niistä puskien ja porttien takaa näki sekä nuorempien osallistujien yleistietoa. Eivät tunteneet Dustin Hoffmania ja Meryl Streepiä, mitä hittoa! Pohtivat nuoremmat varmaan koko kierroksen tarkoitusta, kun katseltiin sellaisten tuntemattomien kuuluisuuksien himoja... 

Tästä makuuhuoneessa Michael Jackson lähti viimeistä kertaa elävänä, paareilla tosin.

Dustin Hoffmanin hima.

Samalla käytiin tsekkaamassa Rodeo Drive, kukaan ei tosin tohtinut Visaansa vinguttaa.

Lauantaina lensin San Franciscoon ottamaan selvää monellako on vielä kukkasia hiuksissaan. Valitettavasti ei kellään, vaikka itse joskus ajattelin pujottavani kukan tukkaani jos tänne päädyn.

Huonolaatuisia nämä kuvat! Mutta eiköhän tuosta saa sen verran selvää, että mäkistä on, todella mäkistä. Ilma ei onneksi ole turhan lämmin, joten mäkiä jaksaa kavuta. Eilen kävin hurjastelemassa kaapeliratikalla, jossa sain seistä astinlaudalla ja puristaa metallitankoja vaunun kulkiessa ylös alas hurjissa mäissä, istumapaikkaa ei ruuhkassa löytynyt, mutta tulipa koettua kulkupeli aidon rennolla tavalla!

Tänään oli vuorossa kaksi ikonia: Alcatrazin vankila ja Golden Gate-silta. Piti tässä vaiheessa jo hieman nipistää itseäni, kaiken päällekö näen vielä nämäkin! Tiesin sen, mutta vasta nähdessäni uskon.

Selissä ei olisi kiva asua...

Sillalla seisoessa tuntui sekä autojen taukoamattoman virran aiheuttama tärinä että kovan tuulen keinuttava voima. Huhuhuu!

Huomisen pyhitän purjehdukselle, kaupungissa kun on käynnissä todellisen purjehduskilpailun aatelisen, America's Cupin, karsintakilpailu eli Louis Vuitton Cup. Satamassa kohtaavat Ruotsin ja Italian joukkueet, heja Sverige siis! 

Ja sit onkin enää neljä päivää kotiin paluuseen...!!!