Pikku kuplassa

Piti taas patikoida korkealle, että tajusi miten tällaisessa pienessä kylässä tottuu niin äkkiä oman arjen kulkuun ja alkaa vain sokeasti kulkea hostellin ja työn väliä välittämättä muusta maailmasta. Jos täällä olisi kunnon ruokakauppa, en varmaan poistuisi mestasta koko kuukauden työrupeaman aikana.

Pohdin samaa asiaa Aasialaisen kimman kautta, jonka kanssa jaan hostellihuoneen. Hän tuli tänne aikanaan kahdeksi viikoksi. Nuo kaksi viikkoa ovat nyt venyneet kahdeksi kuukaudeksi ja tulevat vielä venymään neljäksi, ties vaikka pidemmäksikin. Ennen kuin kiipesin tuonne kukkulalle, en ihan tajunnut miksi. Korkealla istuessani vasta hogasin itsekin joutuneeni paikan rauhan ja turvallisuuden lumoihin. Minulla on ympärilläni upeat maisemat, joka päivä työpaikka, mihin mennä ja viikottain palkka, joka pitää hyvin leivässä. Reilussa viikossa se oli jo ehtinyt viedä mieleni tilaan, jossa olin unohtanut yöpaikan varailut, rinkan rahtaamiset, isäntäperheen etsimiset ynnä muut matkaajan normaalit toimet. Toivottavasti en liikaa ihastu tähän fiilikseen, paljon on vielä nähtävää...

Alla kuva itselleni kääräisemästä tätteröstä. Meillä vakiokysymys kuuluu: "Haluatteko ilmaisia strösseleitä tai phkinärouhetta jäätelön päälle?" Sunnuntaina oli kaunis päivä, vanhojen autojen kokoontumisajot ja jädekiskassa ekaa kertaa jatkuva jono ovelle saakka, ja välillä uloskin.