keskiviikko 25. heinäkuuta 2012

Helsingin kattojen yllä


Koti. Helsinki on koti, ja tuntuu kodilta. Tapasin eilen ystävää ja loppu illasta päädyimme vielä drinkeille Sokoksen Kymppikerrokseen. Siinä kotikaupunkia ylhäältä ihaillessa aloimme jutella tunteesta, minkä kaupunkimme meille suo. Muualla on mukavaa, mutta kotona (Helsingin keskustassa) ihanaa. Suomen hiljaisemmista kolkista tulevat voivat säikähtää hälinää, ihmispaljoutta (vaikka usein Stadissa ei edes kunnon tungosta ole) ja kiireistä elämän menoa, kaupungin sykettä? Helsinki on kuronut kiinni kunnon metropoleja ja turistit täyttävät jo Espan mlemmat puolet ja LV:n liikkeen, mutta silti kaupunkimme on pysynyt meille kotina. Maalle matkastaessa, rauhaa hakiessa tulee parin päivän makaamisen jälkeen tarve päästä ihmisten ilmoille, tehdä jotain, nähdä muita. Pohdin voiko ihana hiljaisuus koitua kohtalokkaaksi, kun on tottunut pieneen taustahälyyn kotikaupungissaan. Täälläkin sunnuntain vielä huomaa ja rauhallisuudesta tulee paitsi raukea fiilis, välillä se aiheuttaa myös ahdistusta. Siksikö osaltaan viihdyn meren äärellä, siellä on sitä liikettä ja meteliä, aaltojen, luonnon tuottamana.


Kauniskin kaupunkimme on. Ja tuttu. Tällä terassilla voisi istua pitkään yksinkin bongaillessa maamerkkejä ja asetellessa mittasuhteita oikeuksiinsa. Miten erilaiselta kaupunki näyttääkään täältä yläviistosta, ei heti tajua, mikä rakennus on minkäkin vieressä ja että joku on niin lähellä ja toinen kaukana. Tai että jossain rakennetaan juuri uutta. Ja miten rakastankaan autoilla keskustassa. Useille nelipyöräisellä keskustan mukulakiville uskaltautuminen ei ole miellyttävää, mutta itselleni se on osa elämystä. Kaupunki on liikkeessä joka tasolla ja juuri siksi niin hallitsematon, villi ja pelottava, siis muille kuin kaupunkilaisille.


Skål Helsingille...

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

totta puhut,