Puhelin, joka on kasvanut kiinni käteen!

Siltä tuntuu ei vain usean pienen lapsen isää katsellessa vaan myös omalla kohdalla. Olin tänään vanhempien luona valmistelemassa loppiaisen teehetkeä, ja ikkunasta ulos katsellessani näin pihalla kaksi lasta leikkimässä ja heidän isänsä nojailemassa kiipeilytelineeseen, hänkin leikkimässä, tosin itsekseen älypuhelimellaan. Sen verran myönnettäköön, etten minäkään lihapiirakoiden paistumisen joka astetta ehtinyt seurata tarttuessani joka viides minuutti puhelimeeni. Milloin piti tsekata Facebook, milloin ottaa kuvia tai päivittää kuvatiliä, milloin lukea nettiä.

Muistan nauraneeni pari vuotta sitten Nokian puhelinmainoselle, jossa mainostettiin jotain silloin uutta ja erikoista älypuhelinta. Noin viidentoista ominisuuden joukossa ominaisuus "puhelin" oli sijoitettu viimeiseksi. Silloin oli mielestäni täysin absurdia mainostaa puhelinta ennen kaikkea kaikkena muuna kuin puhelimena. Vielä 2000-luvun puolivälissä normaalin ihmisen luurilla pystyi soittamaan ja lähettämään tekstiviestejä, ja jos sai asetukset tilattua ja asennettua oikein, saattoi onnistua myös multimediaviestien lähetys ja vastaanottaminen. Se oli edistyksellistä. Jotkut saivat puhelimiinsa ircin, mutta kyseistä edistystä vaativat vain hifit ja työssään parempaa luuria tarvitsevat, hehän lukivat jopa sähköpostinsa liikkeessä!

Nyt huomaan miten tuo mainos on omalla kohdalla tullut todeksi, vaikka olenkin muutaman vuoden alkuperäistä jäljessä. Nykyinen luurini on todellakin ensisiajisesti tarkoitettu kaikkeen muuhun kuin siihen puhumiseen. Ja siis yhteydenpitoa tämä ei rajoita, päinvastoin, nykyään pidetään yhteyttä niin monipuolisesti ilman puhetta! Ihanaa, sopii minulle! Hyvin pieneen onkin kutistunut puhelimen käyttö toisille puhumiseen. Ehkä juuri kun sen takia, että luuri on kädessä, vaikkei korvalla melkoisen ajan päivästä aiheuttaa se sen, että jengiä on paljon kivempi nähdä kuin heille soittaa. Kun leivon, puhelin soittaa minulle musiikkia; kun matkustan, luen sillä lehdet; kun en jaksa avata konetta, päivitän sillä blogini; kun hankin wlanin, voin katsoa sillä tv:tä; kun muistan, katson sillä sähköpostit ja kun tiedän etten muista, laitan sinne asiat ylös. Ja viimeisimpänä olen jäänyt täysin koukkuun Instagram-ohjelmaan. Sillä ladataan muiden ohjelman käyttäjien katseltavaksi puhelimella otettuja valokuvia, joista muut sitten tykkäävät tai niitä kommentoivat, tai jopa merkkautuvat seuraamaan tietyn käyttäjän kuvavirtaa. Minusta tuntuikin tänään hullun tärkeältä tarkistaa puolen tunnin välein onko kukaan tykännyt kuvistani tai ehkä joku uusi tyyppi merkkautunut seuraamaan kuvakirjaani. Tällä hetkellä minua seuraa seitsemän henkilöä, vau (ironinen vau!). Nimimerkkini on muuten ccitron eli tervetuloa katselemaan kuviani kellä kyseinen ohjelma löytyy.

Mahdotonta, miten niin käytännöllisestä kapistuksesta on voinut tulla niin identiteettiä määärittävä tai niin käytännöllisen koukuttava. Erikoista myös, että kohdallani puhelimen perinteisin tarkoistus on tekemässä siitä itse pirun: en halua enää käyttää puhelinta puhumiseen vaan ajanviettoon. Toisaalta mielenkiintoista on myös ollut lukea tutkimuksia, joiden mukaan vain noin puolet suomalaisista älypuhelimien omistajista käyttävät puhelimensa ominaisuuksia aktiivisesti ja kokonaisvaltaisesti. Hieman ihmettelen miksi ostaa hieno kapula, jos sitä ei viitsi/halua opetella/kiinnosta oikeasti hyödyntää? Saati miksi maksaa ne monet sadat eurot? Pelkäksi identiteetti-leikkikaluksi tämöinen lituska neliö hieman hupaisa, vaikka toisaalta moniko valmistaja enää tekee "normaaleja " puhelimia. Saanen ihmetellä ja ihmetyksellä lukea DNA:n tutkimusta asiasta, linkki siihen täällä.

Tarkoitukseni oli tutkailla asian nimeltä matkapuhelin käyttökaaren kehitystä lyhyessä ajassa täydellisestä käyttöesineestä viihdekeskukseksi ei esitellä huippukykyjäni kapulan hyödyntäjänä. Miten te käytätte puhelimianne? Onko teillä älypuhelin sykkimässä kuumana taskussa vai kylmän pöydällä, ja miksi?