Tapasinpa kolme mormonia

Dallasin keskiviikkoiltana kotiin ja vastaani käveli kolme nuorta miestä. Kaksi huomattavan pitkää ja yksi lyhyempi, ja yksi heistä katsoi minua suoraan silmiin ja pysäytti minut ystävällisesti hymyillen. Siitä ei vonut erehtyä, että kyseessä oli mormonikirkon lähettiläät, hyvä suomen kieli ja amerikan englannin korostus sekä musta nimikyltti rintapielessä. He halusivat tietää mitä mieltä olen jumalasta, siis Jumalasta. Meillä riitti juttua pariksikymmeneksi minuutiksi, kun he tiedustelivat oliko Jumala mielestäni olemassa, ehdottivat minulle rukoilemisen kokeilemista ja tarjoilivat ajatusta siitä miten upea asia on uskoa kuoleman jälkeiseen elämään ja perheen ja suvun jälleennäkemiseen. Kun kielsin uskovani Jumalaan ja kerroin joskus kokeilleeni rukoilua, mutta lopettaneeni touhun tarpeettomana sain mietteliäitä "Jaa-jaa" kommentteja ja ylös luotuja katseita. Juttutuokion lopuksi sain mukaani pelastussuunnitelman ja poikien puhelinnumeron, johon voisin ottaa yhteyttä mikäli haluaisin keskustella aiheesta lähemmin heidän kanssaan.

En ole vielä ehtinyt avata pelastussuunnitelmaa, vaikka niin lupasinkin, mutta tapaaminen herätti taas paljon ajatuksia. Eniten kolahti se vastakkainasettelu, mikä minun ja näiden kolmen kundin ajatusmaailmassa oli. Heidän elämänsä on omistettu Jumalalle ja Hänen työnsä eteenpäin viemiselle, ihmisten käännyttämiselle uskoon. Minulle Jumalaa ei ole olemassa. Tiedän uskon antavan monille elämän tarkoituksen ja paljon lohtua, mutta henkilökohtaisesti näen sen ihmispsyyken tarpeena uskoa johonkin suurempaan, ikään kuin tarpeena löytää syy tähän kaikkeen. Syy, jonka etsimisen itse olen lopettanut. Senkin yksi pojista minulta kysyi, mikä on mielestäni elämän tarkoitus. Mietin sitä suhteellisen pitkään ja vastasin lopulta, etten tiedä. Hän sanoi minulle, että elämän tarkoitus on hänen mielestään ilo. Jokainen ihminen haluaa olla iloinen. Niin, onhan se niinkin, iloisuus on ihanaa. Viittasiko hän tällä ilosanomaan, jota oli minulle juuri tuomassa, sitä en tiedä. He kysyivät myös siitää kuoleman jälkeisestä elämästä. Meinasin laukaista töissä sanomani mieleipiteen, etten usko kuoleman jälkeiseen elämään, en hogaa mitä se voisi olla. Silti jos sitä olisi, olisi se katsomo Mantskun varressa, missä ihmiset - tiedä ketkä, julkkikset vai jotkut valitut - istuisivat, söisivät popcornia ja katselisivat liikenteen kulkua ja vuoden aikojen muutosta. Ees ja taas. Siihenkin on tietysti, mielestäni, varmasti rauhoittavaa uskoa. Minä en tosin kaipaa sitä rauhaa.

Kotoakaan en ole saanut uskonnollista kasvatusta. Parhaiten muistan, kun äiti löi sormensa tai varpaansa johonkin hänen tokaisseen "Ai, nyt se Jumala taas rankas." Usein uskon asioista ollaan hiljaa. Joko uskotaan tai ei uskota, ei paasata toisille, ettei leimauduttaisi hihhuleiksi tai ateisteiksi. Parasta uskoa tietty on sellainen joka tuo turvan arkeen, jokaiseen päivään. Ilman tarvetta olla täysi kieltäjä, mutta samalla myös olla täysin uskoton, on mielenkiintoista pohtia mitä kukin uskosta saa ja miksi esimerkiksi rukoilu on minulle yksinpuhelua jonkun muun tuntiessa Herran olevan silloin läsnä. Mitä enemmän itse asiassa asiaa mietin, sitä varempi olen omasta kannastani. Eikö minulle ole tapahtunut vielä tarpeeksi pahaa, että olisin tarvinnut johdatusta ulos pimeydestä?