keskiviikko 27. heinäkuuta 2011

Norwegian wood

Mainio kappale, ja vielä mainiompi elokuva. Tässä mainio on mielestäni oiva sana kuvaamaan leffan henkeä. Elokuva ei ollut perinteisesti hyvä, meinasin nimittäin nukahtaa salissa puolivälin vasta juuri jäätyä taakse, sillä elokuvan tempo oli äärimmäisen hidas. Samalla kun kankaalla tapahtui valtavasti asioita, suorastaan vilisi, ei tarina edistynyt paljoa mihinkään. Mielenkiintoinen ristiriita. Ehkä yksi kantavista voimista. Iso osa juonta olikin juuri odottaminen. Pohdinnan alla olivat ajatukset miten rakastaan vaan jaksaa odottaa, haluaa odottaa, joutuu odottamaan. Mielestäni toteamana kävi myös, että vaikka odotus päättyisi suruun, ei se silti ole ollut turhaa. Odottaminen kasvattaa, vaikka on raastavaa.


En ole tottunut japanilaiseen elokuvaan, ehkä siksi olen vieläkin hieman pihalla tämän iltaisesta kokemuksesta. Silti se jätti minuun jäljen, että olen nähnyt jotain erittäin vaikuttavaa, hämmentävää. Hämmentävää oli etenkin miten avoimesti ja runsaasti seksi oli läsnä. Rakasteleminen ilmensi kai sitoutumista, mutta sen arvolla myös leikittiin. Päähenkilölle rakkaan odottaminen merkitsi myös seksin odottamista. Miksi kuitenkin hämmästyin, kun japanilaisessa leffassa pyytää henkilö useamman kerran toista makaamaan kanssaan? Olenko todella kasvanut niin länsimaisessa kuplassa, joka kategorisoi japanilaisen kulttuurin kumarruksiin ja vienoihin hihityksiin? He eivät olekaan siveyden sipuleita, vaan omalla tavallaan normaaleja ihmisiä.

Aivan mahtavasti elokuvassa käytettiin hyväksi auringonvaloa sekä värejä ja visuaalinen anti olikin huippuluokkaa. Mukana oli paljon varhaisaamun auringon vinottaista valoa ja ilmassa leijuvan usvan unisuutta. Tai sadetta, ilman harmautta. Tai illan laskevasta auringosta jälleen vinossa lankeavia säteitä. Aamukohtauksissa myös raukea, hiljainen tunnelma oli vangittu kuin pulloon katseltavaksi. Myös kuvakulmat ja oivallukset olivat liikuttavia. Parhaiten minut pysäytti uivan pojan seuranta ensin veden alla, ja hänen noustessaan pinnalle suutelemaan tyttöystäväänsä kamerakin nousi, ja jäi aivan pinnan tuntumaan "kellumaan", seuraamaan tilannetta. Ja välillä oltiin hyvin iholla, toisinaan tarinaa kuvattin kuin puusta. Äänten kanssa saa katsoja samoin kokea kummia. Musiikkia on välillä liutettu kohtausten yli, mikä antoi tarinalle ja sen etenemiselle entistä rajaamattomamman fiiliksen. Tietty äänimaailma ei siis sulkeutunut kuvaustilanteen vaihtuessa vaan sama viulu jatkoi sointiaan kohtauksesta toiseen. Ideana oli kai alleviivata odotusta, tärkeää oli seurata ei juosta tarinassa eteenpäin. Välillä taas näimme päähenkilön huutavan tuskaansa teatterin ollessa ihan hiljainen.

Todellisen nukahtamisvaaran siis ollessa päällä, ei tätä leffaa kannata mennä katsomaan! Se sisältää paljon hyvin hiljaisia kohtauksia. Mutta pirteänä sen visuaalisuus ja Japanin upea luonto hivelevät aisteja. Ja kaikkien kohtausten sekoitustakin jo kannattaa mennä ihmettelemään. Hyvin moniulotteinen taidekokemus sanoisin...

kuva lainattu

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

no aivan samaa mieltä olen, meren myrskyävä pauhu jäi mieleen parhaiten, se oli m a h t a v a a ...