Pieniä kriisejä

Elämän pienissä kriiseissä alkaa aina hienosti ja usein pirun kipeästi ajattelemaan elämäänsä. Mihin on matkalla ja mitä matkan varrelta soisi löytyvän. Nyt olen kohdannut sellaisen henkilökohtaisen kriisin, että on ollut pakko venyttää pohdintaa ihan lapsuuteen saakka. Mistä persoonallisuuteni koostuu? Miksi olen sellainen kuin olen? Haluanko olla tällainen ja paljonko on mahdollista muuttaa? Miten? Olen pläräillyt useita persoonan kehitys-kirjoja, yksi hyvä on ollut muunmuassa Olavi Tähtelän Elämäntaitomittarit. Pitääkin nostaa se pöydälle, että muistan viedä sen kaverille lainaan.

 piinapenkki valmiina

Niin, olen tähän asti aika hyvin elänyt eräänlaisessa norsunluutornissa, mistä olen heitellyt mielipiteitä - vähän kuin tänne blogiin - pitäen itseni kaukana ja ulottumattomissa. Olen sen jo aiemminkin huomannut, että ellei ole valmis laittamaan itseään likoon ja kärsimään, vaikka paljonkin, ei voi saada haaveilemaansa (elämää tai mitä tahansa). Ainoana lapsena tunnen syvällä itsessäni minulle ensin, minulle kaikki-tarpeen. Nyt teenkin julkisen tunnustuksen ja lähden laskeutumaan alas rappusia. Se on pelottavaa, alkaa kehittää itseään. Siinä saattaa satuttaa muita, ja pöyristyä itsestä. Mutta rehellisesti sanominen satuttaa hetken, ja varmasti parantaa ilmapiiriä. Haastan kaikki sanomaan jotain totta toiselle, loukkaamaan hieman, toisen voidakseen sanoa "Olipa hyvä, että sanoit tuonkin suoraan". Aloitetaan ilman puhdistus, niin pelottavalta kuin se tuntuukin. Minä en halua enää menettää ketään, siksi, etten sanonut, kun otti päähän! Sanon tästä lähtien, olen parempi itselleni ja ympäristölleni. Ja otan vastaan.

Tauko

Välillä on myös hyvä hellittää ja huomata, ettei koko aikaa tarvitse analysoida. Meinaan, että voisin tähän pohdinnan perään hieman hellittää. Valmistin juuri itselleni herkkulautasen, kaadoin viiniä lasiin ja alan seurata TV5:ltä rugbya. Ja kun se käy liian hurjaksi, vaihdan joku aika sitten nauhoittamani Angels in America-sarjan pariin. Ja yksiössäni tuoksuu juusto...

Vaipoissa kouluun ja vaipoissa eläkkeelle?

Olen viimeaikoina seurannut keskustelua työurien pidentämisestä niin alusta kuin lopusta. Vietin itse aikanaan kolme hyvin hedelmällistä välivuotta. Työskentelin, seikkailin, olin kielikurssilla ja pohdin ahkerasti tulevaa ammattia. Lukiossa oli jonkinlaista opinnonohjausta, mutten usko, että mikään huippuohjauskaan olisi saanut minut jatkamaan suoraan koulusta seuraavaan. 12 vuoden putkesta olisi tullut 17 vuoden putki, vähintään! Lopulta ylikoulutettuna olisin voinut joutua kortistoon, nostamaan tukia. Välivuosi, kun mahtuu usein cv:kin, niin hitto! Miksi vastustaa sellaista koulua...

Elämä on nykyään sellainen seikkailu todellisen taloudellisen ja kulttuurellisen ahdingon ja luokkaerojen hävittyä, ettei sitä lyhyttä - parhaimmillaan sadankin vuoden - matkaa haluta tuhlata ainoastaan töitä tehden. On liikaa nähtävää, liikaa koettavaa ja siitä kaikesta kerrotaankin vielä aina vaan liikaa. Ei ei moni osaa, saati halua sanoa! Työn osaa elämästä halutaan näistä ymmärrettävistä syistä myöhentää alusta ja lyhentää lopusta ja väliinkin on saatava pari vuotta lasten hoidolle ja ainakin yksi sapatti vapaalle. Kohtuupalkkaisessakin duunissa joka toinen olisi varmasti valmis tinkimään rahasta saadakseen lisää vapaata aikaa. Ja mitä vanhemmat edellä sitä nuoremmat perässä. Äiti jää vuorotteluvapaalle ja tytär pitää välivuotta, on siinä aikaa purjehtia maailman ympäri tai kirjoittaa kirja. Aikaa itselle, nykymaailman ruhtinaalle. Miten olisi eläkepäivät Espanjassa? Turha sinne on siirtyä enää 75-vuotiaana, jos taloudellinen tilanne antaa periksi jo viisysinä! Koska aikaa ja elämää ei saa säästöön, se säilöytyy ainoastaan muistiin ja vain elettynä.

Aloin miettiä tätä itse asiassa eräänä aamuna tai iltapäivänä, antoisan työpäivän jälkeen. Mietin saavani työstäni erikoista tyydystystä, tunsin onnistuvani ja suoriutuvani, mutten tuntenut työn tuovan elämääni sisältöä. Huomaan tekeväni työtä pohjimmiltaan rahan takia. Seuraavana kannustimena tulee ajan kulutus ja kolmantena ehkä tuo suoritusvimma. Ja hauskoja ihmisiä olen siellä myös tavannut. Aloin vaan miettiä opiskeluaikoja, kun pää-pääoman hankkiminen oli työni ja rahaa oli vain juuri tarvittaviin asioihin. Silloin oli elämässä vähän ainetta, mutta paljon ajatusta. Suomessa vaan on vallalla työssä käyminen on pakko-asenne. Pakkohan se on kyllä, että saa rahaa, mutta mitä jos pärjääkin ihan ok ilman ja keksii itselleen vieläpä järkevää ajan vietettä? Vaikka vapaaehtoistyön? Kyseinen hommailu on siitä viheliäistä, että vaikka miten puurtaa usein ainoa kiitos on avun saajaan hymy ja oma hyvä mieli. Suurempia kuin raha usein vaan yhteiskunnan vinkkelistä. Niin no, pyörisikö yhteiskunta, jos kaikki puuhaisivat mitä huvittaa eikä kukaan maksaisi veroja? Eipä pyörisi, mutta ehkä se olisi silloin rakennettu jollain muulla tavalla. Kohta alan kuulostaa kommunistilta :D Vaihdantatalous ja kaikille yhtä paljon! Ei sentään.

Pohjaan kirjoitukseni tunteeseen, en talouteen. Olen itsekäs nykyihminen ja silti nautin kaikesta yhteiskunnan tarjoamasta. Väärin? Fiksua? Törkeää? Oikeutettua?

Neljä ruukkia

Fagervik

 Billnäs

 Fiskars

Loman viimeinen arkipäivä kului ruukkikierroksella. Tästä on pakko kirjoittaa, vaikka kirjoitin aiemmin viime syksynä jo Fiskarsin ja Fagervikin ruukeista. Tänään lisäsimme kierrokseen Billnäsin ruukin ja Mustion linnan. Tässä aivan mainio nelikko kesäpäivän viettoon: kaikki neljä iisin 20-30 minuutin automatkan päässä toisistaan ja reilun tunnin ajon päässä Helsingistä. Fiskarsista saa ajankohtaista suomalaista hopeadesignia ja kotitekoisia korvapuusteja kohtuuhintaisesta Cafe Antiquesta. Mustion linnassa on UPEA linnan puisto korkkipuineen ja järven vastarannalla kohoavine torneineen! Järveä ylittävällä valkoisella puusillalla ei tiedä onko Suomessa vai Keski-Euroopassa, niin hieno miljöö on. Billnäsissä voi kuunnella vanhan vesivoimalan edelleen toimivia generaattoreita ja niiden matalaa mouruntaa ja ihailla joen varren maisemaa. Fagervikistä löytyy kaunis kartano ja historiaa mielinmäärin, se on nelikon vanhin ruukki. Etenkin saapuminen Kuninkaantietä pitkin avaa upean maiseman. Suosittelemme lämpimästi!

Mustion linna

tietoa:

Fagervik   Billnäs   Fiskars   Mustion linna

kuvat (c) Mikko

Terveiset Tukholmasta!

Mainio sää, hieno laiva, manee kaupunki. Niistä oli tämä ruotsinristeily tehty... New York-teema toi mielenkiintoista vaihtelua niin promenadelle kuin ruokalistoihin.

Astuimme metrosta Slussenilla ja dallasimme Nautiska-meriliikkeen kautta vanhaan kaupunkiin ja sen läpi kuninkaan linnaan. En ole koskaan käynyt kyseisessä suositussa nähtävyydessä, joten jo oli aika! Linnan pihalla seurasimme taas keskipäivän vahdinvaihtoa, joka tällä kertaa suoritettiin osaksi ratsain.

Tulipalossa 1697 tuhoutuneen Tre Kronor-linnan valumalli linnan nimeä kantavan museon edustalla. Kätsällä kombination-lipulla pääsimme sisään linnaan, aarrekammioon sekä tähän vanhan linnan historiasta kertovaan museoon. Lipun neljäs eli antiikkimuseo jäi tällä kertaa väliin.

Kaupunkistailia.

Päivän jälkeen sitten hyttiin huilaamaan NK:sta ostetun porkkanakakun kanssa. Kahvi ja kakku kaikessa rauhassa, se on luksusta...

Tuomisina omiin tarpeisiin Kanebon lyömätön kasvovoide, suloinen Miss Dior Chérie-tuoksu, kaveri Mikolta syntymäpäivälahjaksi saamalleni kalvosinnapille (nyt niitä on sitten C ja M, kuvassa M) sekä Moleskin 2011-kalenteri. Ei pitäisi koskaan luulla pärjäävänsä vuoden ilman kalenteria!

Rakasta aivojasi

ja minähän rakastan, hankinkin loman ensimmäisen päivän (ja tulevien nimmareiden) kunniaksi uuden pyöräilykypärän.

Olen katsellut viime vuonna ohi porhaltavia pikkukundeja, joiden päässä on heilunut potan näköinen kypärä. Nyt omistan itse kyseisen huippucoolin (????) pottavirityksen... Nutcase kypärän siis! Painaessani sen päähän oli olo kuin skeittarilla ja peilistä katsoessa kaipasin ennemmin skootteria kuin kauramoottoria alleni, mutta ihan staili se on ja suojaa ainakin tärkeimpäni. Paketissa seurasi myös neljät eri pehmusteet, joten päähineen saa varmasti omaan kupoliin istuvaksi. Ja mikä väri! Harmi, että puolikkaan vesimelooninkuoren näköistä versiota oli vain lasten kokoa. Hihii, pyörää kunnostamaan seuraavaksi.

Ja kun näette minun porhaltavan ohitsenne, saa nauraa! Mua ainakin tulee huvittamaan..

Euroviisut

Viime vuonn aloitettu traditio jatkuu ja lähdemme pian kavereiden luokse perustettuun viisukatsomoon jänämään mikä maa voittaa tänä vuonna. Mukana on tietty Ylen raatitaulukot jokaiselle, joihin voi antaa omat äänensä samoin kuin popcornia ja karkkia. Mikron puutteessa on kylään mennessä minulla aina kassissa poppareita, joita voin sitten himooni poksutella.

 

Ilta on myös mukava aloitus viikon lomalle. Menemme ainakin ruotsinristelylle ja päiväkeikalle Turkuun. Hieman on kurjaa ilmaa luvattu, viime viikot kun ovat olleet niin lämpimiä, mutta eipä sen saa antaa menoa haitata! Tukholmassa olisi tarkoitus käydä ainakin kuninkaan linnassa, missä vierailusta on meillä molemmillavierähtänyt jo aikaa. Samoin olisi hakusessa ranskalainen kahvila, mistä voi hankkia hieman leipomuksia sekä sopiva lounaspaikka. Ehdotuksia?

Mutta nyt menoksi, pianhan viisut jo alkavat!

Harrastus - harraste - ajanviete

Luin eilen lehteä, jossa haastateltiin jotain kimmaa. Pienessä laatikossa tuotiin esiin perustietoja haastatteltavasta: hänen nimensä, ikä, ammatti, asuinpaikka ja harrastukset. Perinteistä, kertoo jo paljon ihmisestä. Paitsi ne harrastukset. Tytön mainittiin harrastavan lehtien lukua, huonoja vitsejä ja iltaisin Ingmar Bergmanin elokuvia. Bergmanin tuotoksissa riittää katseltavaa yli neljäksikymmeneksi illaksi ja sitten voi aloittaa alusta tai lukea pari kirjaa tai käydä teatterissa, mutta kuinka kauan huonoja vitsejä jaksaa kertoilla ympäriinsä? Lehtien lukemisenkin olen ennen meiltänyt ajan kuluksi en harrastukseksi. Onko harrastus tilata jotain tiettyä lehteä? Tai käydä kirjastossa lukemassa kaikkia eri lehtiä? Vai oliko ideana erottua massasta?  Onko nykyihmisellä on oltava harrastus, jota ilman hän jää muka paitsi paljosta. Kai sä nyt jotain harrastat? Ei voi olla ettet sä keksi mitään... Mitä sä teet mielelläs? Mutta mitä hittoa harrastus on, jos se nykyään voi olla vaikka siivoamista? En minäkään harrasta pohtimista, teen sitä vain mielelläni, usein tai vaihtelevin väliajoin. Onko tässä kyseessä joku pakko keksiä itselleen harrastus - jokaisella kun on selvästi nykyisin oltava sellainen. Ellei kyseessä sitten ollut vain tarve personoida itseään lehteä varten? Tai pistää koko kysymystä ja "harrastusinstituutiota" halvalla? Se oiskin ollu hyvä. Voi sitä harrastaa karkkien syömistäkin, minä pidän eniten liloista ja punaisista :)

Ensin on ehkä pohdittava harrastus-sanaa. Siinä on etuosana sana harras, joka viittaa hienosti harrastuksen perustaan, mikä on mielellään ja hartaasti tekemistä. Ranskan sana passe temps on armollisempi, ajan kulutukseen tarkoitettu askare. Englannin sana hobby juontaa juurensa puuhevosesta, "aidon korvikkeesta", näin kertoo wikipedia. Muita kieliä en nyt ehdikään käydä läpi, kun pitää nyt harrastaa tämän jutun kirjoittamista! Mutta juuri ajan kuluna minäkin pohdin, luen, ihailen merta, maalaan ja merkitsen lopulta tekemisiäni ja kiinnostuksiani tänne ylös. Harrastus, sanan "perinteisessä" merkityksessä on ajatuksissani tennis, pianon soitto tai kirjallisuuspiiri. Asia, jota tehdään kerran viikossa tunti pari kerralla. Juttu, jossa voidaan kehittyä ajan ja harrastuneisuuden myötä. Se homma, jota kohtaan tunnetaan sitä harrasta tunnetta, intohimoa ja joka tuottaa tehtäessä mielihyvää. Paneutuminen muuttaa hommailun harrastukseksi. Moni laittaa ruokaa päivittäin, mutta mikä erottaa heidät ja ruoanlaiton harrastajat... Mielestäni ruoanlaittoon, aineksiin tai vaikka erikoiseen makuelämykseen panostaminen voi tehdä tästäkin jokapäiväisestä asiasta harrastuksen. Harrasta ruoanlaittoa (adjektiivi + substantiivi, ei kehoitus). Onko vapaa-ajan lisääntyminen ehkä muuttanut vaikka mitkä arkisetkin jutut harrastuksiksi? Vai vapaa-ajan vähentyminen? Ei olekaan enää aikaa ja energiaa harrastaa, joten arjesta on kehitettävä harrastus.

Kiinnostuksen ja kiehtomuksen kohteet kertovat kuitenkin ihmisestä yhtä paljon tai enemmänkin kuin harrastukset. Taidankin ensi kerralla uuden ihmisen tavatessani kysyä mikä häntä kiehtoo sen sijaan että utelisin mitä hän harrastaa tunnin kerran viikossa. Harrastuksilla erotutaan jo CV:ssä. Ja niistä kysytään työhaastattelussa tai treffi-ilmotuksessa. Jos et harrasta, et ole aktiivinen ja jos et ole aktiivinen, et ole kelpo? Vapaa-ajalla on oltava jotain tehtävää, ja niinpä sitä baareissa käymistäkin voi sitten harrastaa! Minä kerroin työhaastattelussa harrastavani muunmuassa purjehdusta. Näin minut oli myös uusillle kollegoille esitelty ennen töihin tuloani viime kesänä. Viime viikolla, veneiden veteenlaskuajan koittaessa yksi kollega kysyi minulta hartaasti silmiin katsoen onko oma veneeni jo vedessä? Kuulin vain pisteiden ropisevan, kun ilmoitin, etten omista venettä vaan purjehdin erään säätiön laivoilla. Hän ei sanonut mitään. Mutta, eihän purjehdust voi harrastaa ilman omaa venettä! Eihän? No voi, muttei sitä ehkä tule heti ajatelleeksi. Se kun onkin silloin intohimo. Mertakaan ei voi harrastaa, mutta se voi olla intohimo. Hyvä harrastuskin on mitä parhain intohimo, ajan kulun lisäksi.

Kotona vs menossa

 Yksin vs yhdessä

Pakko vs mieltymys

TV:n vs baaritiskin ääressä

Olishan noita, missä sitä mielummin on ja mihin pitäisi mennä. Aloitin vappupostauksen pohtimalla kotiin jäämistä jonakin siirtymisriittinä nuoruuden ja aikuisuuden välillä. Että nyt ei ole tarvetta mennä mihinkään vaan voi vihdoin jäädä hyvällä omalla tunnolla kotiin. Sitten aloin kummastella pohdintaani ja poistin koko idean. Olen viime vuoden aikana muutenkin pohtinut tätä kottin jäämistä. Välillä on tuntunut, että on pitänyt hakea vahvistusta ja todistaa itselleen kuinka kotonakin on kivaa. Että kotiin saa jäädä. Ensin perusteena oli rauhoittuminen ja rentoutus, viimeksi kylmä sää, joskus nuha. Ihan perusteltuja syitä vaan ovatko tarpeellisia? Aina minua on kehoitettu menemään. Lieneekö tästä kannustamisesta jäänyt olo, että meneminen olisi se oikea meininki. Kukin tulisi kuitenkin viihtyä siellä, missä olo kevein on.

Mikä ajaa ihmiset ulkoilemaan kaupungissa ja baareissa, haluamaan sinne niin, että kotona istumista pidetään nyhjäämisenä? Tai mikä saa minut luulemaan, että asia olisi niin? Vai luulenko tulleena vanhaksi, kun ei enää huvita ulkoilla? Voihan hitto! Ei näin voi jatkaa ajattelemista! Hyvässä tasapainossa molempia, oman maun mukaan. Lupaan täten lopettaa tämän pohdinnan ja kotona vietettyjen viikonloopujen laskemisen. Elämä siinä vain menee ohi, ei ainoastaan nuoruus...