Arjen sankarit Ateneumissa

pääsylippuna toimi tarra - kuten niin usein nykyään

Atskissa on parhaillaan mainio taidenäyttely nimeltään Arjen sankarit. Näyttelyyn on koottu osuvan nimen mukaisesti naturalistista suuntausta edustavia maalauksia, valokuvia, kirjoja ja kirjailijoita sekä hieman vanhaa videomateriaalia. Olin näyttelyn suhteen aavistuksen pidättyvä, sillä kaverini arvioi käyntiä ehdottaessaan etten mahdollisesti pitäisi naturalistisesta taiteesta. Olen äänekkäästi ollut Dalin, modernin taiteen samoin kuin surrealismin sekä värikkäiden teosten ihailija. Nähtyäni näyttelyn olen erittäin tyytyväinen, ettemme päättäneet mennä muualle. Arjen sankarit on onnistunut katselmus teemastansa. Vaikka aiheet ovat arkisia, todellista raakaakin arkea kuvaavia, ne eivät ole masentavia. Ne ovat pikemminkin toteavia, ne kutsuvat katsomaan minkälaista elämä oli kurjassakin arjessa 1800- ja 1900-lukujen taitteessa.

Hienoa maalaustekniikkaa näkee musoeossa aina, mutta naturalismissa juuri aiheen tullessa niin lähelle, ollessa niin normaalia. Monen taulun kohdalla oikein odottaa, että henkilöt jatkaisivat touhujaan tai edes kääntäisivät päätä.  Tauluissa ei eletä omassa maailmassa vaan niistä otetaan kontaktia katsojaan tai ainakin annetaan katsojan tuntea olevansa taulun kuvaamassa tilanteessa. Moni malli katsoo suoraan silmiin, mutta pois katsovatkin ovat hätkähdyttävän läsnä. Tätä läsnäolevuutta on käytetty jo ainakin eräissä kahvimainoksissa, joissa nainen herää tässäkin näyttelyssä esitellyn taulun kuvatodellisuudesta ja nostaa sitten huulilleen kupillisen kuumaa kahvia. Ainakin Edelfeltin teoksesta Ruokolahden eukot (kuva täällä) nuori nainen herää tällaisessa mainoksessa, vai muistanko nautintoaineen aivan väärin?

Kuitenkin, on virkistävää katsoa saman tyylin edustajia koottuna yhteen. Niistä saa oikean kuvan, ne aukeavat toistensa seurassa aivan toisin kuin isossa salissa kaikkien muiden tyylisuuntausten sortamina. Kaikki muut tyylit ovat aina vieneet huomioni näistä entisajan arkitodellisuutta kuvaavista maalauksista. "Miksi katsoa totuutta, kun voi ihaille abstrakteja kaaria?" olen tuntunut miettineen. Naturalististen maalausten tunnelataus kuitenkin välittyy Ateneumin hämärissä huoneissa niin, että kuulusteltavana olevan miehen vaimon kyyristynyttä selkää ja käsiin haudattuja kasvoja katsellessa menee itselläkin kylmät väreet pitkin selkäpiitä. Sitä ei modernitaide saa aikaan, se hymyilyttää ja ilahduttaa - tämä hiljentää mielenkiintoisella, rauhoittavalla tavalla.