Olen 28-vuotias, melkein 29. Siis pian kolmekymmentä!!! Olen pohtinut 30-kriisiä viimeisen vuoden aikana ja pitänyt ilmiötä turhana juttuna. Nyt tiedän sen olevan hyvin todellinen, eikä niinkään turha. Itselläni se puhkesi kukkansa läheisen ystävän ilmoitettua olevansa raskaana. Lauoin hänelle varmaan kaikkea tyhmää tsemppi-toivotusten ja halausten lomassa niin olin puulla päähän lyöty. Enkä suinkaan puulla päähän lyöty itse raskauden takia vaan siitä syystä, että se nyt se sitten tapahtui! Ensimmäinen läheinen ystäväni on perustamassa perhettä. Minut moinen sai huomaamaan ajan kulumisen ja pohtimaan omaa elämääni. Mitä sitä haluaa ennen aloilleen asettumista? Lasten hankinta nimittäin tuntuu nyt yhtä kaukaiselta kuin , se tehdään todella silloin kun on halu asettua aloilleen. Minulla on vielä halu revetä moneen paikkaan ja olla vaikka ihan yksin pari iltaa putkeen.
Mihin luulen sitten 30-kriisistä olevan hyötyä? Pidän yleensä pohtimisesta ja tällainen paniikki synnyttää yleensä jotain hyviä pohdintoja ja ratkaisuja. Päätin muunmuassa, että rohkeutta on kasvatettava ja päämääriä selkeytettävä. Tiedän intohimoni ja tiedän nyt haluavani tavoitella sitä. Olen jo alkanut ottaa selvää työnantajista, jotka lähettävät työntekijöitään Ranskaan ja Belgiaan... Kriisistä on kyllä ollut sekin johtuma, että olen alkanut selkeyttää vaatekappiani ja hillityt värit ovat alkaneet hivellä silmää.
Aikuisuutta, hyvässä ja mielenkiitoisessa, kohden matka eittämättä tässä käy...
1 kommentti:
nyt tuli sellainen olo etten osaa sanoa mitään. mukavaa talven jatkoa!!!
Lähetä kommentti