Kirjoitushaaste Frendit ja some

Olen muutaman kerran postannu Instagramiin kuvan jostain kivasta drinkistä kesken työpäivän tai aamupalan nauttimisen ja saanut nopeasti vastauksia  tyyliin "missäs sitä nyt ollaan nautiskelemassa". Sillon on ollu pakko kommentoida, että kuva on vanha - ainakin vuorokauden vanha - ja vahvistaa, että tässä tätä enteriä vaan naputtelen yhtä kuivin suin kuin kommentoijani. Tästä pienestä huijauksesta tai väärinymmärryksestä aloin miettiä asiaa eteenpäin, siis somen mahtia ja vaikutusvaltaa mielikuvien luojana, "totuuden" kuvatorvena.

Useinhan sitä postaa someen vain yhden puolen totuudesta, jos ei muuta niin täysin väärän aikamerkin saattelemana. Tämä on toki vanha kikka, koska ikävästäkin asiasta saa ihan siedettävän, kun jättää kertomatta muutamia yksityiskohtia ja tylsästä arjesta halutessaan menevän muutamilla kauniilla kuvilla, ei tarvitse edes mennä kuin puhelimen kuvagalleriaan. Ja kukapa ruudun toisella puolella osaisi epäillä mitään. Pitää tuntea postaaja aika hyvin, että osaa lisätä  some ”totuuteen” elämän totuutta.

Tunnemmeko siis ystävämme ja tuttavamme paremmin some-aikana vai luommeko heistä vain laajemman, falskin tai kuvitteellisen (mieli)kuvan? Mitä kavereistani siis oikeasti opin ja mitä asioita heistä oikeasti tiedän heidän sometiliensä kautta? Ja mitä he tietävät tai luulevat tietävänsä minusta? Jo tähän blogiin tiedän kirjoittavani välillä hyvinkin kryptisesti, ihan tarkoituksella toki, koska haluaisin vain jonkun yhden tietyn poimivan rivien välistä jotain harvinaista. Luommeko siis aina jotain kuvitteellista ja vähintään hieman väritettyä, jotain haluttua vai aitoa ihmistä, kuka tietää rajan? Onko se aina edes postaaja itse... Mikä vain kuva tai teksti voi olla postattu jossain mielessä, josta katsojan silmä erottelee omaan katsantoonsa sopivat näkökulmat. Ehkä yhteistä historiaa peilaavat tai jostain kuullut asiat.

Hohdokkaita kuvia postaava frendi saattaa oikeasti olla yksinäinen samoin kuin hiljaisuudessa hilluvan tyypin elämä täynnä meininkiä. Somen yksi tarkoitus on kai tuoda tarjolle joskus siloteltu, välillä ravisteltu kuva meiningistä, riippuen postaajan tarpeista. Se voi olla taikasauva oman elämän kiillottamiseen tai koivunvitsa elämän epäreiluuksien esille lyömiseen. Harva kuitenkaan kertoo etenkään tylsiä fiiliksiä raakoina totuuksina odottamatta mitään vastakaikua. Some on mielikuvien luomista, mutta parhaimmillaan se voi olla jopa omana itsenään olemista.

Muokkaako ihminen myös itse itseään somen avulla tai somen vaatimuksesta? Nappaako joskus tarve elää niin, että on jotain näytettävää...

Yksi vähän postaava kaverini jopa pohti minulle, luullaanko hänen elämänsä olevan juuri niin tylsää kuin Insta-tili antaa ymmärtää.  Pelkkiä hyvännäköisiä ruokakuvia ja satunnaisia terassiotoksia. Yleisin arvio lienee, ettei kyseisellä ihmisellä vain ole tarvetta postata mitään, hänellä on elämä mielenkiintoista muutenkin. Hän ei harrasta somea, sillä täysiverinen harrastus tämä blogi ja Insta minulle ovat. Täysi hiljaisuus ja poissaolevuus kun on valinta, jonka entistä useampi tietoisesti tekee. Siinä missä Facebookin syntyaikana kaikki olivat uteliaita ja jakoivat faceen ties minkä hupsun yksityiskohdan itsestään, nykyisin poissaolo tuntuu olevan melkein viisas valinta. En kuitenkaan koe tuntevani somesta poissa olevaa frendiäni sen huonommin kuin somessa majailevaa ystävää, päin vastoin ehkä tajuan tuntevani somen kautta kustakin vain yhden puolen muiden piiloutuessa kameralta.

Tietenkin some on myös kätevä tiedotuskanava, joka tavoittaa suuren kaveripiirin, mutta lataa viestiin myös sellaisen tirkistely-efektin. Sain tietää asian somesta, voinko siis jakaa sitä eteenpäin henkilölle, joka ei ole postaajan seuraaja tai ollenkaan somessa? Probleemaksi onkin yhdellä tavalla nousemassa myös luulo, että kaikki käyttävät somea. Olen bongannut Instasta monia raskauksia ja kihlauksia, mutta onko se sama onnitella viestillä kuin halaamalla? Taitaa se nykyään olla. Sydämiä tulee ainakin jaeltua useammin kuin suomalaiselle olisi tyypillistä. Entä onko tiedolla ja toisaalta onnittelulla yhtä paljon arvoa kuin henkilökohtaisesti vaihdetuilla? Mielestäni ei ole, kyllä edelleen onnitteluhalaus tavatessa on se mielekkäin tapa. Se vaatii pientä sosiaalista rohkeutta, mutta sellainen rohkaistuminen tekee vain hyvää. Entä miten reagoida uutiseen, jota ei ole tiennyt, vaikka kaikkien oletetaan se tienneen? Jos en olekaan somessa, jos olen jäädyttänyt jonkun tyypin seuraamisen, jos katsonkin vain ne ekat kuvat ja pari live-julkaisua… onko se sitten minun vikani, kun elän pimennossa enkä onnittele ajoissa? Tässä on mahdollisuus myös suurelle harmille, molemmin puolin. 

Milloin isoista asioista onkin tullut niin pieniä, että ne mahtuvat someen? Varmaan silloin, kun me kaikki tänne rynnimme!

Rohkeus

Pari frendiä nimitti mua rohkeaksi menneillä viikoilla, yksi oikein huutomerkin kera. "No ku sä oot!" oli vastaus ihmettelyyni, et miten niin rohkea? "Meni just yöunet, kun aloin miettiä, mikä voi mennä pieleen, kun lähden yksin purjehtimaan. Yritän kuitenkin olla rohkea ja pakko tonne on nyt yksin kyllä lähteä." oli lisäykseni keskusteluun. Ja niin, kai mä sit oon, meen yli sen kauhun ja kohmeuden, läpi jonkun minkä eteen voisi vaan jäädä ihmettelemään, koska mun mielestä siellä takana vaan on oltava jotain makeempaa ja hienompaa, jotain kokemisen arvoista. Ja kun ne huonotkin kokemukset ottaa kokemuksina, rohkeudesta tulee helpommin käsiteltävä asia.

Aloitin aiheesen pureutumisen näiden hämmentävien kommenttien jälkeen kaikille tutusta Wikipediasta. Sen mukaan rohkeus on yksi neljästä kardinaalihyveestä, jotka on määritelty jo ennen ajanlaskumme alkua. Muut kolme alkuhyvettä ovat viisaus, oikeudenmukaisuus ja kohtuullisuus. Aika kovassa seurassa siis painitaan, kun puhutaan näinkin perustavanlaatuisista ominaisuuksista. Nämä kaikki neljä hyvettä ovat paitsi konkreettisia samalla myös abstrakteja ja kulttuuri ellei jopa ihmissidonnaisia. Jollekin yksinpurjehdus on piece of nakki, ei mitään erikoista. Toiselle se on jotain ihan maagista, ja mulle se nyt on vaan kauhistuttava ajatuskin, mutta ehkä käsiteltävissä, kun vaan pään saa taas oikealle raiteelle. En toki ole aina rohkea, mutta oikeana päivänä saatan ehkä ollakin, oikeinkin rohkea.

Jos mietin yksinpurjehtijoiden lisäksi muita rohkeuden lajeja, voisin sanoa, että näyttelijät ovat rohkeita. He uskaltavat puhua ja esiintyä suuren yleisön edessä. He uskaltavat heittäytyä, mikä suuresti ihailemani piirre ihmisessä. He ovat valovoimaisia ja valovoimaisuus jos mikä vaatii rohkeutta. Sellaista rohkeutta, mitä minussa ei ole. 

Mikä sitten yhdistää keskiajan ritareita, jotka olivat eittämättä rohkeita ja joihin kardinaalihyve rohkeus varmasti viittaakin ja näyttelöijöitä, jotka ovat aivan eri tavalla rohkeita, itseään ilmaisevia ihmisiä? Ritarien rohkeuden näen tietyllä tavalla rahan, käskyn ja säätyluokan alaiseksi toiminnaksi. Ritarien on ollut pakko olla rohkeita. Näyttelijät ovat rohkeita, koska heidän sisälläään palaa näyttelemisen tuli. Aivan samoin nykyajan extrem-ihmiset ovat rohkeita. He haluavat olla rohkeita. He elävät rohkeutta, rohkeuden kautta. He tekevät outoja ja jännittäviä asioita ihan vapaasta tahdostaan. Varmasti ritaterissakin oli niitä sydämen ritateita, rohkeita miehiä, jotka paloivat halusta päästä taistelemaan ja puolustamaan linnaansa. Nykypäivänä valinta on kuitenkin korvannut kohtalon, ja samalla rohkeudestakin on riisuutunut pois ripaus hyvettä ja siitä on tullut enemmän itsensä ilmaisua ja valintaa, kuin säätyyn ja arvoon sidottu hyve. Tietyllä tavalla rohkeus on nykyisin tapa elää omannäköistään elämää.

Rohkeus on osaltaan elämänvalintoja. Ja hogaamista, milloin niitä valintoja tulee tehdä.

Yksi ystäväni kiteytti asian mainiosti sanoen, että rohkeus on oman mukavuusalueen ulkopuolelle astumista. Rohkeus on uskallusta. Ja se ehkä parhaiten kuvaa, mitä itse käsitän rohkeuden määritelmänä ja millaisena sen nykyaikana näen. Aistimme rohkeutta usein siinä, mitä emme ikinä itse uskaltaisi tehdä ja heissä, jotka tekevät juuri sitä, mitä ihailemme. Huomaammeko kuitenkaan, että tämä toinen ei mahdollisesti pidä itseään yhtään rohkeana, koska omasta mielestään hän vain toimii vaistonvaraisesti ja itseään ilmentäen. Hänen elämänsä ja ajattelunsa boksi vain on rohkeuden suhteen aivan erilainen.

Yksi esimerkki rohkeudesta voisi myös olla ulkomaille muutto. Se voi tuntua toisesta kamalan rohkealta, hänellä käntää vatsaa jo pelkkä ajatuskin, että joutuisi vieraaseen kulttuuriin ja ympäristöön, kieleen ja ihmisjoukkoon selviämään arjen askareissa. Silti useille muuttajille muutto tuntuu olevan vain oman arjen siirtämistä toiseen maaahan. Työkaverini totesi, että ulkomaillakin arjessa selviää puhumatta yhdellekään ihmiselle ja ruokaa saa kaupasta vaikka omatoimikassaa käyttäen. Jos sitten haluaa integroitua kulttuuriin, astuu rohkeus kuvioon. Tuppisuuna ei tutustu ja kotoa ei kukaan hae, joten siinä hetkessä on alettava astua rohkeuden rajan ja oman mukavuusalueen ulkopuolelle, ryhdyttävä sosiaaliseksi vieraalla kielellä. 

Ulkomaille muuton voi selittää toisilla myös suunnaton kaukokaipuu, jolloin rohkeasta teosta tulee tekijälleen oikeastaan vain suuri nautinnon lähde. Rohkealta näyttävä toiminta voikin siis olla tarpeen tai kaipuun tyydyttämistä, jossa tämä kaipuu tai tarve ajaa toimimaan ulospäin rohkealla tavalla. Tästä on jälleen mielestäni kardinaalihyveenä rohkeus kaukana. Siinä operoidaan pikemminkin sen hyveen kanssa, joka liittyy tarpeeseen elää oman näköistään elämää.

Rohkeus on juuri niin pientä tai niin suurta kuin on oman elämänsä rajat.

  

Rohkeus on myös usein ulkoa annettu tunnustus, jota ei itse välttämättä tunnista omakseen. Tämä osaltaan vaikeuttaa rohkeuden tunnistamista ja siitä nauttimista. Kaikissa meissä sitä nimittäin on, jotkut vaan eivät ole saaneet kokea iloa tavat ihmisiä, jotka tunnistavat sen sinussa ja vieläpä kertovat sen sinulle. Itsellesi se tosin saattaa näyttäytyä sinnittelynä, vaikka ulkopäin katsottuna henkilö näyttäisi rohkealta ja uskaliaalta. 

 

Ottaakseni vaihteeksi ulkoisen kommentoijan, amerikkalainen sosiaalityön professori Brené Brown yhdistää rohkeuden vastakohdaksi häpeän, ja tästä päästäänkin vähän eri urille rohkeuden suhteen. Onko sittenkin rohkeutta uskaltaa jättää lähtemättä yksin purjehtimaan ja myöntää, että pelottaa? Vai onko rohkeaa sittenkin myöntää, että mahdollisuus epäonnistumiseen on aina olemassa, mutta ilman epäonnistumisia rohkeakaan ei ole oikeasti rohkea eikä virtuoosi oikeasti virtuoosi. Kaikki tarvitsevat kokemuksia ja harha-askelia, ehkä siitä ponnistaa rohkeuden siemen. Uskalluksesta yrittää ja hyväksymisestä, ettei aina heti ekalla osu maaliin. Toteamuksesta, että häpeä on osa rohkeana olemista.

 

Rohkeutta on myös tunteiden näyttäminen, vaikka tietäisi tulevansa torjutuksi ja osaltaan se on myös tunteiden vastaanottamista, vaikka tietäisi, ettei toisen tunteisiin pysty vastaamaan. Rohkeus on sinänsä tunnepuolella suurta diskreettiyttä. Rohkeus kardinaalihyveenä ei bengihyppymäisenä repäisynä, asuu aikuiseksi kasvaneessa sielussa, joka ei tarvitse sulkia sosiaalista hattuaan koristamaan. Rohkeus on kunnioitusta ja nyt tajuan myös, miksi rohkeus voi olla Brownin mukaan osaltaan häpeän voittamista. Rohkeus on ikään kuin omana itsenään elämistä ilman, että rohkeudesta välttämättä on tehtävä numeroa. Häpeää voi tuntea, mutta se on turhaa, jos voi seistä tekojensa takana. Nykyisin liika innokkuus on ainakin parisuhdemarkkinoilla huono homma. Joskus kuitenkin sinnikäs yrittäjä palkitaan siksi, että harva enää uskaltaa panna itseään likoon. Mätsin on tunnuttava heti eikä siinä voi jakseta jäädä pohtimaan, että ehkä parin kuukauden tapailun jälkeen toisen voisikin nähdä eri valossa. Ja niinä kertoina, kun olen ollut se rohkea hullunkurinen itseni, olen solminut yhdet opettavaisimmista sosiaalisista suhteistani. Sellainen itselle nauraminen, mahdollisen toisen kokeman häpeän sietäminen ja seurasta iloitseminen ovat yhdet avaimet onneen. Kirjaimellisesti. Et voi olla kuin sinä, mitä vaan toiset sinusta sanovat.

Myös uskallus ja uteliaisuus on rohkeutta. Rohkeutta on paljaana oleminen. Siksikin se tunteiden tunnustus ja toisen tunteiden vastaanottaminen on nykypäivän suurta rohkeutta. Olla nolo, olla paljas, uskaltaa olla niitä molempia ja luottaa, että toisellakin on rohkeus olla.

Noloudesta päästyämme mietin seuraavaksi sovinnaisuutta. Se iskee osaltaan syvälle rohkeuteen ja voi tehdä rohkeudesta vaarallista. Naisen ei esimerkiksi kuulu lähteä vieraiden miesten matkaan - eikä varmaan usein kannatakaan, mutta mitä, jos uskaltaessa sitä kokeekin elämänsä seikkailun? Nämä edelleen vallalla olevat sovinnaisuuden roolit, kun tuntuvat tulevan jostain menneestä hetkestä kaukaa takaapäin. Ihmisten kokemuksista, peloista ja olettamuksistakin toki, mutta myös siitä ylivallasta, että naiselle voi mies tehdä mitä haluaa, jos nainen on sovinnaisuudesta poiketen lähtenyt humputtelemaan ja asettanut istensä vaaraan. Koska oikein arvoiden sen sovinnaisen pahvihahmon taakse mennessään voi löytää elämästä ihmeellisiä asioita ja uskomattomia kohtaamisia. Joskus on otettava riski, jotta voi kokea jotain potenssiin otettu riski. 

Voi löytää vaikka vastakkaisen sukupuolen edustajan, joka haluaa olla ystäväsi. Tai ihmisen, joka johdattaa sinut eheämmälle tielle, vaikket koskaan niin uskonut. Uteliasuus on iso osa rohkeutta, melkein sen paras polttoaine, ehtymätön ja elävä. Mutta onko rohkeutta myös oman halunsa kieltäminen tai missä menee toisaalta liian mässäilyn raja? Rohkeus voi huonolla tuurilla tappaa ja samoin se voi särkeä jotain kaunista. 

Joskus rohkeus siis "pays off", kannattaa ja toisinaan lopputulos on jotain ihan muuta. Koskaan ei ennakkoon voi tietää, miten kokemus heittelee. Laskuvarjohyppy voi johtaa kuolemaan tai uskallus uuteen seuraan seksuaaliseen hyväksikäyttöön. Mutta samoin vakituinen parisuhde voi johtaa henkiseen kärsimykseen ja hyvä ystävä voi satuttaa. Parhaassa tapauksessa kaikki tiet johtavat johonkin, missä voi todeta olevansa ainakin yhtä kokemusta rikkaampi. Rohkeus ja hyvät kokemukset kulkevat parhaassa tapauksessa käsikädessä. Ja mahatunne erottelee jyvät akanoista. 

Itse olen kokenut, että ellen ole rohkea, elämä kävelee ylitseni ilman, että se edes huikkaa heippoja mennessään. Ajalla on nimittäin ikävä tapa hävitä ennen kuin huomaammekaan, ellemme itse rohkeasti tartu siihen kiinni. Aikaa ei voi kesyttää, niinpä sen kelkkaan on vain heittäydyttävä. Rohkeus on aikaa ja katoavaa, niin kuin kaikki muukin ympärillämme. Niin paljon on koettavaa ja niin hirmuisesti se on vain itsestäni kiinni, mihin energiansa kohdistaa. Se voi olla pelkäämiseen, se voi olla varovaisuuteen, toisen huomioon ottamiseen, itsensä ensimmäiseksi pistämiseen... Se voi olla olemassa olon ihmettelyyn. Mitä väliä, kunhan itse on onnellinen. Minut tekee onnelliseksi rohkeus.

Joku, josta ei tarvitse olla huolissaan

Mietin joskus kirjan juonta, jossa ihminen syntyy valtava lankakerä sisällään. Lanka on yhteydessä vanhempiin, mutta aina kun perheenjäsenten välistä kävelee joku vieras, lähtee lankakerä  keriytymään auki vieraan mukana. Näin tapahtuu lopulta lukemattomia kertoja. Elämän aikana lankamme sekoittuvat äärettömään määrään ihmisiä. Uudestaan ja uudestaan.

Tapaamme muita, kävelemme heidän ohitseen ja heidän rinnallaan. Tapaamme, kohtaamme, kuulemme ja kuuntelemme. Se on monesta kiinni keiden kanssa sidomme pysyvämmän rusetin ystävyyden tai parisuhteen merkeissä, tai saamme lankakerämme syntymään uudessa ihmisessä. Jostain lankasyheröstä, johon on kiltteyttään sattunut kävelemään, haluaisi äkkiä eroon. Toista syheröä ei huomaakaan, ja miljoonat kohtaamiset näiden lisäksi vain kiertyvät hiljaa auki sen suurempaa ääntä pitämättä. Ja ne, joista haluaisi pitää loppuun asti kiinni, tulee rakkaampia kuin rakkaat. Hyväiltyjä, hellittyjä.

Kaikista kohtaamisista ja jalkoihimme sotkeentuneista langoista huolimatta on paljon ihmisiä, joista ei tarvitse olla huolissaan. Heillä on, kuten meillä kaikilla, jaloissaan se suuri syherö tavattuja kohtaamisia, mutta pitävämmät solmut ovat jossain vaiheessa uaenneet, rusetit pettäneet ja yhteiskunta näyttänyt paikalle, josta katsellaan arkea vain yksien menojen kautta. Ei tällaisesta ehkä tarvitse olla huolissaan, mutta näytäpä kuitenkin sitä lankasi kudetta, niin teen oman arvioni. Olet kiehtova, vaikka eriväriä kuin minä. Olet huoleni arvoinen, vaikka kiellätkin sen. Olet kiinnostukseni kohde, vaikka toisin ehkä meinaat. Vaikka rusettini on pitävä, aion tehdä muunlaisia solmuja tulevaisuudessakin. Sopisiko se?

Ja jos sen tarpeen näkee, voiko siltä sulkea silmiään? Kannattaakokaan. Sillä kaikissa lankavyyhdeissä on sisällään enemmän kuin osiensa summa.

Korreloiko solmujen määrä rohkeuteen? Mitä on rohkeus, jos ei uskalla hypätä veneestä maihin, mutta uskaltaa lähteä uusien tuttavuuksien matkaan purjehdukselle. Vai onko se vain sellaista harvinaisempaa rohkeutta? Tai sellaista tyhmempää rohkeutta? Tai ehkä hyvää tuuria, kun saakin vain kaksi hentoa paalusolmua, eikä yhtään umpinaista pirunnyrkkiä. Kuten minä haluaisin rohkaistua hyppäämään, toinen toivoo rohkeutta sitoa solmuja. Näyttää keräänsä, alistua jollekin aidolle, ihmiselle.

Sukupuolittunut kielioppi

 Olen nainen, joka änkeää välillä miesten maailmaan. Luulee osaavansa, mutta ainakin aikoo oppia. Ja vähintään kuuntelee, kuin jo tietäisi. Onneksi valitsin aikanaan veiston ystäväni jalan jäljissä ja sain olla yhdelle miehelle ensimmäinen kohtaaminen hamehelman kanssa, joka sen lisäksi, että tietää mikä on kolvi, osaa käyttää kyseistä kapinetta. Tämä tapahtuma, ja toinekin, saivat aikaan ahaa-elämykseen, ja tajusin, mistä johtuu miesten ja naisten välillä joskus vallitseva ymmärtämättömyys. On kahta logiikkaa, kaksi tapaa tehdä asioita, kaksi järkevyyttä ja tosiaan (ainakin) kaksi sukupuolta. 

Olimme joku aika sitten viikonloppuna puunaamassa purkkariamme kesäkuntoon ja minä olin etukäteen ilmoittautunut vapaaehtoiseksi vahaamaan tuona viikonloppuna veneen kylkiä. Kylkien vahaaminen on helppo homma, joka vaatii hieman viitseliäisyyttä ja aavistuksen voimaa, ja on siis sopivaa kevätpäivän hommaa. Kunnes se kevätpäivä tuli ja räntää tuiskutti vaakatasossa kovan tuulen saattelemana. Kuten auton vahauksesta tiedätte, ei veneenkään kylkiä vahata sateessa tai kylmässä lämpötilassa. Päätin sitten, että voinhan minä pohjaakin rapsuttaa, mutta neljä kertaa pohjan kierrettyäni päätin istua alas odottamaan seuraavaa duunia. Seuraavaa duunia vaan ei koskaan tullut.

Veneemme on kimppavene, kahden kaveruksen omistama ja ylläpitämä, minä olen tullut tähän soppaan innokkaana oppijana kaksi kesää sitten. Eikä siinä, ymmärrän, että omistajat haluavat tehdä oman veneensä kriittiset ja tarkkuutta vaativat työt, kuten moottorin korjaamiset itse, mutta siinä istuskellessani mietin, missä mahtaa olla minun roolini tässä härdellissä ellen koskaan saa edes yrittää auttaa? Jos minua ei koskaan opeteta tekemään mitään.

 

Palasimme aiheeseen illallispöydässä ja kundikaverini kommentoi, ettei auta opettaa jotain asiaa, mikä tehdään veneessä ehkä kerran viidessä tai viidessätoista vuodessa. Läpivientejä ei siis vaihdeta ihan joka vuosi, jos viidentoista vuoden väleinkään. Ei opettaminen kuulemma silloin hyödytä mitään, ensi keväänä kun on taas jokin uusi juttu opetettavana. Toisena syynä opettamattomuuteen hän tarjoili sitä, ettei itsekään tiedä aina heti, miten jokin asia tulisi korjata vaan fiksailua pitää aina miettiä ja suunnitella. Hän jätti mainitsematta, että suunnitelmia on kuitenkin hyvä jakaa toisten samanmielisten kanssa. Kaksin tulee luultavasti kaunihimpaa, sillä toisella kun on voinut olla juuri se putki poikki viime kesänä. Kysyinkin, miksei näitä fiksailupohdintoja voisi jakaa minun kanssani, saattaisin hyvinkin keksiä jonkin konstin ongelman ratkaisemiseksi ja oppisin samalla veneen korjaamisesta tai pikemminkin sen ylläpitoon liittyvistä pakollisista töistä. Onko syy itsekseen puuhailuun pohjimmiltaan niin yksinkertainen kuin viitseliäisyys, kiire ja helppous tehdä yksin?

 

Vai onko syy se, että miehet vain ovat huomattavasti useammin kasvaneet miehiseen ja koneistettuun, öljyn ja ropaamisen kyllästämään maailmaan? He ovat lukeneet lehtiä, joissa on kerrottu jonkun, suoraan sanottuna ihan sama minkä moottorin fiksaamisesta ja siksi he ovat paljon naisia valmiimpia tarttumaan aikanaan auton konepellin alta löytyvään maailmaan tai veneen uumenissa purisevaan laitteeseen. Tai vaikka mikroaaltouuniin! Joku on jopa voinut kokeilla automekaanikon uraa, ja vaikka hän olisi nykyisin liikealalla, hänellä on jonkinlainen perusajatus, miten moottori toimii ja mikä siinä voisi olla vikana. Mistä siis lähteä liikkeelle korjailujen kanssa. Tuntuu jopa, että mies, joka ei oikeasti tiedä käsillä olevasta asiasta sen enempää kuin nainenkaan, opastetaan kyllä fiksailun saloihin. Miehen jotenkin uskotaan tietävän, miehen uskotaan omaavan sitä miehistä globaalia tietoa tai ainakin kykyä sen omaksumiseen.

Naisella tuo nuoruuden opintokokeilu saattaisi olla kosmetologikoulusta. Kosmetologikoulun asioita on myös sivuttu naistenlehdissä niin tiuhaan, ettei meikkaamiselta ole vaan voinut välttyä. Siksi naiselle onkin vähintään melko luontevaa tarttua meikkisiveltimeen, vaikkei hän olisi koskaan käyttänyt ripsiväriä ihmeellisempää. Meikkaaminen vaan on naisten juttu. Ja nyt ei ole idea arvottaa, ettei kukaan nainen osaisi katsoa konepellin alle saati ymmärtää siellä vaikuttavia voimia tai ettei mies osaisi meikata, kuluisia mies-meikkitaiteilijoita on hurjasti, silti yleistäen näen tässä suuren, sokean pisteen, joka liittyy perustavalla tavalla naiseuteen ja miehisyyteen ja näiden kahden maailman eroihin. Kyseessä on mielestäni kaksi täysin erilaista elämän kielioppia, joille kahta eri sukupuolta ohjataan tai joille he ohjautuvat ehkä jo ihan biologian saattelemina.

 

Meillä on kundikaverini kanssa tapana huokailla toistemme logiikoille. Tyyliin "vain nainen toimii noin" tai "vain miehet ajattelevat näin". Suuri osa tästä huokailusta on huumoria ja keskinäistä hömppää, mutta kyllä siihen mahtuu myös se tietty kykenemättömyys nähdä toisen ajatusmaailma täysin objektiivisesti ja tajuta se pohja, mistä molemmat naisena tai miehenä ponnistamme. Minä en naisena puhu miesten maailmaa, mutta niin ei kundikaverinikaan puhu sujuvaa ”naista”. On paljon, mitä emme ehkä toisistamme sukupuolittuneina olentoina ymmärrä, mutta on myös paljon sellaista ymmärtämättömyyttä, minkä emme edes tajua kumpuavan tästä sukupuolittuneesta maailmasta. 

 

Ei siis ole vain kundille ärsyttävää ja turhauttavaa, kun kimmakaveri pyrkii mukaan veneelle aikomuksenaan nyt oppia jotain uutta, sillä kimmalla on varmasti vilpitön tarve oppia ja etenkin ymmärtää. Sen sijaan, että mies tuntisi vastuullaan olevan antaa valmiita vastauksia, mielenkiintoisempaa olisi, jos hän antaisi niitä oman kielioppinsa ensimmäisiä askeleita. Ei vierasta kieltäkään aleta opetella verbien menneistä aikamuodoista vaan ihan aluksi tankataan olla-verbin taivutusta ja eri persoonapronomineja kyllästymiseen asti. Siis purjeveneessäkin voidaan pitkäään ihmetellä moottorin äärellä, mistä pulteista vääntämällä kansi lähtee irti.

Hankaluutensa tähän toki tuo se, ettei nainenkaan usein tajua puhuvansa ihan toista kieltä kuin miehensä. Nainen ehkä turhautuu, kun ei heti tajua, mikä on ruuvinväännin tai että nippuside on sama asia kuin muovinauha, josta isä käytti nimitystä ”rotanhäntä”. Monet riidat ja turhautumiset voitaisiin välttää, jos todettaisiin heti alkuun, ettet ole tyhmä, et vain tiedä tai hän ei ole tyhmä, hän ei vaan koskaan ennen ole ollut tällaisessa tilanteessa! Kehottaisinkin miehiä menemään peilikaapin eteen ja kurkistamaan rakkaanne meikkipussiin. Mistä lähtisitte liikkeelle, jos hän kehottaisi teitä sutimaan ensin hieman primeria ja jossain vaiheessa tulisi highlighterin vuoro? Miestä nämä jutut eivät varmasti edes kiinnostaisi, mutta kun naista kiinnostaa miehensä maailma, siinä voi olla kyse yhtä isosta loikasta. Ja vieläpä vaarallisemmasta. Meikkisiveltimellä harvoin on sormia katkaistu, mutta rälläkällä se jo onnistuu. Ja samalla kapistuksella onnistuu saamaan reiän veneen kylkeen.

Miehinen maailma on ylipäänsä äänekkäämpää, enemmän kouriin tuntuvaa, se on näkyvää ja tekevää. Naisten maailma on toki myös näkyvää ja voi vaikuttaa uuden elämän kieroon kasvamiseen, mutta lapsen kasvatus onkin jotain, mihin nainen jo yhteiskunnan puolesta istutetaan. ”Kyllä luonto opastaa” todetaan äidille, ja isää kehotetaan vain olemaan väsyneen äidin pikku apuri. Nainen osaa kyllä ottaa vastuuta ja sitä hänelle kuuluukin, se vastuu vain työnnetään naiselle täysin eri aloilta kuin miehelle. Enkä tiedä, miten tämän suunnan kääntäisin, sillä minustakin tulee joissain tilanteissa kundikaverini seurassa täysin hölmö. En osaa enää ajatella, koska pelkään ajattelevani pieleen. Syy ei kuitenkaan ole välttämättä tietämättömyyteni vaan se, ettei minulla ole edes aakkostoa, josta alkaa ajatusta rakentaa! Hänelle kun oivallus on tullut kaikkien muiden mielenkiintojensa kautta kuin itsestään. En usko, että naiselle miehiseen kielioppiin sisään pääsyn ainut vaihtoehto olisi oman auton tai veneen hankkiminen, nykyauton kun olisi miehenkin pakko viedä merkkihuoltoon. Kiinnostuminen ja selvää ottaminen asioista, mihin haluan mukaan voisi sen sijaan jo auttaa eteenpäin.

 

Ehdotinkin kundikaverilleni, että tutustuisin vaikka Youtubessa veneen moottorin öljynvaihdon saloihin. Siihen kundikaverini totesi, ettei yhdellä opetusvideolla voida käydä läpi kaikkia mahdollisia moottoreita ja niiden öljynvaihdon tekniikoita, meidän veneessä kun öljysuodatin on kuulemma moottorin sivulla ja ”tiedäthän mitä tapahtuu jos avaat sen? Siellähän on öljyä sisällä, joka sitten valuu ulos ja pilssiin.” Hän jatkoi vielä oppineensa nämä erilaiset öljynvaihtotavat ja moottorit jo pari kymmentä vuotta sitten sillä ja sillä eri veneellä. ”Aivan!” totesin, sillä siinähän tuli taas lausuttua se kielioppi, jota hän on kiinnostuksensa tiimoilta tankannut jo pitkät ajat. Mutta ehkä nyt olisi minun aikani aloittaa, ja tehdä ne opettavat virheetkin...

Kirjoitushaaste kypsyys

Viimeksi kirjoitimme aikuisuudesta, muttemme päässeet aiheessa varsinaiseen henkiseen ulottuvuuteen asti. Kypsyyden voisikin sanoa olevan aikuisuuden sisäinen "seuraava askel". Kypsyminen on sarja askelia syvemmälle itsen ja toisen ymmärtämiseen. Kypsyminen johtaa ihmisen moniulotteiselle matkalle, jota ei kerran matkalle lähdettyään halua lopettaa. 

Jokainen voinee nimittää itseään aikuiseksi täytettyään 18, mutta niinkään moni ei voi tai haluakaan nimittää itseään kypsäksi. Saati kypsäksi aikuiseksi. Kuinka monta kertaa joku herrasmies onkaan todennut olevansa jo eläkeiässä, vaikka sielu käy vielä rippikoulua. Hauskaa sinänsä, ja toki toteamus voi kummuta sisäisestä kypsyydestä, siitä, että on juurikin varaa sanoa niin. Ja toisaalta tarvitseeko mielen iän ollakaan sama kuin kehon?Mielen kypsyys kun ei katso ikää vaan elämässä ja mielessä tehtyä matkaa kohti haasteita, ja etenkin matkaa kohdattujen haasteiden läpi.

 

On tärkeä huomioida, että kypsyys ei kuitenkaan ole pelkästään omassa elämässä kohdattuja asioita, haasteita ja vastoinkäymisiä, ja niiden selättämistä vaan kypsyä voi myös ikään kuin toisten kautta. Kuuntelemalla, jakamalla, auttamalla ja avautumalla. Tajuamalla, ettei ole olemisessaan ja tunteidensa kanssa ainoa ja yksin, vaan useat haasteet ovat meille ihmisille yhteisiä ja meille kaikille yksilöinä tuttuja. On esimerkiksi ollut hauska huomata, miten monet kolmekymmentä täyttävät kaverit heräävät iän myötä pohtimaan samoja asioita, mitä itse aikanaan samassa iässä pohdin. On myös mielenkiintoista päästä osaksi heidän matkaansa ja näyttämään, etteivät he ole yksin pohdintojensa kanssa. Että hankalistakin mietteistä pääsee kyllä eteenpäin ja harmittavista huomioista voi kasvaa yli.

 

Huvittavinta vaan on kuulla kommenttina näiden kolmekymppisten suusta, että he ovat nyt löytäneet jotain, mikä tekee heistä jotenkin valmiita. Mielenkiintoisinta kypsyydessä ja kypsymisessä kun on juuri se matka ilman, että tarvitsisi pyrkiä johonkin täyden kypsyyden tilaan. Jos kolmikymppisenä tunnet yhden ajatuksen täydelliseksi, tuntuu sama ajatus ehkä jo vuoden päästä raakileelta, kun sitä on päässyt  pureskelemaan ja puntaroimaan. Antakaa siis aikaa matkallenne, ja itsellenne on usein neuvoni näille valmiutta uhkuville persoonille. Kiire ei ole minnekään, ensimmäinen askel on se tärkein ja sen he ovat jo ottaneet.

 

Minulle kypsyys on osaltaan juuri ajattelua, itsereflektointia, kaiken mahdollisen pyörittelyä ja pohtimista. Se on omien rajojen tajuamista ja asettamista samoin kuin se on niistä tinkimistä, toisille joustamista. Se on itsekkyyttä ja seuraavassa hetkessä toisen huomioon ottamista. Todellisessa kypsyydessä ei kai tarvita harppauksia tai horjumisia kahden ääripään välillä, mutta kypsyyttä etsiessään nämä harppaukset ja kompuroinnit ovat välttämättömiä. Aivan kuin on välttämätöntä myöntää, ettei koskaan ole valmis. Valmiiksi tulo ei ole tavoite, ei edes mielenkiintoista. Se ei ole negatiivista, se kehityksen väylällä olemista.

Ensin on tajuttava keskeneräisyytensä ja tarpeensa, halunsa kehitykselle. Joillekin se tuntuu tulevan ihan huomaamatta, positiivisen kautta. Välillä kuitenkin kypsyminen on yhtä taistelua. Se tuntuu siltä kuin kärventyisi auringossa kivuliaasti voidakseen luoda nahkansa ja aloittaa alusta, kerta toisensa jälkeen. Voidakseen olla hetken vereslihalla ja alkaa taas kasvattaa uudenlaista suojaa ja kerrosta kaiken ympäröivän tajuamiseen. On ihmisiä, jotka tähän miettivät olisiko sittenkin toimivin ratkaisu olla polttamatta itseään, olla kasvattamatta mitään, antaa asioiden olla ja pysytellä aina varjossa, suojassa. Mutta mitä mielenkiintoista siellä varjossa sitten tapahtuu? 

Ja vaikka pakollakaan ei kehitystä saa aikaan, välillä se vain vahingoittaa. Jokin tapahtuma saattaa kuoria esiin paljaan pinnan, eikä sille mitään voi. Sellaisiin ei toivottuihin pakkokypsymisien kohdalle sattuessa kannattaa vaan yrittää antaa asioiden tapahtua ja vasta myöhemmin palata poimimaan hedelmiä - kypsiä, raakoja, mätiä tai minimaalisia. Useinhan sitä myöhemmin vasta hogaakin kypsymisensä ja pääsee tosissaan poimimaan tapahtumien moninaista satoa. Kypsyyttä lienee myös taito tietää, milloin on hyvä vielä hieman grillata ja milloin on vaan paras kiertää kuumat säteet kaukaa. 

Kypsyminen on kuorimista. Kypsyys on paljaana olemista. Ei kaiken aikaa muille, mutta enemmistön aikaa itselle.

 

Kirjoitushaaste aikuisuus

Meillä jäi tämä kirjoitushaaste hetkeksi, kun molemmat kaverini kanssa uppouduimme omiin ajatuksiimme. Mutta nyt olemme taas ryhdissä, ja siitä olkoon osituksena tämä teksti. Seuraava aihe on aikuisuuten tiiviisti liittyvä kypsyys, mutta koska aikuisuus tuli käsiteltäväksemme ennen kuin edes tajusimme, että kypsyys voiis olla se todella kiinnostava aihe, aloitetaan tässä kirjoituksesta.

Aikuisuus on kaikille erilaista. Joku on aikuinen jo esikoulusta päästyään, toinen ei vielä hautausmaan porteillakaan. Jotain aikuisuudessa on silti yhteneväistä, se on vastuu.

 

Aikuisuus on aihe, johon oli harvinaisen vaikeaa muodostaa määritelmää. Se on niin itsestään selvä, ettei se ole juuri mitään yhtä ja selkeää. Se on monta asiaa, jotka limittyvät ja karkaavat ajatukselta. Moni painoi päänsä hauskasta etuviistoon ja hymyili otettuaan haasteeni vastaan. Kysyttyäni heiltä mitä on aikuisuus? Ensin suu aukeaa rohkeasti, mutta sitten se menee yhtä nopeasti kiinni. Niin. Mitä se aikuisuus on? Tai olenko minä aikuinen.

 

Yhdelle se on kykyä maksaa laskut ajallaan ja huolehtia raha-asioistaan itse. Toiselle se on asunnon ostamista. Kolmannelle aikuisuus on sulkeutunut tila, jossa ei enää tunneta mitään tunteita eikä hassutella, aikuisena ollaan jossain tiukassa muotissa ja toimitaan odotusten mukaisesti. Äidilleni aikuisuus oli kirkossa käyvä, kahvia juova ja tahdikkaasti kotiin menevä ihminen, joka ei pidä melua itsestään. Näin moninaisia ovat aikuisuuden kasvot. Yllätyksenä tuli ainoastaan se, ettei lapsen saaminen tuntunut olevan ainakaan naisille mitenkään aikuisuutta mittaava tapahtuma. Ehkä se on niin luonnollista ja vaistojen varassa tehtyä, sitä ei koeta velvollisuuden lisääntymiseksi vaan ehkä pelkäksi luonnon kutsuksi. 

 

Mikä siis tekee ihmisestä ensin lapsen, sitten nuoren, jossain vaiheessa ehkä aikuisen ja lopulta vanhan? Onko näihin mihinkään rajoja vai onko se vain oma fiilis? Lapsi hogaa ehkä jossain vaiheessa, ettei hän enää leiki vaan lukee nuorten lehtiä ja yrittää olla cool. Nuoruus on kaikilla vahvasti mielessä ja vaikka siitä ei hevin päästäisi irti, jossain vaiheessa sitä vaan huomaa olevansa jotain muuta kuin nuori. Tässä vaiheessa voi tarttua kiinni nuoruuteen ja roikkua siinä hamaan tappiin tai voi todeta olevansa jotain muuta, ehkä sitten aikuinen. Todeta olevansa se jokin vastuuntuntoinen ja järkevä henkilö, mitä roolia aiemmin kammoksui – ja hyvässä lykyssä tajuaa, ettei olekaan muuttunut paljon mihinkään. Ei olekaan toivottavasti tarvinnut päästään irti muusta kuin rypyttömästä ihosta tai täydestä huolettomuudesta, tai ehkä on täytynyt päästää irti vain niistä aikuisuuteen liittyvistä päättömistä uhkakuvista ja peloista. On ehkä ollut pakko huomata, ettei olekaan kulkenut suoraa päätä kirkon sakastiin pullakahveille huivi tiukasti kaulan alle sidottuna. Onkin vain silittänyt paitansa itse ja alkanut käyttää rintaneulaa, tosin sitäkin vain koska se on perintönä saatu. 

 

Minulle aikuisuus tuo mukanaan vastuun ja vapauden, ja näistä kahdesta on minun aikuisuuteni tehty. Mahdollisuuksista ja kiehtovista kokemuksista. Töistä, josta saa rahaa, jolla voi tehdä sitä, mitä itse haluaa. Sillä vastuu tuo myös vapautta, ei vain päinvastoin.  Minulle aikuisuus on ollut väylä rahan ja toimeentulon, mahdollisuuksien ja kokemuksien maailmaan. Aikuistuminen on jotenkin samanlainen kriisi kuin ikäkriisi, se tulee teki mitä vaan, mutta kun sen hyväksyy, tajuaa, ettei ilman voi elää. 

 

Joka päivä sitä itseasiassa vaan imuroi lisää mielenkiintoa ja pakaasin täytettä. 

 

Aikuisuus on myös sitä typeryyttä, että kun kertoo illanistujaisissa Alkon myyjän pyytäneen nähdä paperit, muut onnittelevat! Muut onnittelevat, että sinulla on hyvin säilyneet silmän ympärykset tai sopivan outo hiustyyli. He eivät ajattele, mistä onnittelut kumpuavat. Eli siitä, että onneksi olkoon menet vielä nuoresta! Tai onneksi olkoon, olet jonkun mielestä hyvin säilynyt. Mitä jos myyjällä vaan oli huono päivä, likaiset silmälasit tai itse näytit niin pelästyneeltä, ettei sinua voinut muulla lohduttaa kuin kysymällä papereita?

 

Suurin pelko aikuisuudessa lienee sen pysähtyneisyys. Mutta kuka kertoisi meille kaikille, että nuoruuden jälkeen on sittenkin elämää? Ettei tarvitse antautua hautaan eikä sohvan pohjalle, vaikka määrittelisikin itsensä aikuiseksi. Ja että elämän pisin vaihe on itseasiassa sitä vihattua, välteltyä ja kammoksuttua aikuisuutta. Ja että me olemme lasten idoleita, ainakin ennen kuin heistä tulee paremmin tietäviä teini-ikäisiä.

 

Ja kuka sanoo, ettei se harmaantunut professori koskaan hulluttelisi? Hyppäisi polkuauton päälle ja ajelisi ympäri huonetta sisäinen riehaantunut valo loistaen kasvoillaan. Sellaista ei tee nuorena, ei kehtaa, joten miksei sitten aikuisena antaisi periksi kaikelle oletetuille ja odotetuille ja tekaistuille olemisen muoteille, ja tekisi vihdoin niin kuin tahtoo. Alkaisi toteuttaa unelmiaan, kun on siihen viimein mahdollisuudet… Viimein vain oma lupa on tarpeen...

Kirjoitushaaste Näkymättömyys

Aloitin jo aikaa sitten lukemaan kirjaa Näkymätön nainen, mutta lopetin sen reilun aukeamien selailun jälkeen. Näkymättömyys tuntui kirjassa tulevan esiin vain aseena hyökätä yhteiskuntaa vastan ja etsiä syitä, miksi miehet ovat vallassa joka puolella ja naiset jäävät näkymättömiksi. En kiellä, etteikö varmasti moni asia olisi suunniteltu miesten mittojen mukaan, mutta itse pitkänä naisena en ole koskaan kokenut olevani diskriminoitu. On myös ihan hyvä, että autokaistat aurataan, ajaahan niillä miesten yksityisautojen lisäksi paljon naisten yksityisautoja ja etenkin naisten käyttämiä joukkoliikennevälineitä. Jalkakäytävät tulisi kyllä myös aurata, mutta sittenpä me naiset vaan pompimme autokaistoilla hyvinkin näkyvinä esteinä. Vielä ei ole kuulunut kuolleista, eikä tööteistäkään!

Haluankin vaihtaa kirjan näkemyksen näkymättömistä naisista ihan kehen vain näkymättömään tai näkymättömyydestä kärsivään ihmiseen, heitä on yhteiskunnassa paljon. Vammaiset jäävät usein jalkoihin, samoin vanhukset, sairaat tai jostain nautintoaineesta riippuvaiset. Kaikki, jotka eivät osaa, jaksa tai pääse puolustamaan itseään, samoin kuin niin moni, jota ei kuunnella. Moni, joka lanataan syrjään. Tai jota ei kuulla. Vauvat voivat jäädä näkymättömiksi, ellei äiti tai isä ole heistä huolehtimassa. Lapsi samoin kuin yksinäinen teini tai aikuinenkin. Yhteiskunta perustuu tietyllä tavalla näkyvyydelle. Ja vaikka kaikki yritettäisiin aina vuorollaan nostaa valokeilaan, ei jalustalle mahdu kuin tietty ryhmä ihmisiä kerrallaan. Etusivulla on tilaa vain parille isolle otsikolle, samoin ihmisten päissä on tilaa vain muutamalle autettavalle tai huomioitavalle ryhmälle. Kaikkia ei voi pelastaa kerralla, vaikka kaikille pelastus ja hyvä elämä halutaan taata. Siihen yhteiskunta, politiikka ja viisaat ihmiset kilvan pyrkivät, ihanteeseen.

Ihanteen kuvassa astuukin esiin yksilö ja hänen voimansa. Koska kukaan edes isolla joukolla ei voi pelastaa kaikkia yhtä aikaa, on löydyttävä ihmisiä, jotka poimivat sen jonkun, yhden ihmisen tai ryhmän ja alkavat tehdä yksilölle hyvää ja auttaa. Tuhlata itsekkyytensä ja tehdä jostain näkyvän ainakin pienen ryhmän silmissä. Yksilön omissa silmissä, oli se auttajan tai autettavan silmissä. Se on pohjimmiltaan aina tärkeintä. Sillä yksilöstä näkymättömyys purkautuu ilmoille. Tai jos se ei purkaudu, se odottaa purkautumistaan, sen tulisi purkautua. Tulisi päästä valloilleen ja kuulluksi, edes yhden ihmisen korvin. Jo sillä on merkitystä.

Siirryn ulkoisesta ja globaalimmasta näkymättömyyden ongelmasta seuraavaksi oman nuotioni ääreen pohtimaan omaa kokemustani näkymättömyydestä, vaikka olenkin hetero pitkä nainen, jolla menee yhteiskunnallisesti samoin kuin keittiön kaappien mitoituksen suhteen elämässä varsin hyvin. Minua kuunnellaan ja minua katsotaankin hyvällä, enkä tarkoita, että olisin superkaunis tai todella viisas. Mahdun vaan siihen länsimaisen ihmisen ahtaaseen muottiin, jossa koen olevani nähty yhteiskunnan jäsen. Olen terve. Olen toimeentuleva. Olen valkoinen. Muun muassa, onnelinen. Näin on varmasti maailmassa suhteellisen harvalla ihmisellä. Yksi kaverini totesi, että jos joskus tulisi huono päivä mun kannattaisi vaan miettiä, että kaikki arvostaa skandinaavisen naisen piirteitä ja vaihtaisi paikkaa kanssani milloin vain! Ei kovin hyvä lähtökohta tuntea näkymättömyyttä.

Siirrytäänpä sitten niistä ulkoisista mittasuhteista sinne, minne minulla on pitkä kaukoputki ja vahvat kiikarit, ja mitä en vielä sittenkään aina tavoita, nimittäin omaan mieleeni. Yhteiskuntahan tätä näkymättömyyden fiilistä toki vahvistaa monissakin ihmisryhmissä, mutta se elää silti kukkeimmin juuri mielemme sisällä. Vaikka kuinka joku aasialainen haluaisi olla juuri kuin minä tullakseen näkyväksi maailmassa, haluaisiko hän myös vääjäämättömät länsimaisen ihmisen näkymättömyyden tunteeni omikseen? Tahtoisiko hän huomata, ettei ystävällisyys tai hyvä tahto tai skandinaaviset poskipäät aina johdakaan mukavaan lopputulokseen vaan sitä tulee suljetuksi ulkopuolelle ja tuntee olevansa turhin tyyppi maan päällä. Tuskin nämä ongelmat olisivat hänen elämässään pahoja, mutta muistettakoon, että elintaso tuo mukanaan juuri tasoisensa ongelmat. Näkymättömyyden ongelma on länsimaissa suuri mielenterveyden riski. Se on iso syy yksinäisyyden tunteeseen, mielenterveysongelmiin ja yleiseen pahaan oloon. Jos en ole kenellekään mitään, olenko itsellenikään arvokas?

Jos vielä supistan, haluan kertoa, että näkymättömyys johtaa mielestäni miellyttämisen tarpeeseen ja siihen, että omat arvot ja mielipiteet pyyhkii taka-alalle voidakseen vain saada palkinnon, tulla nähdyksi. Ja oikeastaan lopulta tulla hyväksytyksi. Oli kyseessä kaveriporukka, työyhteisö tai perhe, miellyttäminen vain syventää näkymättömyyttä, sillä et silloin ole enää itsesi vaan joku muu. Näyttelet elämääsi ja häivytät aidon meiningin taka-alalle. Olet oikeasti nähty näkymätön, olet itse supistettuna sisääsi näytellen jotain hurjan hienoa ja haluttua. Hyvä tieto on, ettet luultavasti pysy supistettuna ikuisesti. Jokin tapahtumaketju tai ihminen saa sinut lopulta herätettyä horroksesta, ja silloin kyyti voi olla hurjaa näkymättömään sinuun tottuneelle lähipiirillesi. ”Ethän sinä ole tuollainen” voi kuulua, kun painelet menemään hippulat vinkuen ja näytät keskisormea aikaisemmalla elämällesi. Näkyvänä oleminen voi kuitenkin siihen tottumattomalle olla pelottavaa ja saada nopean viuhahduksen jälkeen mielen kääriytymään takaisin näkymättömyyden suojaan. Ei kukaan halua olla ihminen, josta ei tykätä. Itsekäs. Äänekäs. Vaikka vain sillä, että on oma itsensä voi lopulta voittaa sekä näkymättömyyden että ihmisten hyväksynnän.

Näkymättömyys ei ole helppoa, se ei ole aina valinta, se on paksu peitto, joka toisaalla suojaa ja toisaalla tukahduttaa. Mutta voi se olla myös vuorattu diskopalloin. Eli mitä sitä aina ja kaikille huutelemaan, jos on muutamia, jotka osaavat luolaasi kurkistaa. Mutta onko kaikilla niitä muita, edes sitä yhtä, jolle olla näkyvä?